 |
| (kuvan tiedot, klikkaa kuvaa) |
Matt. 8:5–13
Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: ”Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa.” Jeesus sanoi: ”Minä tulen ja parannan hänet.” Mutta sadanpäällikkö vastasi: ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.”
Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.” Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: ”Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot.” Sillä hetkellä palvelija parani.
Vihollinen tulee pyytämään apua – auttaisitko?
Jotta voimme ymmärtää Jeesuksen käytöksen evankeliumissa, on muistettava millaisesta tilanteesta oli kyse. Tuolloinen Israelin ja Palestiinan alue oli roomalaisten miehittämä, sotilaita oli näkyvillä. Sadanpäälliköt olivat komppanian päälliköitä. He komensivat taisteluissa sadan miehen vahvuista yksikköä, centuriaa. Juutalaisille he olivat vihollisia, miehittäjiä. He edustivat pakanoita, palvoivat epäjumalia. Roomalaisten sotilaiden ja juutalaisten välit olivat lähtökohtaisesti viileät ja etäiset.
Saamme lisäymmärrystä, kun ajattelemme vaikka talvi- tai jatkosotaa. Neuvostosotilaan avunpyyntö ei todennäköisesti olisi herättänyt silloin kaikissa sympatiaa. Vielä vähemmän se olisi sitä tehnyt, jos koko Suomi olisi miehitetty ja olisimme joutuneet elämään vieraan vallan alla.
Tästä taustasta käsin Jeesuksen ja sadanpäällikön kohtaaminen on entistä dramaattisempi. Jeesus oli valmis lähtemään heti, kun sadanpäällikkö pyytää auttamaan hänen halvaantunutta palvelijaansa. ”Minä tulen ja parannan hänet”, Jeesus sanoo. Kun Jeesus huomaa miehen uskon, hän puhkeaa ihmetykseen: ”Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella.”
Vihollisesta ei tullut sylkykuppia. Hänestä tuli ystävä, jopa uskon esimerkki.
Yksi syy siihen, miksi Jeesus suhtautui sadanpäällikköön niin suotuisasti, saattaa löytyä Luukkaan rinnakkaiskertomuksesta. Luukas kertoo asian niin, että sadanpäällikkö lähetti juutalaisten vanhimmat pyytämään Jeesukselta apua palvelijan hengen pelastamiseksi. Vanhimmat tulivat Jeesuksen luo ja vetosivat häneen sanoen: »Se mies ansaitsee apusi. Hän rakastaa meidän kansaamme, ja meidän synagogammekin on hänen rakennuttamansa.»
Sadanpäällikkö oli siis juutalaisyhteisölle tuttu mies, rakennuttanut paikallisen rukoushuoneen. Hänen hyvät tekonsa muistettiin. Tämä on terve muistutus meillekin, että elämän laki toimii yleensä niin, että hyvä kiertää. Kun sinä autat, sinuakin autetaan. Vaikeina hetkinä voit saada apua jopa itseltään Jumalan Pojalta!
Tästä huomiosta huolimatta Jeesuksen toiminta oli poikkeuksellista. Se osoittaa, ettei Jumalan valtakunnalla ole rajoja. Itse asiassa ne, jotka rajoja piirtävät, ovat kaikkein suurimmassa vaarassa: ”Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.”
Etninen, uskonnollinen, kielellinen tai kansalaisuuteen perustuva syrjintä ei mahtunut Jeesuksen ymmärrykseen. Vapahtaja ei olisi hyväksynyt rasismia. Voi vain ihmetellä sitä, että sellaisiakin kristittyjä näemmä on, jotka mahduttavat samaan lauseeseen Jeesuksen rakastamisen ja muukalaisten vihaamisen.
Jeesus kohtasi sadanpäällikön yksilönä. Hän antoi hänelle mahdollisuuden osoittaa uskonsa. Ja suuri hänen uskonsa oli: ”Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: ’Mene’, niin hän menee, tai toiselle: ’Tule’, niin hän tulee, tai palvelijalleni: ’Tee tämä’, niin hän tekee.”
Jos kerran Jeesus auttoi pakanallista komppanian komentajaa, hän auttaa kyllä sinuakin. Ja häntä, jolle Herran apua pyydät. Esirukous on suuri tehtävä ja lahja. Välitämme, kuten sadanpäällikkö välitti palvelijastaan, ja nöyrästi pyydämme Jeesuksen voimaa heille, jotka on annettu sydämellemme. Muistamme Heprealaiskirjeen rohkaisun: ”Astukaamme sen tähden rohkeasti armon valtaistuimen eteen, jotta saisimme armoa ja laupeutta, löytäisimme avun silloin kun sitä tarvitsemme” (4:16).
”Kestä sinäkin kärsimyksiä niin kuin oikea Kristuksen Jeesuksen sotilas” (2. Tim. 2:3).
Sadanpäällikkö oli sotilas. Mekin, kaikki Kristukseen kastetut, olemme sotilaita. Se tarkoittaa, että olemme nöyrästi itseämme suuremman palveluksessa. Teemme sen minkä pitää. Useinkaan polku ei ole helppo. Jumalan valtakunnan ja evankeliumin edistämisessä joutuu ponnistelemaan.
Luterilaisina tunnustamme nöyrästi: ”Minä uskon, että en voi omasta voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä tulla hänen luokseen, vaan että Pyhä Henki on kutsunut minua.”
Tämän Pyhän Hengen lahjoittaman uskon voimalla pyydämme, että mekin saisimme sadanpäällikön kaltaisen uskon ja pääsisimme kerran perille: ”Ilman uskoa ei kuitenkaan kukaan ole Jumalan mielen mukainen. Sen, joka astuu Jumalan eteen, täytyy uskoa, että Jumala on olemassa ja että hän kerran palkitsee ne, jotka etsivät häntä” (Hepr. 11:6).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti