Jumala on poissa. Tämän kokemuksen voi jakaa lähes jokainen: yhtä lailla he jotka uskovat, he jotka eivät sekä kaikki siltä väliltä.
Jumalan poissaolosta puhutaan kuitenkin liian vähän – vaikka onhan se kokemuksemme normaalitila. Emme kohtaa häntä inhimillisin kyvyin. Hän ei ole läsnä tässä maailmassa kuin useimmat arkiset asiamme ovat.
Vaikka lähestymme Jumalaa rukouksin ja sanaa tutkien, ja uskomme hänen vaikutukseensa, hän silti pakenee ymmärrystämme. Tuntematon, tavoittamaton, salainen: “Totisesti, sinä olet salattu Jumala” (Jesaja 45:15). Deus Absconditus.
Profeetan sanat ovat totta useimmille meistä, minullekin pappina ja kristittynä täyttä arkea. Ehkä siksi saarnat Jumalan jatkuvasta läsnäolosta – inhimillisesti katsottuna – tuntuvat latteilta. Puhuttelevampaa on poissaolon teema, koska se sivuaa enemmän omaa kokemustani.
Tämä on vapauttavaa myöntää ja sallia se: mystiset kokemukset jumalallisesta ovat minulle harvinaisia. Silti voin aistia ihmistä suuremman luomakunnassa, rakkaudessa ja kristinuskon sanomassa ja sen toteuttamisessa. Something is out there.
Hiljaisuudessa ja pimeydessä muistan, että kuljen eteenpäin uskon varassa, en näkemisen tai kokemisen. Hän, joka on salattu, kulkee vierellä. Se on armoa, koet sen tai et: ”Juuri siitä, että sinä kuljet kanssamme, näkyy sinun armosi minua ja kansaasi kohtaan” (2. Moos. 33:16).
