Gal. 5:22-26
Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme.
Mikäli havittelee satoa, sen eteen on tehtävä työtä. Sadonkorjuuseen ei päästä ilman kylvöä ja kasvukautta, lannoitusta ja kasvinsuojeluaineitakin tarvitaan. Ja tietenkin välttämättömät: valo, lämpö ja vesi.
Jos tahdot ohraa, sen jyvää on kylvettävä. Jos mielit perunaa, tarvitaan aluksi siemenperunaa. Kun istutat juhannusruusun, et voi odottaa saavasi tulppaaneita.
Ymmärrämme nämä maataloudessa olevat lainalaisuudet – [ainakin jotenkin niin kuin tämä kaupunkilaispoika]. Hyvää satoon tarvitaan oikeat siemenet, toimenpiteet ja kasvuolosuhteet. Mutta miten on hengellisessä elämässä? Unohdammeko hengellisen kasvuprosessin ja sen vaatimat olosuhteet? Odotammeko hyviä hedelmiä vaikka kylvämme jotain ihan muuta?
”Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää” (Gal. 6:7).
Kuulimme luettavan: ”Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.”
Näin apostoli Paavali opettaa. Hän itsekin tiesi, etteivät nämä hengen hedelmät synny itsestään, vaan niitä pitää viljellä ja varjella. Aivan kuten kasvit tarvitsevat juuret, ravintoa, valoa, lämpöä ja vettä, samoin hengellinen kasvu tarvitsee omat edellytyksensä. Sielumme kaipaa sille kuuluvaa ravintoa ja kasvualustaa.
Jos puulla ei ole juuria ja se hamuaa veden ja ravinteet vain pinnasta, se ei välttämättä kestä. Puu ei pysty kasvamaan väärässä ympäristössä. Ja puu joka ei kasva, se ei tuota hedelmää.
Ilman kirkon uskoa olemme kuin juureton puu vailla ravinteita, kiinni pelkästään pinnassa. Kirkon usko antaa meille juuret, vuosituhantisen koetellun uskon. Kun pysymme kiinni tässä yhteisessä perinnössä, emme joudu kituuttamaan hengellistä kasvuamme väärässä ympäristössä.
Kasvi kuolee liikaa veteen. Tai jos sitä lannoitetaan liikaa, se ei tuota hedelmää. Nykyihmisen suuri haaste on tässä: asioita on niin paljon, infoähkyä, että suorastaan hukumme sen tuomaan tulvaan. Kaikkea on milteinpä liikaa. Miten sisäinen ihminen voisikaan tuottaa hedelmää, kun mieleen tulvii asioita joka suunnasta?
Meidät on kutsuttu kasvuun kristittyinä. Lapsenkaltaisuudessa on toki opittavaa, mutta samalla Raamattu kehottaa kypsään aikuisuuteen. Paavali asettaa tavoitteeksi Efesolaiskirjeessä: ”Kun me kaikki sitten pääsemme yhteen ja samaan uskoon ja Jumalan Pojan tuntemiseen ja niin saavutamme aikuisuuden, Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden, silloin emme enää ole alaikäisiä...”
Aikuisuuteen kuuluu vastuu. Samoin se, että asioista otetaan selvää, punnitaan tarkasti, ollaan kriittisiäkin. Pureksimatta ei kannata mitään niellä. Aikuiseen uskoon kuuluu, että jokaisen uskon ja elämän kysymykset otetaan tosissaan, käydään rakentavaa keskustelua ja jaetaan elämän matkaa. Ylhäältä ei voi ladella totuuksia. Tasa-arvoisina ja toista kunnioittaen on mahdollista tavoitella ikuisen elämän satoa: ”Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän. Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä jos emme hellitä, saamme aikanaan korjata sadon” (Gal. 6:7-9).
Kylvä hengen peltoon, saat ikuisen elämän. Tee hyvää, saat korjata kestävän sadon.
Mietiskelkäämme lopuksi yhdeksää hengen hedelmää, kutakin vuorollaan. Missä vaiheessa kasvua niissä olemme? Olemmeko kasvaneet niissä aikuisuuteen, tilaan joka tuottaa hedelmää? Onko elämässäni jotain, joka estää hengen hedelmien kasvua? Kutsukaamme Jumalaa tekemään työtä kanssamme, niin että nämä hedelmät kasvaisivat meissä ja keskuudessamme.
Hengen hedelmää ovat (kunkin kohdalla mietiskelytauko):
- rakkaus
- ilo
- rauha
- kärsivällisyys
- ystävällisyys
- hyvyys
- uskollisuus
- lempeys
- itsehillintä
Vuoden 2018 seurakuntavaaleja vietetään teemalla #minunkirkkoni. Kun kerran kysytään, miltä kirkkoni näyttää, ajattelen siitä näin:
Minulle kirkon perinne on tärkeä: ilman sitä emme olisi tässä. Kirkon usko on lähtökohta, perustus ja siemen, josta nykypäivän kristillisyys kasvaa.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että meidän pitäisi elää vain menneessä. Tarvitaan vanhaa mutta myös uutta (Mt. 13:52).
Kaikilta osin varhaiskristityt eivät ole meille parhain malliesimerkki – he olivat oman aikansa lapsia, sidottuja sen ajan tietoon ja ymmärrykseen. Nykykirkon on otettava vakavasti muuttunut maailma. Olemme edistyneet tieteessä ja teknologiassa, ymmärrämme monia ilmiöitä paremmin kuin koskaan. Yhteiskunta, sen normit ja sosiokulttuurinen todellisuus ovat muuttuneet rajusti raamatunajoista, elämme käytännössä ihan toisessa maailmassa, ainakin hyvinvointivaltioissa. Siksi kirkon on katsottava rohkeasti eteenpäin, oltava muutosvoima yhteiskunnassa, eikä joka kohdan jarrukeppi.
Tarvitaan kriittistä silmää kirkon historiaan, itsetutkistelua, kirkon ajattelun ja käytänteiden uudistamista. Samalla kun uudistamme mm. jumalanpalveluselämää, sisällön tulee kehittyä myös siinä, mitä kirkko julkisesti lausuu ja maailmassa tekee. Ylätason sanelu ei toimi, ei myöskään pää pensaaseen -metodi. ”Menkää kaikkeen maailmaan” (Mk 16:15), kirjaimellisesti. Etenkin sinne alhoon minne muut eivät viitsi tai kehtaa mennä.
Minun kirkkoni:
- Rakastaa Jumalaa.
- Rohkaisee elämään Jeesuksen seuraajana.
- Kehittää seurakuntaelämää yhteisöllisemmäksi ja moniäänisemmäksi.
- Rakentaa vuoropuhelua ja hyväksyy muut uskonnot ja heidän tapansa tavoitella Pyhää ja elää sitä todeksi sekä uskonnottomat ja kaikki siltä väliltä.
- Välittää vähäosaisista ja kaikista, joilla ei ole yhteiskunnassa ääntä tai valtaa.
- Sanoutuu irti rasismista, homofobiasta, väkivallasta, syrjinnästä, kaikesta joka lisää vihanliekkejä ja epätasa-arvoa.
- Suojelee luontoa.
- Pyrkii jakamaan tasaisemmin aineellisia ja hengellisiä voimavaroja.
- Ymmärtää moninaisuutta kaikilla elämän osa-alueilla.
- Rohkaisee nauttimaan elämästä. Ja tukee heitä, joilta elämänilo on kadonnut.
- minun kirkossa järki ja usko mahtuvat samaan ”päähän”. Saa kritisoida, tutkia ja muuttaa tarvittaessa teologiaa ja mielipiteitä.
Ole kirkko. Ole rakkaus. Rakenna rauhaa ja harmoniaa. Anna usein anteeksi. Jaksa uskoa silloinkin kun tuuli puskee vastaan. Osoita myötätuntoa kaikille Luojan luomille. Ota vastaan se hyvä, mitä sinulle annetaan.
OMAN TIENSÄ KULKIJA NIIN TAITEESSA KUIN ELÄMÄSSÄÄNKIN
Pellervo Lukumies, kuvataiteilija (9.4.1935 - 28.8.2018)
Taiteilija Pellervo Lukumies kuoli syntymäkunnassaan, Toivakassa 28.8.2018. Kuollessaan hän oli 83-vuotias. Tunnetuksi hän tuli omaperäisenä ajattelijana ja vapaana taiteilijana.
Lukumies aloitti opintiensä jatkosotavuonna 1942. Kouluaan hän kävi Vanhasta pappilasta käsin, kun isä Kalle lukumies oli tuolloin Toivakan kirkkoherra. Opintien hän keskeytti lukion loppumetreillä työlään kielenoppimisen vuoksi.
Jo kansakouluvuosina maalaamisesta kiinnostunut Lukumies hakeutui sittemmin taideopintoihin Helsinkiin. Suomen Taideakatemian koulun taidemaalarilinjalla häntä opetti Sam Vanni 1955 – 1958. Koulun jälkeen hän ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi tekemällä taidetta enempi omaksi huvikseen kuin näyttelyihin ja myyntiin.
Lukumies aloitti oman talon rakentamisen Toivakkaan 1950-luvulla, vanhan nelostien tuntumaan. Talo valmistui kodiksi ja ateljeeksi ”huumorilla vanhan riihen hirsistä”. Kun piirustuksia ei ollut, ja materiaaliakin vähänlaisesti, kesti rakentaminen vuosikausia. Lopputuloksena on lämminhenkinen taideteos, koti ja ateljee, jossa Lukumiehet elivät erillään taide- ja kulttuuripiireistä, omassa rauhassaan.
Lomanviettopaikka Pokkaan valmistui, kuusikymmenluvulla sekin, pikkuhiljaa siihen valmiuteen, että perhe saattoi vuosittain viettää viikkokausia Lapin kiehtovissa maisemissa yhdessäolon, maalaamisen ja kalastuksen merkeissä sekä luonnonantimia keräten. Perheyhteydestä kertonee jotain, että tämä tapa säilyi Lukumiehen kuolemaan saakka.
Toivakan kirkon aikanaan radikaalit kattomaalaukset (1972 – 1973) tekivät Lukumiehestä kuuluisan ja olivat hänen taiteellisen työnsä debyytti. Lukumies sai tehtäväksi entisöidä Alvar Aallon suunnittelemat ja Walter Wahlroosin toteuttamat kattomaalaukset, koska ne olivat väärän maalilaadun vuoksi rapistuneet. Lukumies tulkitsi, että kuviot kattoon ”tehdään vanhalta pohjalta”, mutta oman näkemyksen mukaan. Lopputulos on vertaansa vailla oleva kokonaisuus, joka on ammentanut voimansa niin Raamatusta, Kalevalasta, mytologiasta kuin poptaiteestakin. Maalausvuosina ja vielä sen jälkeenkin riidan aiheena ollut työ on nyt arvossaan: kiistatonta kulttuurihistoriaa ja matkailuvalttikin.
Tähän aiheeseen Lukumies palasi 1980-luvun alussa. Tällöin seinä- ja kattomaalaukset syntyivät tilaustyönä Elämäjärven Hiljentymiskirkkoon Pihtiputaalle.
Kolmantena merkittävänä työnään hän piti Toivakan kirjastoon sijoitettua, toivakkalaisuutta kuvaava maalaussarjaa.
Lukumies tunnetaan Toivakassa persoonastaan ja taiteestaan hyvin. Hän piti taidettaan soveltavaan realismiin tyypittyvänä, mutta otti kernaasti vaikutteita taiteen eri tyylisuunnista. Olipa hänessä ripaus nykykansantaiteilijaakin, hän oli monessa mielessä elämäntavaltaan ja -katsomukseltaan ITE-taiteilija. Usein hän laittoi maalauksiinsa oman puumerkkinsä, tavalla tai toisella.
Lukumiehen tuotanto on runsas ja monipuolinen. On öljyväritöitä, grafiikkaa, linopiirroksia, puupiirroksia, akvarelleja, metallitöitä ja vedoksia. On muotokuvaa, maisemaa ja kylän elämää. On raamatunaiheisia ja eri kulttuureista innoituksensa saaneita maalauksia. Hän oli taitava tekemään maalauksia valokuvista. Lukumiehen maalauksia on Toivakan kunnan ja Keski-Suomen museon kokoelmissa. Maalauksia on ostettu eri puolille Suomea ja runsaasti toivakkalaiskoteihin.
Lukumiehen viimeinen julkinen taide-esiintyminen oli retrospektiivinen ”Ihmeellinen Lukumies” –näyttely Keski-Suomen museossa kesä-elokuussa 2008. Maalaamisen Lukumies lopetti vuosi ennen kuolemaansa. –”Nyt olen hommani tehnyt”. Päätös piti.
Lukumiehelle myönnettiin ylimääräinen henkilökohtainen taiteilijaeläke vuonna 2016. Hän oli Taidemaalariliiton varsinainen jäsen.
Lukumiehelle oli luonteenomaista puuhastelu arkisissa töissä kotinsa pihapiirissä. Päivät kuluivat maalaamisen ohella puunteossa, katiskoilla käynneistä, marjastuksesta ja puutarhaviljelyn mitä moninaisimmissa askareissa.
Lukumies oli mietiskelijä, suurten ja pienten kysymysten pohtija, omalla tavallaan erakkoluonne, enempi vastaaja kuin kysyjä. Hänessä oli tiettyä veitikkamaisuutta ja tarinankertojaa. Keskusteluissa hänessä oli tuttuuden ja läsnäolon tuntu.
Hän oli niin elämässään kuin taiteessaankin oman tiensä kulkija.
Jorma Staudinger
Kirjoittaja oli Lukumiehen naapuri 2004 - 2015
Uskon himmeä peili
Antiikin aikana peilit olivat kiillotettuja metalleja, pronssista tai kuparista. Parhainkin kuvastin tahriintui helposti ja kuva näkyi himmeästi.
Vaikka uskon silmät saattavat nähdä pitkälle, katselemme silti taivasten valtakuntaa kuin himmeästä peilistä. Näkemisemme on hyvin vajavaista. Emme ymmärrä, emmekä tiedä kaikkea: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee” (1. Kor 13:12).
Uskon vastakohta ei ole epäusko vaan varmuus. Varmuudessa ei tarvita lainkaan uskoa. Usko sen sijaan sisältää epävarmuutta ja hämmennystä. Usko vaatii enemmän, koska se kurottautuu kohti näkymätöntä maailmaa, kohti ylimaallisia arvoituksia, vaikkei sitä näe. Usko jaksaa toivoa vaikka tuuli puskee vastaan.
Kristityn elämään kuuluu epäusko. Sitä ei kannata pelätä. Jumalan armorikkautta emme näe kokonaisuudessaan, onneksi sentään armonväläyksiä. Luvattu kuitenkin on, että usko muuttuu näkemiseksi. Se lupaus kannattelee myös epäuskon korpitaipaleella: ”Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen” (2. Kor 3:8).
Panu Partanen
kirkkoherra
Toivakan seurakunta
Minua korpeaa verraten usein uskonnollinen ylimielisyys, jossa luullaan kaiken tiedettävän ja asetutaan toisten yläpuolelle. Sitä harrastetaan niin kirkkona kuin yksittäisinä kristittyinä. Uskon vastakohta on varmuus, ei epäusko. Seuraava kirjoitus nousi tästä lähtökohdasta:
----
USKON HIMMEÄ PEILI
Antiikissa peilit olivat kiillotettuja metalleja, pronssista tai kuparista. Parhainkin kuvastin tahriintui helposti ja kuva näkyi himmeästi.
On aika tunnustaa - laajasti kristillisessä kirkossakin - että uskomme on himmeä peili. Näkemisemme on vajavaista. Emme ymmärrä, emmekä tiedä paljoakaan: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee” (1. Kor 13:12).
Koska käsityskykymme rajallinen, sen pitäisi laittaa nöyräksi. Valitettavasti kirkonkin piirissä kohtaa ylimielisyyttä suhteessa eri tavoin uskoviin, uskonnottomiin ja muihin uskontoihin. Ylhäältä alas neuvojiksi meistä ei ole. Kyselijöiksi ja rinnallakulkijoiksi kyllä.
”Uskon vastakohta ei ole epäusko vaan varmuus” (Anne Lamott).
Varmuudessa ei tarvita uskoa. Usko taas sisältää epävarmuutta. Uskomalla tunnustan, että voin olla väärässä ja että elämä näyttäytyy monestakin näkökulmasta mielettömältä. Usko on inhimillistä: tyhjyyttä, hämmennystä ja sekasortoa. Varmuus tavoittelee korkeuksia, usko tietää myös alhaisimman maanrajan.
Kristityn elämään kuuluu epäusko. Sitä ei kannata pelätä. Se on hyvä ystävä, se opettaa nöyryyttä. Oikeassa olemisen huutokilpailuun ei kannata ryhtyä. Se on lopulta tylsää. Kiehtovampaa on tunnustaa: en tiedä. Silloin on mahdollisuus oppia uutta.
Minä en tiedä, onko olemassa ihmistä suurempaa tai elämää kuoleman jälkeen. En tiedä, onko kristinusko tai ylipäätänsä mikään uskonto oikeassa. Onko taivasta tai helvettiä? Saavatko kärsineet helpotuksen ja paha palkkansa? Pääsevätkö kaikki taivaaseen? Vai maadummeko vain mullaksi maahan?
En tosiaankaan tiedä. Mutta tiedän, etten tule tässä kohtaa sen etevämmäksi. Tieto ei voi olla se juttu, koska ”uskon vastakohta ei ole epäusko vaan varmuus.”
Haluan uskoa hyvään, luottaa siihen että Jumala on. Toimia armollisuuden ja oikeudenmukaisuuden eteen. Kirkastaa helposti himmentyvää peiliä ihmisarvosta ja tasapuolisuudesta. Rukoilla, että sieluni saisi levon ja muutkin löytäisivät sisäisen rauhan.
Kirkkaampia peilejä kohti! Vähemmän hampaat irvessä kiivailua siitä kuka on oikeassa, enemmän lempeyttä ja myötätuntoa, rakkautta joka ei etsi omaa etuaan. Sen myöntämistä, että täällä on lasit huurussa itse kullakin, ja ainoastaan keskustellen pääsemme eteenpäin. Jospa kerran kaikille kirkastuisi, kääntyisi parhain päin. Siihen tahdon heikollakin uskolla katsahtaa: ”Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen” (2. Kor 3:8).
