PELLERVO LUKUMIES
s. 9.4.1935 - k. 28.8.2018
Taiteilija Pellervo Lukumies nukkui keskuudestamme pois tänään aamuyöllä. Hän sai lähteä rauhassa omasta kodistaan rakkaan Kaarina-vaimonsa viereltä, juuri niin kuin olisi halunnut sen itsekin tapahtuvan.
Toivakan seurakunta, ja koko Toivakka, ottaa osaa omaisten äkilliseen suruun. Olemme kaikin tavoin tukena ja rukoilemme: ”Herra, anna Pellervolle iankaikkinen lepo, ikuinen valo häntä valaiskoon.”
Pellervo Lukumies oli ainutlaatuinen persoona. Ensi näkemältä hän toi minulle mieleen Paluu tulevaisuuteen -elokuvien omaperäisen mutta sympaattisen tiedemiehen. Yhteys ei ollut sattumaa: taiteen lisäksi Lukumies oli keksijä. Hänet nähdessään mietin aina, että mitäköhän hänen ”tietokoneensa” nyt raksuttaa. Tuntui, että hänellä oli alituiseen jokin idea kehitteillä. - Olikohan ikiliikkuja jo valmis? Luulen, että parhaimmat hänen oivalluksistaan jäävät odottamaan tulevaa aikaa, sitä kun Uusi Jerusalem kerran laskeutuu taivaasta tulen ja savun keskeltä, niin kuin Lukumies oli tämän uneksinut ja maalannut.
Pellervosta välittyi kuva lempeästä ja huumorintajuisesta ihmisestä. En muista koskaan nauraneeni niin makoisasti kuin silloin, kun katsoimme porukalla seurakuntakodilla perheestä tehtyä tv-dokumenttia taiteilijan ja hänen vaimonsa kanssa. Pariskunnan kemia ja huumori oli aivan omaa luokkaansa! Kaunis – vaikkei suinkaan vaivaton – oli heidän yhteinen polkunsa.
Pellervon lähellä oli luonteva olla. Sai olla hiljaa tai käydä verkkaista, pohtivaa keskustelua – turhia sanoja ei tarvittu. Sama tunne oli hänen taiteensa edessä: Mikä tässä on se juju?
Iloitsen, että Pellervo löysi viime vuosina myös Viriketuvan, toivakkalaisen seniorikerhon, joka kokoontui tiistaisin seurakuntakodilla. Vaikka taiteilija arvosti omaa rauhaa, tässä kerhossa hän kuitenkin viihtyi. Kauniiksi muistoksi jäi, kun sain jakaa hänelle ehtoollisen viikkomessussa tasan viikko sitten. Ehtoollisen kutsusanat kuuluvat: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon” (Mt 11:28).
Kuluneena kesänä Pellervo pääsi perheineen vielä kahdeksi viikoksi Lapin mökilleen. Luonto, Jumalan luomistyö, oli hänelle tärkeää. Pohjoisen Suomen rauha ja karuus puhuttelivat. Luonnon arvostus näkyi kauttaaltaan Lukumiehen töissä: ”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan. Päivä ilmoittaa ne päivälle, yö julistaa yölle. Ei se ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla, maanpiirin yli merten ääriin” (Ps 19:2-5).
Vuosina 1972-73 maalatut Toivakan kirkon kattomaalaukset olivat Lukumiehen päätyö. Maalaukset tulivat tunnetuksi ympäri Suomen ja sittemmin niitä on käyty ihastelemassa yli valtamerten. Niitä voidaan pitää Toivakan tärkeimpänä nähtävyytenä.
Lukumiehen kattomaalaukset haastavat katsojansa. Hän teki ne huolella ja tarkkaan miettien, ”ei pilanpäiten”, kuten hän itsekin tokaisi. Kokonaisuus puhuttelee. Eräs taidekriitikkokin katui aiempaa kriittistä arviotaan, jonka oli tehnyt yksittäisten kuvien pohjalta vierailematta paikanpäällä. Hiljattain Toivakan kirkossa käydessään hän ihasteli kaikkea ja totesi: ”Nämä ovat tosi hienot ja upeasti tehdyt!” Luulenpa, että moni muukin on kelkkansa kääntänyt. Toivakan kirkon kattomaalaukset ovat ja tulevat olemaan erittäin merkittävät. On helppo ennustaa, että ne tuovat taiteilijalle ansaitun arvon vasta postuumisti.
Lukumies johdattaa meitä arvoitukselliseen maailmaan. Hänen maalauksensa haastavat miettimään, mitä pinnan alla on, mitä tuonpuoleisuudessa odottaa, ovatko omat ajatukseni asenteellisia tai normeihin kangistuneita. Lukumies on saanut Raamattuni elämään. Asioita voi ajatella niin monelta kantilta. Oikeassa olemisen pakosta on luovuttava, sillä pelottavinta olisi jumittua yhteen totuuteen. Etsintä jatkuu. Lukumiehen taide on peili siihen maailmaan, jota emme vielä ymmärrä, vaikka ympärillämme se jo on. Kerran tuo peili kirkastuu: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee” (1. Kor 13:12).
Kattomaalausten Kati Josefiina ja Jeesus viestivät - pukeutuneina 1970-luvun tamineisiin - että kristinuskon pitää näyttäytyä myös tämän ajan ”vaatteissa”. Miten ikiaikainen sanoma puhuttelee tämän ajan ihmistä? Miten se pitäisi onnistuneemmin kertoa? Siinä kysymys jokaiselle kastetulle kristitylle. Pellervon perinnön tiedämme, on vuoromme jatkaa.
Minulle kattomaalaukset puhuvat erityisesti kristinuskon inklusiivisuudesta ja universaalisuudesta, siis toisin sanoen siitä, että mukaan otetaan joka iikka ja sanoma kuuluu kaikille. Poikkeuksetta. Kaikki kansat, heimot, rodut, vähemmistöt ja kielet ovat Jumalan kansaa ja tasaveroisia. Lukumies onnistui tässä varmasti paremmin kuin yksikään saarnamies. Hän oli edellä omaa aikaansa ja näki ihmeellisesti todellisuutemme 2010-luvulla. Taitelijan humaania ajattelua kuvaa kertomus, jossa häneltä tivattiin sitä, miksi hän maalasi kirkon kattoon mustalaisnaisen. Tähän taitelija: ”On vain yksi taivas. Kyllä sinne mahtuu sovussa niin mustalainen kuin valkolainenkin.”
Toivotan seurakuntalaiselleni, Pellervolle, hyvää matkaa sopuisaan ja yhteiseen taivaaseen – sinä ja elämäntyösi jäävät elämään.
Pidä kahvipannu apostolien kanssa kuumana, kohta taas nähdään.
Panu Partanen
kirkkoherra
Toivakan seurakunta
Sama kirjoitus lyhennettynä julkaistiin myös Helsingin Sanomissa 19.9.2018.
Matt. 23:1-12
Jeesus puhui väkijoukolle ja opetuslapsilleen:
»Mooseksen istuin on nyt lainopettajien ja fariseusten hallussa. Tehkää siis niin kuin he sanovat ja noudattakaa heidän opetustaan. Älkää kuitenkaan ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista. He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.
Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.»
Pam! Tuollainen ääni – tosin moninkertaisena – kuului viime viikon torstaina, kun salama iski kirkonmäen petäjään. Isku osui miltei Seppo-suntiomme jalkoihin, onneksi miehelle ei käynyt mitään ja hän on taas tutun ystävällisesti palvelemassa seurakuntaa. Petäjä sen sijaan kärsi vauriot: salama viilsi puunrunkoon pitkät uurteet. Kelottuminen uhkaa.
Kuulimme luettavan: ”Herran Sebaotin päivä iskee kaikkeen ylpeään ja korkeaan, kaikkeen mahtavaan ja ylhäiseen, niin että se vaipuu maahan. Se iskee kaikkiin Libanonin setreihin, korkeihin ja ylpeihin, ja kaikkiin Basanin tammiin… Ylpeä ihminen nöyrtyy, hänen täytyy taipua, korskeat miehet vaipuvat maahan...”
Pam! Näin Jesaja kuvaa Jumalan reaktiota ihmisten ylpeyteen: se on kuin puuhun iskevä salama. Herra ei siedä pöyhkeää käytöstä, se ei taipumatta kestä. Sen sijaan terve vaatimattomuus saa arvon: ”Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon” (Jaak. 4:6).
Jeesus jatkaa samalla linjalla: ”Joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.” Varsinkin Matteuksen evankeliumissa hän on jatkuvasti napit vastakkain rehvakkaiden fariseusten ja lainopettajien kanssa. Koko päivän evankeliumin luku on Jeesuksen melkoista tylytystä heitä kohtaan. Hyvän Paimenen sanomaksi on vaikea kuvitella äkkijyrkkää huudahdusta: ”Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset!.. Te käärmeet, te kyykäärmeitten sikiöt! Miten te voisitte välttää kadotustuomion?” (Mt. 23:33).
Mikä lainopettajissa ja fariseuksissa ärsytti Jeesusta?
1) He tulkitsivat lakia liian jyrkästi, etenkin lähimmäisiin nähden: ”He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa.”
2) He tekivät uskosta omaa show’taan. He istuivat kunniapaikoilla, pukeutuivat tarkasti ja odottivat että heitä puhuteltaisiin arvonimillä: ”Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi.”
3) Ja kolmanneksi. He eivät kuitenkaan tehneet mitä saarnasivat: ”Älkää ottako oppia heidän teoistaan, sillä he puhuvat yhtä ja tekevät toista.”
Kirkkovuoden aihe on itsensä tutkiminen. Siksi emme katso ainoastaan Jeesuksen aikalaisiin, vaan itseemme. Peili on edessämme: fariseus olen minä.
Jo Jeesuksen aikana Jumalan sanaa tulkittiin eri tavoin. Monet lainopettajat ja fariseukset olivat itse asiassa liikkeellä aidolla sydämellä, tutkien ja opettaen Raamattua. He olivat oman aikansa ihmisiä, rajoittuneita, virheitä tekeviä. Olemmeko sen parempia? Kirkkoa repii nyt kiistat, joissa raamatuntulkinnat ovat etunenässä. Yksi sanoo yhtä, toinen toista. – Voi meitä!
Kristittyinä joudumme miettimään asenteitamme. Onko oma raamatuntulkintani liian jyrkkä? Sälytänkö toisten niskaan raskaita moralisoivia kuormia? Jos Jeesus ei tee niin, miten voisi perustella toisin? Vapahtajan linja on herkkä: ”Minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt” (Mt. 11:29-30).
On myönnettävä, että uskontoihin on sisäänrakennettu ylemmyyden vaara: ”Me olemme hurskaita, nuo syntisiä”, ”Me pelastumme, nuo joutuvat kadotukseen”. Vaivihkaa tämänkaltainen ajattelu täyttää mielen ja hilaamme itseämme korkeammalle. Kisailu paremmuudesta on käynnissä kristinuskon sisällä ja suhteessa toisiin uskontoihin. Salama voi räpsähtää jalkoihin, jos unohdamme: olemme kaikki samalla viivalla.
Ignatius Loyola opettaa: ”Rakkauden tulee paneutua enemmän tekoihin kuin sanoihin.”
Rakkaus on teko. Vähemmän tyhjää puhetta, kirkossakin. Ei edes enkelten kieli, kauneimmat puheet, saa aikaan sitä, mitä aktiivinen rakkaus: ”Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali” (1 Kor. 13:1).
Itsensä tutkiminen. Toinen aliarvoi itseään, toinen luulee liikoja – olemme ilmeisen huonoja itsearvioinnissa. Sen myöntäminen helpottaa: parempi olla se mitä on, vajavainen ihminen, kuin vetää ulkokultaista roolia, se vasta raskasta onkin. Ja kun emme oikein tiedä mitä tekisimme itsemme kanssa, katse kannattaa toisaalle. Elämän suuruus on oman navan ulkopuolella. Kun antaudumme Jumalan ja sitä kautta lähimmäistemme käyttöön, olemme todellisesti vapaita: ”Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija.”
Saarna kuunneltavissa myös täältä kohdasta 27:57 alkaen.
Matt. 20:1-16
Jeesus sanoi: "Taivasten valtakuntaa voi verrata isäntään, joka aamuvarhaisella lähti palkkaamaan työmiehiä viinitarhaansa. Hän sopi miesten kanssa yhden denaarin päiväpalkasta ja lähetti heidät viinitarhaan. Päivän kolmannella tunnilla hän lähti taas ulos ja näki, että torilla seisoi vielä miehiä jouten. 'Menkää tekin viinitarhaan', hän sanoi heille, 'minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa.' Miehet lähtivät. Kuudennen ja yhdeksännen tunnin aikaan isäntä lähti taas ulos ja teki samoin. Kun hän sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: 'Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?' 'Kukaan ei ole palkannut meitä', he vastasivat. Hän sanoi miehille: 'Menkää tekin minun viinitarhaani.'
Kun sitten tuli ilta, viinitarhan omistaja sanoi tilanhoitajalleen: 'Kutsu työmiehet ja maksa heille palkka, viimeksi tulleille ensin ja ensimmäisille vasta sitten.' Ne, jotka oli palkattu yhdennellätoista tunnilla, tulivat ja saivat kukin denaarinsa. Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: 'Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.' Mutta isäntä sanoi yhdelle miehistä: 'Ystäväni, enhän minä tee sinulle vääryyttä. Emmekö me sopineet denaarista? Ota omasi ja mene. Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?' Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi."
”Aamulla vireä pyärii, illalla laiska hyärii.”
Tämä suomalainen sananlasku tuli mieleen, kun ajattelin vertausta viinitarhan työmiehistä oikeudenmukaisuuden ja ahkeruuden näkökulmasta. Ymmärrän hyvin aamulla klo 06 aloittaneiden työmiesten närkästyksen, että he saivat saman päiväpalkan kuin klo 17 aloittaneet ”mattimyöhäset”. Kättä puiden sitä itsekin olisi mennyt isännän juttusille: ”Kun ensiksi palkatut tulivat, he luulivat saavansa enemmän, mutta hekin saivat vain denaarin. Silloin he nostivat metelin ja sanoivat isännälle: 'Nämä viimeksi tulleet tekivät työtä yhden ainoan tunnin, ja silti sinä annat heille saman kuin meille, jotka olemme kantaneet päivän kuorman ja helteen.'”
”Aamulla vireä pyärii, illalla laiska hyärii.”
Vertauksen isäntä, Jumala, maksoi siis illalla töihin tulleille vätyksille saman kuin muillekin? Laiskuudellako sitä päästään taivaan valtakuntaan?
Me suomalaiset olemme kovin työkeskeisiä (ja sehän ei ole pelkästään huono asia). Tästä syystä luemme Raamattua omasta vinkkelistämme ja saatamme ”missata” olennaista. Työ ei ole vertauksessa niin tärkeä, vaan isännän rajoja rikkova armo. Jumalan hyvyys, joka ylittää jopa järjellisen oikeudenmukaisuuden: ”Minä tahdon maksaa tälle viimeksi tulleelle saman kuin sinulle, ja kai minä saan omallani tehdä mitä haluan? Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?”
Mitä Jeesuksen vertaus syvätasolla opettaa?
Tuohon aikaan työläisten palkkaus tapahtui niin, että heitä pyydettiin töihin. Olisi ollut kunniakoodiston vastaista, että työmies olisi mennyt tyrkyttämään palveluksiaan maanomistajille. Siksi on ymmärrettävää, että isäntä lähti aamuvarhaisesta etsimään torille miehiä. Kaikki siellä olleet olivat ilmoittautumassa töihin, se oli sen ajan ”työkkäri”.
Riuskat työmiehet palkattiin ensi alkuun. Sitten isännät valitsivat seuraavaksi parhaimmat ja niin edelleen. Lopuksi jäivät ne, joita ei kukaan halunnut (sama periaate kuin monelle kauhuksi muodostuneet liikuntatunnin huutojaot, jossa joukkueiden kapteenit huutavat vuorollaan pelaajia puolelleen). Viimeiseksi jääneet työmiehet eivät siis olleet laiskoja, vaan heitä, jotka eivät kelvanneet. Vertauksen isäntä teki kuitenkin poikkeuksen: ”Kun isäntä sitten meni ulos yhdennellätoista tunnilla, hän näki vieläkin muutamia joutilaita ja kysyi heiltä: 'Miksi te seisotte täällä kaiken päivää toimettomina?' 'Kukaan ei ole palkannut meitä', he vastasivat. Hän sanoi miehille: 'Menkää tekin minun viinitarhaani.'”
”Kukaan ei palkannut meitä.” Meitä vanhoja, raihnaisia, heikkoja, vammaisia, maineensa pilanneita ja muukalaisia. Emme kelvanneet. Meitä huono-osaisia, työttömiä, asunnottomia, paperittomia, yksinhuoltajia, sodan-, kidutuksen- ja väkivallan uhreja, päihderiippuvaisia, seksuaali- ja muihin vähemmistöön kuuluvia, linnatuomion saaneita. Kukaan ei palkannut meitä.
Mutta yksi isäntä palkkaa: Jumala. Eikä vain siksi, että hän kutsuu rinnalle työhönsä, vaan siksi, että hän tahtoo olla yhteydessä kaikkiin ihmisiin: ”Tulkaa tekin viinitarhaani!” Kristillisen sanoman keskiössä on Jumala, joka välittää ihmisistä ja haluaa olla läsnä heidän elämässään.
Jumalan huutojaoissa etunenässä ovat ne, jotka tarvitsevat eniten apua ja huolenpitoa: ”Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.” Jumalan valtakunnassa arvoasteikot kääntyvät totutusta päälaelleen kuten virsi ilmaisee: ”Tässä valtakunnassa ovat heikot vahvoja, sairas terveen parantaa, saaja auttaa antajaa” (VK 428:5).
Jeesus tuo vertauksessaan esille Isän Jumalan armon ja rakkauden. Miltei rannalle jääneet työmiehet, saivat takaisin ihmisarvon. Heidät nähtiin. Ja heille näytettiin, etteivät ansiot tässä maailmassa ratkaise suhdettamme Jumalaan ja iankaikkisuuteen. Ansaitsematon armo.
Jeesuksen vertaus sijoittuu osin tulevaisuuteen, maailmaan, johon me vaeltajat olemme vasta kulkemassa. Tiedämme kipeästi, ettei tasa-arvo tule koskaan todeksi maailmassamme ja monetkaan eivät saa kokea vertauksen isännän laupeutta, etenkään kehitysmaissa. Vasta perillä kotona, taivaan viinitarhassa, kaikki korjataan.
Koska kuitenkin opimme sen, ettei Jumala erottele ihmisiä ja välittää erityisesti heikommista, sen pitäisi muuttaa meitä ja ihmiskuntaa nyt. Sana elää sisällämme. Pyhä Henki puhaltaa missä tahtoo. Tunnustamme, että jokainen ihminen on vertainen, eikä kukaan ole parempi tai huonompi toista. Meitä kehotetaan rakastamaan heitäkin, joista ajattelemme etteivät he sitä ansaitse. Vaikka epäonnistumme tässäkin, emmekä saavuta ihanteitamme, silti Jumalan esimerkki Jeesuksessa kutsuu muutokseen. Jumalan armon avulla.
Rukoilkaamme: Herra, kaikkien ihmisten ja kansakuntien Jumala. Opeta minulle armollisuutta ja rakkautta muita kohtaan, niin kuin sinä osoitat sitä minulle.
