Saarna 12. sunnuntai helluntaista 27.8.2017

Matt. 21:28-32
Jeesus sanoi ylipapeille ja kansan vanhimmille:
    »Mitä te tästä sanotte? Eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Hän meni toisen luo ja sanoi: ’Poikani, mene tänään viinitarhaan työhön.’ ’En minä halua’, poika vastasi. Sitten hän kuitenkin tuli toisiin ajatuksiin ja meni.
Isä meni toisen pojan luo ja sanoi tälle saman. Poika vastasi: ’Menen kyllä, isä’, mutta ei mennytkään. Kumpi näistä kahdesta teki, mitä hänen isänsä tahtoi?»
    »Edellinen», he vastasivat. 
    Jeesus sanoi: 
    »Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te. Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.»

Kuulimme Jeesuksen vertauksen kahdesta pojasta. Kumpi pojista teki oikein? Hän joka ensin kieltäytyi isänsä pyynnöstä mutta meni lopulta viinitarhaan? Vai hän joka sanoi menevänsä muttei mennytkään? 

Ei kumpikaan.  

Ensimmäinen poika, ehkä heistä vanhin, teki väärin kun julkisesti kieltäytyi isänsä pyynnöstä. Voi olla, että tämän päivän Suomessa tuo ei kuulosta niin pahalta, mutta silloin se sitä oli. Samasta on teillä varttuneimmilla seurakuntalaisilla kokemusta – ei sitä ennen vanhaan niin vain vanhemmille väitetty vastaan ja kieltäydytty, vaan tehtiin niin kuin isä tai äiti sanoivat. Lähi-idässä kunnian ja häpeän kulttuuri on aina ollut tärkeä. Isälle olisi ollut valtava häpeä, kasvojen menetys, jos vanhin poika ei olisi totellut.  

Meille voi olla hieman yllättävää, että monen Jeesuksen aikalaisen mielestä nuorempi poika teki jopa vähemmän väärin (on jopa olemassa vanhoja Ut:n käsikirjoituksia, joissa näin on tulkittu). Kun hän sanoi menevänsä viinitarhaan muttei mennytkään, hän ei silti nolannut isäänsä vaan säästi tämän häpeältä. Poika valehteli mutta teki sen hienovaraisesti kulttuurin mukaan. Julkinen kieltäytyminen oli suurempi paha.  

Jeesuksen vertaus ei olekaan niin yksinkertainen. Mitä Mestarimme tahtoo sanoa? 

Evankeliumin loppuosa antaa viitteitä. Yhtäkkiä Jeesus ei puhukaan enää kahdesta pojasta, vaan vaihtaa näkökulmaa. Hän ei ole kiinnostunut vertauksen poikien moraalista, siitä tekivätkö he oikein vai väärin juuri tässä asiassa. Hän vie keskustelun uskonelämään, ihmisen jumalsuhteeseen, katumukseen ja parannukseen. Hän moittii kansan vanhimpia ja ylipappeja siitä, etteivät olleet kuunnelleet Johannes Kastajaa: ”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!” Johanneksen ja Jeesuksen saarna ei saanut heissä muutosta, vaan jatkoivat kuten ennenkin eivätkä uskoneet. Mutta ryhmät, joita he halveksivat, portot ja tullimiehet, sen sijaan valitsivat katumuksen tien. He uskoivat. Siksi Jeesus opetti kovasanaisesti: ”Totisesti: portot ja publikaanit menevät Jumalan valtakuntaan ennemmin kuin te. Johannes avasi teille vanhurskauden tien, mutta te ette uskoneet häntä. Portot ja publikaanit sen sijaan uskoivat, ja vaikka te sen näitte, te ette jälkeenpäinkään tulleet katumukseen ettekä uskoneet häntä.” 

Vertauksen ydin Jeesukselle oli, että ensimmäinen poika katui. Hän tuli toisiin aatoksiin, muutti mieltään ja teki lopulta isänsä tahtonsa mukaan. Kunnialla ja häpeällä, isän maineella, poikien käytöksellä ihmisten edessä ei ollutkaan niin merkitystä, vaan sydämen tilalla. Siitä Jeesus oli kiinnostunut, tapahtuuko sisäinen muutos? Syntyykö uskoa? Onko sydän valmis muutokseen?

Nostan kolme kokonaisuutta, jotka jäivät minua evankeliumissa puhuttelemaan.

Ensiksi. Jeesus kutsuu meitä parannukseen. Katumus on parannuksen yksi osa. Katumus syntyy kun ihminen tietää ja tunnustaa, että hän on Jumalan edessä syntinen ja rikkonut hänen tahtoaan. Se vie hätään ja ahdistukseen. Ilman uskoa anteeksiantamukseen katumus voi johtaa pimeyteen. Niinpä parannuksen toinen ja välttämätön osa on usko. Uskolla hädänalainen omatunto saa rohkeasti tarttua Jumalan sanan lupaukseen syntien anteeksiantamuksesta Kristuksessa. Jumalan ehdoton armahdus tekee meidät vapaiksi ja antaa hyvän omantunnon. 

Parannusta ei tehdä omin voimin. Se ei ole ihmisen itsenäistä tekemistä, vaan sen sallimista, että Jumala vaikuttaa muutoksen. Toisella vertauksen pojista oli avoin sydän, sydän valmis muuttumaan. Kristillinen parannus on sitä, että jätämme sydämemme samalla tavalla avoimeksi Jumalalle. Pyhällä Hengellä hän hoitaa meitä ja liikuttaa mieltämme. 
   
Toiseksi. Meidän ei tulisi sortua omahyväisyyteen. Jeesus nuhteli kansan vanhimpia ja ylipappeja siitä, että he luulivat menevänsä heittämällä taivasten valtakuntaan. He pitivät itseään toisiaan parempina, tiesivät kaiken ja olivat kaiken yläpuolella. Syntisiä, moraalisesti väärin eläviä, he eivät pitäneet minään. Kristitty on nöyrä ja asemoi itsensä ja kaikki muutkin samalle viivalle. Pikemminkin kuin että kertoisimme ketkä ovat menossa perille, arkaillen toivomme: Jospa minäkin pääsisin samaan taivaan hääjuhlaan Jeesuksen, publikaanien, porttojen ja muiden syntisten kanssa. Minä syntinen, armahdettu syntinen.

Ja kolmanneksi. Emme ole perillä. Tarvitsemme kriittistä ja itseään tutkivaa sydäntä siinä, että tiedostamme olevamme vajaita. Peiliinkin pitää katsoa. Emme tiedä kaikkea, emme ymmärrä. Niin maailmasta, uskosta kuin Jumalasta. Tunnustamme tämän. Jatkuvasti tutkiskelemme itseämme yksin ja yhdessä seurakuntana. Olemme vasta matkalla, emme perillä pysyvässä isänmaassamme. Paavalin sanoin: ”Minä luotan siihen, että Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä” (Fil 1:6). 

Antakaamme Jumalan vaikuttaa meissä. ”Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki” (Ps. 51:12). 

Miksi Jumala sallit?

Pahuus ja väkivalta nousee meistä ihmisistä, sitä ei voi ulkoistaa. Siitä on otettava vastuu ja myös asetettava vastuuseen. Mutta samalla kysyn hämmentyneenä kristittynä ja pappina: Miksi sinä hyvä ja ihmisiä rakastava Jumala sallit kaiken tämän pahan? Miksi viattomat kärsivät ja menettävät sekunneissa elämänsä ja rakkaimpansa?

Yhden ainoan vastauksen olen löytänyt. Kaksi sanaa: En tiedä.

Ennen kuin on arviointien aika, on aika surra ja ottaa osaa.

Epäuskossani huokaan heikosti: Jumala auta ja siunaa kärsiviä, anna tälle maailmalle enemmän rauhaa ja rakkautta. Me emme siihen pysty yksin: Kosketa minua, Henki, kosketa kirkkaus.

Turun sekä Barcelonan iskujen uhreja muistaen ja omaisten suruun osaa ottaen,

"Over the rainbow is love" - Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa.

Ensimmäinen Lapuan hiippakunnan pappi "on jäänyt kiinni" samaa sukupuolta olevan pariskunnan vihkimisestä. En tunne tapausta enkä muutenkaan ota siihen kantaa. Toivon vain hartaasti, etteivät asianosaiset joudu jälkipuinnista kärsimään. Mielellään ei lainkaan, sillä heille tilaisuus on ollut onnenjuhla. Ei tässä murheellisten laulujen maassa liikaa onnea ole – siitäkö pitäisi rangaista?  

"Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain" (Room. 13:10). 

Yleisellä tasolla muutama huomio. Kastan, hautaan ja vihin kymmeniä ihmisiä vuodessa. Monesta tilaisuudesta eivät tiedä paikkakuntalaiset yhtikäs mitään, saati sitten Toivakan ulkopuoliset. Kirkossa luettavat nimet ovat usein täysin vieraita. Häihin kokoontuu ihmisiä ympäri Suomen, hääpari mukaan lukien, eikä toivakkalaisia ole mailla halmeilla. Käyn toimittamassa kasteita kodeissa muuallakin - silloinkin paikalla on yleensä lähipiiri, ei suuren suurta seurakuntaa. 

Mitä yritän tällä sanoa? Sitä, että jos kirkossamme sallittaisiin samaa sukupuolta olevien vihkiminen, se ei näkyisi eikä kuuluisi arjessamme yhtään sen enempää kuin nytkään. Se ei näy niille, jotka ovat sen puolesta eikä myöskään niille, jotka ovat sitä vastaan. Elämämme jatkuu ihan normaalisti (ja on jatkunut tapahtuneiden toimitusten jälkeen). Osa saa kutsun samaa sukupuolta olevien hääjuhliin, osa ei ja osa ehkä jättää menemättä. Samaa sukupuolta olevien vihkitoimitusten määrä jää joka tapauksessa verraten pieneksi, ja ne ovat lööppiuutisia tasan niin kauan kuin kivi hiertää kirkon kengässä.

Kuitenkaan missään skenaariossa taivaasta ei putoa tulikekäleitä, eikä seuraavana päivänä ole Sodomaa ja Gomorraa. Korkeintaan sateenkaari pilkahtelee useammin… Fobia on katteetonta.   

Mutta heille, joita toimitus koskettaa, se on merkityksellinen. Se voi olla käänteentekevä. Se on merkkipoiju, johon voi aina palata. Se näkyy ja kuuluu heille. Sidos toiseen. Perheeseen. Ystäviin. Seurakuntaan. Jumalaan.

Sama mahdollisuus kaikille.  

Miksi ihmeessä eväisimme toisilta sen, jonka itsekin haluamme? Ja ennen kaikkea: miksi eväisimme sellaista, joka ei edes käytännössä vaikuta meihin ellemme halua? 

Olen perustellut näkemystäni useista näkökulmista aiemmin. Nyt otin hyvin käytännönläheisen otteen. Pehmeä lasku on hyvä uutinen niille, jotka asian kanssa kipuilevat – maailma ei tule muuttumaan yhdessä yössä. Valitettavasti sama uutinen on toisesta vinkkelistä monelle huono – muutos on liian hidasta.   

Kun aikaa kuluu, lähden siitä, ettei tätä asiaa tarvitse avata näin ”kökösti”. Nimittäin mieluummin tuon esille sen, että seurakunnassa saa näkyä ja kuulua monimuotoisuus ja nimenomaan hakeudumme toistemme seuraan kuin että harjoitamme välttelyä. Kirkossa nimet ja kasvot saavat näkyä, otamme osaa suruun ja iloon, kuulutamme sen turuilla ja toreilla tai kuiskaamme sen hienovaraisesti, tätä varten seurakunta on (edellä mainittu nykytilanne ei ole siis mikään ihanne, se ettemme tiedä toisistamme juurikaan emmekä osallistu toistemme elämään yhteisöllisesti, mutta eräällä tapaa se näin on). Kun erilaisuus kuuluu ja näkyy – se ei jätä kylmäksi, jos sen ottaa vastaan. Moni tulee tämän vielä oppimaan, se tuo tullessaaan pelkästään hyvää. Ehkä sateenkaarirakkaus näyttää meille vielä ilmeisemmin sen, ettei rakkaus katso ulkoiseen ja se on lahja, joka ei suostu yksinkertaisiin määritelmiin. Toivottavasti ennen taivaan hääjuhlaa voimme jakamattomana seurakuntana iloita sateenkaariväen kanssa. Tähän pyrimme, koska "taivasten valtakunta on keskellänne."    

Prosessi on päällä. Latinaksi prosessi on eteenpäin menemistä, edistymistä, tietyn tapahtumaketjun johtamista tulokseen. 

Koen ja uskon vakaasti, että Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa prosessi johtaa siihen, että sateenkaariväki saa samat oikeudet kuin muutkin. Mutta kauanko vielä? Onko matkassa vielä monta mutkaa? Still processing...

Rasismi on isästä perkeleestä

Charlottesvillen tapahtumia miettien:

Väkivalta on väärin, tekipä sitä kuka tuhansa. Kristittynä sitä ei voi lähtökohtaisesti hyväksyä.

Ajattelu rodullisesta ylivertaisuudesta on isästä perkeleestä. Rasismi ei sopinut Nasaretilaisen arvomaailmaan eikä hänen seuraajiensa. Jos elämme Kristus-keskeisesti, emme voi perustella ihmisten eriarvoista kohtelua rodulla, etnisellä taustalla tai biologisilla eroavaisuuksilla.

Rasismi ≠ kristinusko.

Viha ja tuomitseminen on helppoa. Rakkaus sen sijaan vaatii rohkeutta, työtä ja nöyrtymistä.
---

"Veljeni, te jotka uskotte meidän Herraamme Jeesukseen Kristukseen, kirkkauden Herraan, älkää erotelko ihmisiä... Jos te erottelette ihmisiä, te teette syntiä, ja laki osoittaa teidät rikkojiksi" (Jaak. 2:1, 9).

"Mutta se, joka vihaa veljeään, on pimeydessä. Hän vaeltaa pimeässä eikä tiedä, minne on menossa, sillä pimeys on sokaissut hänen silmänsä" (1 Joh 2:11).

Saarna 9. sunnuntai helluntaista 6.8.2017 (Matt. 7:13-14)

Matt. 7:13-14
Jeesus sanoo: »Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!» 

Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!»

Kun ensimmäiset opetuslapset ja alkukristityt kuulivat tämän opetuksen, se kuulosti heille paljon jyrkemmältä kuin meille. Ahdas portti ja kapea tie toi heille mieleen Jeesuksen kärsimyksen ja kuoleman. Ahdas portti ja kapea tie tarkoitti myös Jeesuksen seuraamista kovalla hinnalla. Joillekin se merkitsi  perhesuhteiden katkeamista: uutta oppia ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Messiaasta ei suinkaan hyväksytty joka perheessä. Jopa vertauskuvallisia hautajaisia järjestettiin perinteisestä juutalaisuudesta luopuneelle perheenjäsenelle. Jeesukseen uskova saattoi siis joutua luopumaan juuristaan ja läheisistään – hyvin raskasta. 

Myöhemmin kristittyjä alettiin vainota.  Ahdas portti ja kapea tie tarkoitti jopa henkensä menettämistä, marttyyrikuolemaa. Hinta oli kovin mahdollinen. Eikä se ole vierasta tänäkään päivänä: Jeesuksen tunnustaminen merkitsee kuolemaa useammallekin kristitylle kenties juuri tällä hetkellä.  

Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!»

Harva meistä joutuu maksamaan vastaavaa hintaa Jeesuksen seuraamisesta. Tällä opetuksella on kuitenkin edelleen merkitystä. Mitä se meille opettaa? 

Ahdas portti ja kapea tie. 

Kristittynä eläminen ole helppoa. Jeesuksen seuraaminen ei ole automaattinen rauhan resepti, vaan ennusteena voi olla hyvinkin vaikea polku. Tähän Jeesus meitä valmentaa. 

Tämänhetkinen aateilmasto poikkeaa Jeesuksen valmennuksesta aika lailla. Tuntuu, että nykypäivänä helpon elämän tavoittelu on suoranainen elämäntehtävä: se kun perustuu ajatukseen, että mitä helpompaa elämä on, sen parempaa se on. Tämä taas voi olla johtamassa siihen, että vaikeuksien tullessa niitä ei ensisijaisesti kestetä tai ratkota, vaan siirrytään mieluummin eteenpäin – otetaan helpompi, laveampi tie. Vaikka tiedämme, ettei elämässä pitäisi toimia näin, mielikuvat ja yleinen ilmapiiri vaikuttavat näin. Jeesus puolestaan rohkaisee meitä kestävyyteen ja siihen ettemme anna heti periksi. Osaamme odottaa tuskaisia päiviä. Elämän ei toki kuulu olla pelkkää taistelua, mutta osa siitä väistämättä on kuten virsikin kertoo: ”Kiitos sulle, Jumalani, armostasi kaikesta, jota elinaikanani olen saanut tuntea. Kiitos sulle kirkkahista, keväisistä päivistä. Kiitos myöskin raskahista syksyn synkän hetkistä” (341:1). 

Ahdas portti ja kapea tie. 

Uskominen ei ole ongelmatonta. Jos minäkin pappina käyn epäuskon kamppailua – välillä hyvinkin syvällisesti – varmasti teistäkin jokainen. Monessakin mielessä kristinuskon sanoma on järjenvastaista eikä sen perusteleminen käy yksinkertaisesti, ei aina edes itselleen. On paljon ihmisiä, jotka eivät usko. Uskon prosessi on työläs, läpi elämän kestävä kilvoittelu – joskus ajattelee että uskomatta pääsisi helpommalla. 

Onneksi yksin ei tarvitse uskoa. Kristinusko ei nimittäin ole yksityisyritys. Ahtaasta portista ja kapeasta tiestä ei kuljeta yksin. Menemme porukalla, monikkomuodossa: ”Menkää ahtaasta portista”, sanoo Jeesus. Kirkko ja seurakunta on siksikin tärkeä, että täällä kannamme toisiamme ja Kristus kantaa meitä. Sana, ehtoollinen ja kristittyjen yhteys vahvistaa uskoa. Konfirmaatio, uskon vahvistaminen, ei ole vain kahden viikon päästä Toivakan kirkossa, vaan joka pyhä.

Ahdas portti ja kapea tie.

Rehellisyys elämän edessä ja kristinopin tutkiminen on vienyt minut ahtaalle portille ja kapealla tielle. Joudun päivittäin kamppailemaan sen kanssa, ettei elämä olekaan niin mustavalkoista kuin ehkä olen luullut. Varmoja vastauksia on pelottavan vähän. Oikeassa olemisen ja pätemisen tarve on toivottavasti vähän laantunut. Karsastan sitä, että tietäisin tarkalleen Jumalan tahdon eri tilanteissa.  Mielestäni on helpompaa – ts. kulkemista lavealla tiellä ja avarasta portista – silloin, kun julistaa itsevarmasti yhtä totuutta. Mitä enemmän tiedän, näen ja koen, se lisää tietyssä määrin tuskaa. Olenko oikeassa? Olemmeko oikeassa? Mitä minä olen sanomaan? Mitä ajatella muista uskonnoista, pelastuvatko he? Ovatko sateenkaariperheet Jeesukselle samalla viivalla kuin muutkin? Tälläkin hetkellä on paljon kiistakysymyksiä kirkon sisällä. Vaikkakin olen avoimesti ilmaissut omia mielipiteitä, ja perustellut niitä, en väitä omistavani koko totuutta. Ahdas portti ja kapea tie on mielen- ja sydämen painiskelua, ainakin minulle. Se ei tunnu useinkaan hyvälle, mutta silti se jotenkin oikealle. En antaisi sitä pois, olen päättänyt näin kulkea. 

Ahdas portti ja kapea tie. 

Jeesus on tie ja portti. Näin hän itse Raamatussa vakuuttaa: ”Minä ole tie, totuus ja elämä” , ”Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu.” Kun jaksamme pitää katseemme hänessä, kuulemme hänen ääntään, pääsemme perille. Itsekäs minämme ei mahdu portista, mutta armo ja anteeksiantamus kylläkin. Hän kanssaan kannattaa kulkea elämän tietä, niin tasaista kuin kivikkoistakin. Raamatullinen lupaus on, että kerran vaelluksemme palkitaan. Perillä on tarjolla enemmän kuin täällä koskaan. Silloin voinemme portilla yhdessä huudahtaa: Kannatti kulkea! 

Miksi jankkaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksista?

Miksi jaksan jankata *seksuaalivähemmistöjen (ja muidenkin) oikeuksista?

Olen kasvanut perheessä, hyvässä sellaisessa. Eväät elämääni ovat olleet hyvät. Kiitos vanhemmille ja myös sisaruksille!

Sittemmin olen itse valinnut naimattomuuden. Tai noh, en ole sitä valitsemalla valinnut, elämä on ottanut sen suuntaisen kurssin. Toistaiseksi. Tämäkin on yksi tapa elää, aivan hyväkin. Koen kuitenkin tärkeäksi, että olisin voinut ja voin vieläkin valita toisin: avioitua, saada oman perheen. Lähtökohtaisesti minulla on siihen oikeus. Vapaus valita ja vaikuttaa elämääni.

Koska minulla on tällainen onnellinen tilanne, tahdon antaa sen toisillekin. Tiedostan, ettei läheskään kaikilla maailman ihmisillä sitä ole. Jos voin edes pikkuriikkisen parantaa maailmaa tältä osin, teen sen rohkeasti ja pelotta.

Jokaisella tulisi olla mahdollisuus avioitua kenen kanssa tahtoo, elää yksin tai parisuhteessa, pyytää liitolleen kirkollinen siunaus tai avioitua maistraatissa, kasvattaa halutessaan lapsia, elää ja antaa muidenkin elää, tehdä töitä, uskoa tai olla uskomatta, rakastaa.

Sitten on heitäkin, jotka eivät ehkä koskaan saa sitä, mitä toivovat. Tai eivät syystä tai toisesta kykene elämään niin kuin haluaisivat. Ajatukseni ovat heissä, voin aistia tuskan. Mutta lähtökohtaisesti meidän ei pitäisi talloa unelmia. Ei kenenkään.

Ei tämä elämä niin helppoa ole. Olisi kiva, jos voisimme kaikki tukea toisiamme. Ilman epäluuloja ja raja-aitoja, ihan vilpittömästi.

---
”Lain kaikki käskyt on pidetty, kun tätä yhtä noudatetaan: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" (Gal 5:14).

"Älkää olko kenellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne. Joka rakastaa toista, on täyttänyt lain vaatimukset" (Room. 13:8).

"Jos te noudatatte lain kuningaskäskyä niin kuin se Raamatussa on: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi", te teette oikein" (Jaak. 2:8).
---

Peace & love,

Panu

Ps. Nämä ajatukset ovat henkilökohtaisiani, perheeni jäsenet eivät ole näistä vastuussa ja saavat halutessaan kertoa omista ajatuksistaan.

*Seksuaalivähemmistö on sanana tekninen ja ulkoistava, siltä se kuulostaa. Kyse on kuitenkin lähimmäisistä, ystävistä, meistä. Toivottavasti joskus pääsemme tilanteeseen, että puhutaan ihmisistä eikä seksuaalisuuden perusteella tarvitse tehdä kolkkoja määritelmiä. Koska parempaakaan ei nyt ollut, käytin sitä kirjoituksessani.