Psalmi 23
Herra on minun paimeneni,
ei minulta mitään puutu.
Hän vie minut vihreille niityille,
hän johtaa minut vetten ääreen,
siellä saan levätä.
Hän virvoittaa minun sieluni,
hän ohjaa minua oikeaa tietä
nimensä kunnian tähden.
Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.
Sinä katat minulle pöydän
vihollisteni silmien eteen.
Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä,
ja minun maljani on ylitsevuotavainen.
Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.
Hyvän paimenen sunnuntai. Kaunis kuva Jeesuksesta ja karitsasta hänen sylissään. Kiiltokuva, pyhäkoulu. Jeesus pitää huolen lampaistaan.
Mutta pitääkö hän, ihan oikeasti?
Tunnustan tämän hieman aralla mielellä, että minun vaikea uskoa – ainakin tällä hetkellä – tuohon kuvaan. En todellakaan koe, että olisin karitsana Jeesuksen sylissä turvassa. Tuo kuva ei innosta minua, se ei vastaa omaa elämänkokemustani. Siksi en voi siitä nyt saarnata. Siis lempeästä Jeesuksesta, joka on lähellä ja kantaa. Hyvän paimenen sunnuntai – mitä siitä puhuisi?
”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa…”
Tätä lausetta ei tarvitse jatkaa enempää, tiedätte mistä raamatunkohdasta on kyse. Kyllä, Psalmi 23 ”Herra on minun paimeni”.
Pimeä laakso. Näitä löytyy Israelista. Paikkoja, jotka ovat karuja ja kolkkoja, kuoleman varjon maita. Psalmin kirjoittajan ja kuulijoiden oli helppo ymmärtää mistä oli kyse. Luultavasti useammille nousi pelkästään pimeän laakson ajattelemisesta kylmät väreet selkäpiihin. Hui, sinne en haluaisi mennä!
Samalla tuo mielikuva on enemmän kuin maantieteellinen paikka: se on kuva elämästä. Pimeä laakso. Se voi tarkoittaa montaa asiaa, jotka liittyvät vaikeuksiin ja tuskaan. Kuljetaan alhaalla, syvissä vesissä, pimeässä laaksossa, kuoleman varjon maassa.
Tiedämme kokemuksesta, että pimeä laakso on totta. Mutta voimmeko luottaa siihen, että Hyvä paimen, Jeesus Kristus, on kanssamme?
”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.”
Kristillinen uskomme ei lupaa, etteikö korpivaellusta tulisi. Jossain määrin se kuuluu siihen väistämättä. Mutta se on luvattu, että Herra tahtoo olla kanssamme näinä vaikeina aikoina. Tähän lupaukseen meidän tulisi tarttua, joskus vastoin omaa tunnekokemustamme. Hän lupaa olla hylkäämättä. Koettelee, vaan ei hylkää, Herra.
Koko psalmi 23 tiivistyy sanoihin jakeessa neljä: ”Sinä olet minun kanssani.” Tähän luottakaamme, kun muuhun emme kykene. Joskus saatamme todistaa suoranaista ihmettä: poissa oleva Herra on enemmän kuin läsnä. Läsnä oleva poissa, poissa oleva läsnä. Salattu on murhehuoneen kokemus.
”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.”
Joku päivä pimeä laakso loppuu. Kaikilla laaksoilla on alkunsa ja loppunsa. Pimeys ei jatku ikuisesti. Tunnelin päässä on valoa, kirjaimellisesti.
Vaikeaan vaellukseen sopii hyvin harhailevan Israelin kansan kokemus. Kun Mooses pyysi nähdä Jumalan kunnian, Herra vastasi hänelle: ”Kun minun kirkkauteni kulkee ohi, minä asetan sinut kallionkoloon ja suojaan sinua kämmenelläni, kunnes olen kulkenut ohi. Sitten otan käteni pois ja saat nähdä minut takaapäin, mutta minun kasvojani ei kukaan saa nähdä” (2. Moos. 33:22-23).
Olen aina ajatellut tämän tekstin vertauskuvallisesti, mutta ehkä siihen on konkreettinen sovellus. Kertomuksen välityksellä Jumala vakuuttaa, että tilanteen ollessa päällä emme voi nähdä hänen kirkkauttaan, hänen kasvonsa ovat piilossa. Olemme ikään kuin kallionkolossa turvissa, Jumalan kämmenen peittäminä. Haluaisimme nähdä hänet, emme kuitenkaan näe. Mutta kun vaikein on ohitse ymmärrämme paremmin. Näemme edessämme ohikulkeneen Jumalan selän. Jumala oli sittenkin kulkenut kanssamme: ”Kun minun kirkkauteni kulkee ohi, minä asetan sinut kallionkoloon ja suojaan sinua kämmenelläni, kunnes olen kulkenut ohi. Sitten otan käteni pois ja saat nähdä minut takaapäin, mutta minun kasvojani ei kukaan saa nähdä.”
Kallionkolo, Jumalan selkä. Jeesus Immanuel, Jumala ON meidän kanssamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti