Mistä sinut muistetaan?

Pappina hautaan lähimmäisiä lähes viikoittain. Valmistelen siunauspuheeni sen pohjalta, mitä opin vainajasta omaisilta ja mitä itse hänestä tiedän jos olen tuntenut.

Isona kysymyksenä on: Mistä kuollut muistetaan?

Harvoin - jos koskaan - nousee esille se, oliko vainajan usko kaikkien kirkon dogmien mukaista, puhtaan oikeaa ja kirkkaan autuaaksi tekevää. Emme käytä omaisten kanssa tuntia hänen raamattukäsityksensä perkaamisen tai siihen, muistiko hän peräti ulkoa Nikean uskontunnustuksen. Keskiössä on ihan muut asiat, pienet ja suuret. Usein hyvin arkiset muistot, mutta samalla niin syvälliset ja kauniit.

Olennaista on vainajan persoona ja se, miten hän kohtasi muita. Yleensä ohjaan keskustelua juuri tähän suuntaan, en puhu kirkossa lävitse koko työuraa. Haluan päästä perille, millainen tämä ihminen on ollut ja millaista elämää juhlistamme haikein mutta kiitollisin mielin.

Parhaiten muistetaan rakkaus. Lempeys. Empaattisuus. Toisista välittäminen. Kauniit sanat ja niitä tukevat teot.

Isän tai äidin, pojan tai tyttären, ukin tai mummin, sukulaisen tai ystävän rakkaus.

Jos meidät muistetaan tästä, miksi emme panostaisi siihen? Sen sijaan että väännämme siitä kuka on oikeassa ja kenen usko pelastaa, kilvoiteltaisiin mieluummin rakkaudessa. Ei kuitenkaan niin, että läkähdymme palveluun ja tekemiseen, vaan niin, että rakkaus toimii elämää ohjaava asenteena, jonka saa pitää mukanaan vaikkei muuta jaksaisikaan. Väsyneenä armollisuudessa pinnisteleminen on jo tarpeeksi haastavaa, itseään ja muita kohtaan.

Rakasta. Ole lempeä. Siitä sinut muistetaan. Ja se sinusta jäljelle jää, kun päättyvi aika tää. Yksin se. Mutta rakkaudessa onkin kaikki:

"Min verran meissä on lempeä,

sen verran meissä on ijäistä

ja sen verran meistä myös jälelle jää,

kun päättyvi päivä tää." 

 - Eino Leino 

Roger Moorea ja Manchesterin pommi-iskun uhreja kunnioittaen

Varhaisteineinä saimme naapurin mieheltä lainaksi kaikki Bond-elokuvat. VHS-nauhurit pyörivät vinhasti kun koko sarja kelattiin läpi, useampaankin otteeseen. Se oli juhlaa. Useimpien meidän suosikki oli edesmennyt Roger Moore. Hänen huumorinsa upposi ja toimintaa riitti Alpeilta Bahamalle, Eiffel-tornista avaruusasemalle. Bondit, Commodore 64 (etenkin 10-ottelun 1500 metriä joystickiä hervottomasti ränkyttäen ja niitä kasapäin rikkoen) ja pihalla pelattu kenkälätkä "ravipallo" värittivät isoa osaa lapsuudestani. Kiitos Moorelle, Rautahampaalle ja kumppaneille sekä lapsuuden kavereille unohtumattomista hetkistä!

Vaikka Bond-elokuvien arvomaailmaa ja väkivaltaa voi syystäkin kritisoida, oli näyttelijä Sir Roger Moore sivistynyt rauhanmies. Hän ei kuulemma erityisemmin pitänyt aseista. Hän puolusti ihmis- ja eläinoikeuksia etenkin aktiiviuransa jälkeen. Hän toimi Unicefin hyväntahdon lähettiläänä. Kunnioitettu henkilö, KBE, Brittiläisen imperiumin ritarikomentaja arvonimeltään. Moorelta löytyi monia rakentavia ajatuksia, jotka voin allekirjoittaa.

Yhden niistä poimin tälle surunpäivälle: "Of course I am frustrated with regard to extreme poverty, to violence that never seems to cease."

(Suom. Totta kai olen turhautunut äärimmäiseen köyhyyteen, väkivaltaan jolle ei loppua näy").

Köyhyys on väkivaltaa. Niin myös sydämen köyhyys. Köyhyys tunteista on rakkaudettomuutta. Raaka isku lapsia ja nuoria vastaan on mielettömyydessään epätodellinen. Sen seuraukset sen sijaan liian todellisia. Suru ja tuska eivät hellitä vuosiin - jos koskaan. Tämä on väärin.

Meidän pitää olla turhautuneita. Mutta ei niin, että antaisimme periksi, vaan niin että turhautuminen johtaa muutokseen. Meitä ei kutsuta pelkoon, vaan rohkeuteen. Toivoon. Ja iloon kun se vaan on mahdollista. Virressä 415 sanotaan: "Säikytä et, pelkoon et kutsu, kun vastuumme näytät. Riemulla täytät, herätät toivon ja riemulla täytät." 

- Kristus armahda, Herra armahda.

Roger Moorea, Manchesterin iskun vainajia ja loukkaantuneita kunnioittaen sekä heidän läheistensä puolesta rukoillen.

Sodan haavat - sotaorvot (kaatuneitten muistopäivä 21.5.2017)

Viime sodistamme jäi yli 50 000 sotaorpoa. He ovat olleet – ja ovat yhä – niitä, jotka kantavat keskuudessamme sotien kärsimystä ja taakkaa. Elossa heitä on edelleen keskikokoisen kaupungin verran. Mikäli sinä kuulut heihin tai joku perhepiirissäsi, jaan teille lämpimät ajatukseni.

Lapsen surua ei ymmärretty sodan aikana eikä sen jälkeenkään. Kova työ ja jälleenrakentaminen oli toisaalta hyvä lääke, mutta samalla katkera pintarohto: traumat piti kätkeä syvälle sieluun. Asioista ei puhuttu. Murehtiminen tulkittiin valittamisena. Sota oli arka paikka. Vasta tällä vuosituhannella sotaorpojen kokemuksia on tuotu laajemmin julkisuuteen.

Isänmaamme pelastivat sankarivainajat – nöyrä kiitoksemme heille. Mutta pienen lapsen oli äkkiseltään mahdotonta ymmärtää tämänkaltaista sankaruutta: se kun tarkoitti, että sen myötä hän menetti rakkaan vanhempansa. ”Isäsi oli sotasankari”, oli varmuudella kipeä viilto vaikkakin rohkaisuksi tarkoitettu. Hinta oli äärimmäinen. Kenenkään lapsen ei kuuluisi kantaa tällaista taakkaa. Varsinkaan jos joutui itsekin esittämään sankaria. Kätketty kipu, pahin kipu.

Minun neljästä isovanhemmastani kolme olivat veteraaneja. Kaikki he selvisivät sodasta ja elivät pitkän elämän. Sotaorpoudesta en tiedä ensikädessä mitään. Mutta kun tätä kirjoitin, liikutuin heitä ajatellessani. Tahdon tunnustaa tämän ihmisryhmän ja sen uhrauksen, jonka he joutuivat tahtomattaan tekemään kansallemme. Samaan ajatukseen liitymme Toivakan kirkossa rukoussunnuntaina / kaatuneitten muistopäivänä 21.5.2017. Rukoilemme ja veisaamme Anna-Mari Kaskisen Sotaorpojen virren.

Lasten kärsimys on järjettömintä mitä kohtaamme. Siksi rukoilen, toivon ja vaadin, että yhteiskunnassamme tätä kärsimystä lievitetään niin pitkälle kuin mahdollista. Olipa lapsi läheltä tai kaukaa, kärsimys on sama. Se ei kysy hintaa, eikä mikään taho voi vaatia lähtökohtaisesti näin julmaa uhria.

Kaikkien sotaorpojen ja kärsivien lasten taakkaa emme pysty muuttamaan – osa heistä on poissa saamatta koskaan oikeutta. Mutta paljon on tehtävissä. Voimme valita arvomme ja politiikkamme, jottei kierre toistu. Puolustakaa sorrettua, hankkikaa orvolle oikeus.

”Opetelkaa tekemään hyvää, tavoitelkaa oikeudenmukaisuutta, puolustakaa sorrettua, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa” (Jes. 1:17).

SOTAORPOJEN VIRSI

1. Jeesus, sinä tunnet tiemme,

muistat kaikki vaiheemme.

Lapsuutemme kirkkaat päivät,

murheet, huolenaiheemme.

Sodan halki meidät kannoit,

turvan vanhuudessa annoit.

Silti kipu sanaton
vielä sydämessä on.

2. Sodan muisto kaikkein raskain

sydäntemme pohjaan jää.

Menetystä suunnatonta

kuinka voisi ymmärtää?

Maksaa saimme kalliin hinnan,

murhe täytti lapsen rinnan.

Rakas hautaan laskettiin.

Tuska oli suuri niin.

3. Jeesus, olet heikon turva,

olet orvon ystävä.

Murheessamme suurimmassa

kuljet aivan vierellä.

Jeesus muista särkyneitä,

rakkaudella heidät peitä.

Itse saavuit luoksemme,

murruit meidän vuoksemme.

4. Taivaan Isä, meitä kannoit

halki lapsuusvuosien.

Perheillemme voimaa annoit

lohduttaen, rohkaisten.

Kannoit vanhuuteemme asti.

Siksi aivan luottavasti

jäämme käsiin Jeesuksen

armostasi kiittäen.

5. Jeesus, olet auttajamme,

lohduttaja ainoa.

Sinä kaiken tuskan tunnet,

kannat vuotten painoa.

Syliin nostat kaikki lapset,

pienimmät ja harmaahapset.

Kerran vielä taivaassa

rakkaat saamme kohdata.

Sävel virrestä 378: Kaitse, Jeesus, paimen hyvä
Sanat: Anna-Mari Kaskinen

Juhlikaamme elämää!

Kun presidentti Nelson Mandela kuoli 3½ vuotta sitten, eräs eteläafrikkalainen maanmies totesi: ”Kun kerran isä-Mandelan piti jättää tämä maailma, en aio surra hänen lähtöään, aion juhlia hänen elämäänsä.”

Aion juhlia hänen elämäänsä.

Tätä kannattaa tehdä tänään äitienpäivänä - juhlia elämää. Kiitos äidit.

Samoin saa luvallisesti tehdä ajatellen presidenttiämme Mauno Koivistoa. Kiitos hänelle, joka antoi ison osan elämästään isänmaamme ja lähimmäisten palveluun. Kuolema kestää hetken, elämä Kristuksessa iankaikkisesti. Iloa kohti.

Suremisessa olemme usein hyviä. Me suomalaiset. Mutta elämän lahjan juhlistamisessa meillä on opittavaa. Siksi sitä kannattaa harrastaa nyt, jotta kerkiää.

Malja äideille. Malja poisnukkuneille. Sursum Corda - ylentäkää sydämemme!

Saarna 2. sunnuntai pääsiäisestä 30.4.2017 (Misericordia Domini)

Psalmi 23
Herra on minun paimeneni,
ei minulta mitään puutu.
  Hän vie minut vihreille niityille,
hän johtaa minut vetten ääreen,
siellä saan levätä.
  Hän virvoittaa minun sieluni,
hän ohjaa minua oikeaa tietä
nimensä kunnian tähden.
  Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.
  Sinä katat minulle pöydän
vihollisteni silmien eteen.
Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä,
ja minun maljani on ylitsevuotavainen.
  Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

Hyvän paimenen sunnuntai. Kaunis kuva Jeesuksesta ja karitsasta hänen sylissään. Kiiltokuva, pyhäkoulu. Jeesus pitää huolen lampaistaan. 

Mutta pitääkö hän, ihan oikeasti? 

Tunnustan tämän hieman aralla mielellä, että minun vaikea uskoa – ainakin tällä hetkellä – tuohon kuvaan. En todellakaan koe, että olisin karitsana Jeesuksen sylissä turvassa. Tuo kuva ei innosta minua, se ei vastaa omaa elämänkokemustani. Siksi en voi siitä nyt saarnata. Siis lempeästä Jeesuksesta, joka on lähellä ja kantaa. Hyvän paimenen sunnuntai – mitä siitä puhuisi? 

”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa…”

Tätä lausetta ei tarvitse jatkaa enempää, tiedätte mistä raamatunkohdasta on kyse. Kyllä, Psalmi 23 ”Herra on minun paimeni”. 

Pimeä laakso. Näitä löytyy Israelista. Paikkoja, jotka ovat karuja ja kolkkoja, kuoleman varjon maita. Psalmin kirjoittajan ja kuulijoiden oli helppo ymmärtää mistä oli kyse. Luultavasti useammille nousi pelkästään pimeän laakson ajattelemisesta kylmät väreet selkäpiihin. Hui, sinne en haluaisi mennä! 

Samalla tuo mielikuva on enemmän kuin maantieteellinen paikka: se on kuva elämästä. Pimeä laakso. Se voi tarkoittaa montaa asiaa, jotka liittyvät vaikeuksiin ja tuskaan. Kuljetaan alhaalla, syvissä vesissä, pimeässä laaksossa, kuoleman varjon maassa.  

Tiedämme kokemuksesta, että pimeä laakso on totta. Mutta voimmeko luottaa siihen, että Hyvä paimen, Jeesus Kristus, on kanssamme? 

”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.” 

Kristillinen uskomme ei lupaa, etteikö korpivaellusta tulisi. Jossain määrin se kuuluu siihen väistämättä. Mutta se on luvattu, että Herra tahtoo olla kanssamme näinä vaikeina aikoina. Tähän lupaukseen meidän tulisi tarttua, joskus vastoin omaa tunnekokemustamme. Hän lupaa olla hylkäämättä. Koettelee, vaan ei hylkää, Herra. 

Koko psalmi 23 tiivistyy sanoihin jakeessa neljä: ”Sinä olet minun kanssani.” Tähän luottakaamme, kun muuhun emme kykene.  Joskus saatamme todistaa suoranaista ihmettä: poissa oleva Herra on enemmän kuin läsnä. Läsnä oleva poissa, poissa oleva läsnä. Salattu on murhehuoneen kokemus.      

”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.” 

Joku päivä pimeä laakso loppuu. Kaikilla laaksoilla on alkunsa ja loppunsa. Pimeys ei jatku ikuisesti. Tunnelin päässä on valoa, kirjaimellisesti.  

Vaikeaan vaellukseen sopii hyvin harhailevan Israelin kansan kokemus. Kun Mooses pyysi nähdä Jumalan kunnian, Herra vastasi hänelle: ”Kun minun kirkkauteni kulkee ohi, minä asetan sinut kallionkoloon ja suojaan sinua kämmenelläni, kunnes olen kulkenut ohi. Sitten otan käteni pois ja saat nähdä minut takaapäin, mutta minun kasvojani ei kukaan saa nähdä” (2. Moos. 33:22-23).

Olen aina ajatellut tämän tekstin vertauskuvallisesti, mutta ehkä siihen on konkreettinen sovellus. Kertomuksen välityksellä Jumala vakuuttaa, että tilanteen ollessa päällä emme voi nähdä hänen kirkkauttaan, hänen kasvonsa ovat piilossa. Olemme ikään kuin kallionkolossa turvissa, Jumalan kämmenen peittäminä. Haluaisimme nähdä hänet, emme kuitenkaan näe. Mutta kun vaikein on ohitse ymmärrämme paremmin. Näemme edessämme ohikulkeneen Jumalan selän. Jumala oli sittenkin kulkenut kanssamme: ”Kun minun kirkkauteni kulkee ohi, minä asetan sinut kallionkoloon ja suojaan sinua kämmenelläni, kunnes olen kulkenut ohi. Sitten otan käteni pois ja saat nähdä minut takaapäin, mutta minun kasvojani ei kukaan saa nähdä.”

Kallionkolo, Jumalan selkä. Jeesus Immanuel, Jumala ON meidän kanssamme.  

Kristitty saa ajatella näin vuonna 2017...

Olen kokenut vapauttavana, että kristittynä saan ajatella näin:

- Tasa-arvoinen avioliitto on yhteiskunnan laki. Myös kirkollinen vihkiminen/siunaaminen kuuluu samaa sukupuolta oleville. Eriarvoistavaa kirkon jäsenyyttä ei saa olla.

- Naisjohtajuutta tulee tukea sekä kirkossa että yhteiskunnassa. Sekä naisia että miehiä tarvitaan kaikilla yhteiskunnan tasoilla tasapuolisesti. Alistavista rakenteista ja asenteista on kasvettava irti - silloin kaikki voittavat.

- Kaikki ihmiset tulee hyväksyä sellaisina kuin he lähtökohtaisesti ovat. Seksuaalisesta suuntautuneisuudesta ei tarvitse "eheytyä" vaan se mikä on annettu riittää. Kirkon tulee viestiä sanojen ja tekojen kautta, että seksuaalivähemmistöt ovat tervetulleita täysivaltaiseen osallisuuteen.

- Muiden uskontojen jäsenet kuuluvat samaan ihmisperheeseen. Vaikka minulle kristinusko on vakaumus ja tapa elää, minun ei tarvitse väheksyä muita uskontoja ja pitää perinnettäni heihin nähden ylivertaisena. Etsin yhteyttä eriuskoisiin ja uskonnottomiin samalta tasolta. Haluan oppia myös muilta. Tuen lähetystyötä, jossa kerrotaan Jumalan armosta ja rakkaudesta, ja tarvittaessa siihen käytetään sanoja.

- Raamattu on Jumalan sanaa. Se ei ole kuitenkaan automaattikirjoitusta, joka olisi saneltu taivaasta. Raamattu on inhimillinen dokumentti, jossa on samaa vajavaisuutta kuin meissä kaikissa. Jeesus oli samalla jumalallinen ja inhimillinen, samoin Raamattu. Kaikki se, mitä tiedämme elämästä nyt, on otettava tosissaan. Jos 1+1=2 niin se on sitä, vaikka Raamattu väittäisi muuta. On väkinäistä yrittää pakottaa arjen kokemukset Raamatun kansien väliin, koska ne eivät sinne mahdu. Raamatusta on haettava ajatonta perussanomaa. Mikäli tietyt sen osat tarvitsevat päivitystä, sitä on tulkittava rohkeasti uudelleen ja ymmärrettävä oman aikakautensa kirjallisuutena. Tällöin myös Raamatulle tehdään oikeutta.

- Tiede ei ole uskon vihollinen. Kristitty ottaa tieteen tulokset tosissaan. Mikäli tiede ohjaa tai tarkentaa ajattelua toiseen suuntaan, sitä vastaan ei tarvitse potkia. Parhaimmillaan tiede syventää uskoa ja antaa vapauden kasvaa hengelliseen aikuisuuteen. Järki ja tutkimus on Jumalan lahjaa.

Näin minä ajattelen. Sinulla on vapaus ajatella niin kuin olet asian ymmärtänyt: joko päinvastoin kuin minä, samoin, tai jostain siltä väliltä. Kenelläkään ihmisyksilöllä tai yhteisöllä ei ole hallussaan kaikkivaltiasta viisautta. Siksi tarvitaan keskustelua ja mielipiteen vaihtoa. Yhteisestä tuumailusta ja kipuilusta seuraa paljon hyvää, jos niin tahdomme.

Kaikkia vakaumuksia kunnioittaen, erityisesti omastani poikkeavia,

- Panu