Pääsiäinen on ilon aikaa, tätä kristikunta nyt julistaa. Myös kauniit keväiset päivät lisäävät tunnetta - fiilis on monella nousussa. Hyvä näin! Kun elämästä pystyy nauttimaan, niin siitä tuleekin. Olet siis vapaa tervehtimään jokaista aamua innolla!
Mutta mitä jos ei voikaan iloita? Muut ovat täynnä "poweria" ja suunnitelmia, mutta sinulle päivistä selviäminen pelkkää taistelua? Niinpä. Tälläkin hetkellä on paljon niitä, jotka kantavat murhetta ja surua, masennusta ja pettymystä. Sinä saatat olla yksi heistä.
Murheelliset eivät voi iloita. Eikä tarvitsekaan. Murhe vie tunnemaailmaan, joka on raastavaa ja raskasta. Silloin ei pidä sanoa toiselle "kyllähän se siitä" tai "älähän murehdi", vaan mieluummin: ”Suren kanssasi, sinulla on oikeus olla murheellinen. Kyllä, saat olla rehellinen tunteellesi.”
Murhe on rajuudessaan myös toisenlainen kokemus. Se ei välttämättä tee meistä parempia ihmisiä, mutta se tekee meistä inhimillisiä, ehkä enemmän kuin mikään muu. Murheessa olemme pienellä paikalla emmekä pysty hoputtamaan sitä pois. Se pistää nöyräksi. Samalla riipii mutta voi kokea olevansa elossa, koska sattuu kovin: "Mieluummin sydän verellä kuin tunnekylmänä, parempi elävä sydän kuin kuollut."
Oman käsitykseni mukaan juuri murhetta kokeneet ymmärtävät elämää. Heillä on ajattelussa sellaista syvyyttä, jota elämän tummat sävyt ovat tuoneet. Sitä ei muualta opi. Ei siis yllättävää, että ennen vanhaan todettiin: "Lähdetään sairailta oppimaan!" Miten paljon särkyneet opettaisivatkaan mutta kuuleeko kukaan?
"Murhe on vero, jonka rakastamisesta joutuu maksamaan."
Olen joskus saarnannut, ettei turhaan pitäisi murehtia. Se ei ole aivan totta. Jos nimittäin rakastamme, murhe tulee sen mukana väistämättä. Suru ja rakkaus ovat tavallaan sisaruksia: rakkaus, joka ei koskaan kanna huolta toisista, on epäinhimillistä. Murhe on rakkauden lunnaat. On siis olemassa Herran mielen mukaista murhetta. Ja se lähtee rakkaudesta. Älä häpeä tällaista tunnetta!
Saat murehtia. Saat rakastaa niin että tuntuu. Saat olla ihminen, "heikkona olen voimakas."
En sano: ”Otahan itseäsi niskasta kiinni ja rupea iloitsemaan!" Sinun ei ole pakko riemuita ja kirmata muiden mukana kevätlaitumille. Mutta sen sanon, että joskus helpottaa. Ei siksi, että kieltäisit nämä tunteesi, vaan siksi, että tulet kokemaan toistakin laitaa. Ja ehkä silloin - tai aiemminkin - huomaat: haavasi ovat tehneet sinusta ihmisen, joka huomaa toistenkin hädän. Ihmisen, joka ei viisastele helpoilla ratkaisuilla. Nöyrän ihmisen. Ihmisen, joka ei pelkää kohdata murhetta.
Parhaimmillaan saatat palvella haavoillasi lähimmäisiäsi. Lopulta olet ehkä vähemmän ikävä tyyppi, kun tunnistat elämän eri sävyt. Minimissään haavasi ovat merkki selviytymisestä ja kestävyydestä, ei epäonnistumisesta. Koska lehtensä pudottanut kasvi voi herätä uuteen kasvuun. Koska tarvitaan särö, jotta valo pääsisi sisälle.
”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa” (Room. 12:15).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti