Joh. 20:1-10
Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria tuli jo aamuhämärissä haudalle ja näki, että haudan suulta oli kivi siirretty pois. Hän lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Simon Pietarille ja sille opetuslapselle, joka oli Jeesukselle rakkain, ja sanoi heidät tavattuaan: ”Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu.” Pietari ja se toinen opetuslapsi lähtivät heti juoksemaan haudalle.
Miehet menivät yhtä matkaa, mutta se toinen opetuslapsi juoksi Pietaria nopeammin ja ehti haudalle ensimmäisenä. Hän kurkisti sisään ja näki käärinliinojen olevan siellä, mutta hän ei mennyt sisälle. Simon Pietari tuli hänen perässään, meni hautaan ja katseli siellä olevia käärinliinoja. Hän huomasi, että Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina ei ollut käärinliinojen vieressä vaan erillään, omana käärönään. Nyt tuli sisään myös se toinen opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä saapunut haudalle, ja hän näki ja uskoi. Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.
Opetuslapset lähtivät haudalta majapaikkaansa.
”Usko siihen, ettei kaiken tarvitse päättyä kuolemaan, antaa uskoa myös elämään” (Samuli Suonpää).
Tämä ajatus tiivistää hienosti ylösnousemususkon: Kristus ei noussut kuolleista ainoastaan taivastulevaisuuttamme varten, vaan antaakseen tarkoituksen elämään tässä ajassa. Ylösnousemus on lahjamme nyt. Kerran oikeus toteutuu, kerran täydellinen ilo ja vapaus. Ylösnousemus luo toivon, jolla kestämme maailman kärsimyksessä ja epävarmuudessa. Se antaa uskoa elämään.
Menetyksen aikoina hengelliset asiat nousevat usein keskiöön. Samoin pääsiäisaamuna: usko alkoi haudalta, surusta ja menetyksestä. Kaikki toivo tuntui menneen. Mutta Jumalan näkökulmasta se oli uuden alku. Inhimillisen hädän keskelle hän toi elävän toivon. Luottamus siihen, että Herra sanoo viimeisen sanan, kantaa: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä” (Job 19:25).
Ylösnousemususko on matka. Se ottaa aikaa, tilaa, vaatii elämänkokemusta ja opiskelua. Silti keskeneräisyys jää osaksemme muukalaisina maan. Mutta kerran haavat kurotaan ja autuus suodaan: ”Tie valmis on, ja päässä sen vastaus löytyy ikuinen, ja kerran ehjä ihminen ylistää tietä Kristuksen (VK 511:7).
Kristuksen työ meissä kasvaa jokaisen kohdalla eri tavoin. Olemme erilaisia. Toisille uskon salaisuudet kypsyvät pidempään, toiset pääsevät nopeammin kärryille. Mitään oikeaa tapaa ei ole. Uskossa Jumala laittaa ihmisen sydämeen sellaista, mitä ei siellä luonnostaan ole. Katekismus opettaa: ”Pyhä Henki kutsuu meitä ja synnyttää meissä uskon ja uuden elämän.” Koska usko on Jumalan armovalintaa, meidän ei tarvitse väheksyä uskoa, jonka olemme lahjaksi saaneet. Pääsiäisen sanoma on: Jumala hyväksyy uskosi sellaisenaan. Kysymys on enää: Osaathan itsekin ajatella näin?
Tapaamme tyhjällä haudalla Magdalan Marian, Pietarin ja rakkaimman opetuslapsen. Heidän usko kasvoi omalla tavallaan. Aluksi Maria luuli ylösnoussutta puutarhuriksi. Hän uskoi vasta sitten, kun Jeesus kutsui häntä etunimellä, ”Maria.” Pietari näki ylösnousseen kahdesti ja silti hänen uskonsa häilyi. Opetuslapsi Tuomaalle prosessi oli vielä vaikeampaa, hänen piti koskettaa Jeesuksen haavoja uskoakseen. Ainoastaan opetuslapsista rakkain oli nopea hoksaamaan: ”Hän saapui haudalle, näki ja uskoi.” Silti evankelista Johannes viittaa kaikkiin opetuslapsiin kirjoittaessaan: ”Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.”
”Vielä he eivät ymmärtäneet.”
Opetuslasten usko oli hidasta. Kesti vuosia ennen kuin se jäsentyi uskoksi, jossa ymmärrettiin kirkkaasti sekä risti että ylösnousemus. Johanneksen evankeliumi sai lopullisen muotonsa vasta 100-luvulla. Kirkon usko on sekin kehittynyt asteittain. Uskontunnustukset syntyivät 300-luvulla tai sen jälkeen, luterilaisten Augsburgin tunnustus vuonna 1530. Edelleen mietimme kirkossa uskon sisältöjä. Välistä väittelemme rajustikin. Tiedän, että joissakin asioissa seurakuntalaiseni ajattelevat eri tavoin kuin minä. Tätä ei tarvitse kuitenkaan pelätä, koska se ollut kirkon perinne alusta asti. Usko vaatii prosessia, kipuiluakin. Jämähtäminen ja varmuus johtavat yleensä huonompaan tulokseen kuin kysely ja avoimuus. Haudalta eivät lähteneet kaikkitietävät todistajat, vaan tavalliset vajavaiset ihmiset. He eivät ymmärtäneet kaikesta silloin, emmekä mekään.
Kun Estonia traagisesti upposi, monet omaisista olisivat halunneet nostaa laivan ja nähdä vainajansa. Kuolleiden rakkaiden näkeminen toisi sielulle rauhan. Pelkkä usko heidän kohtaloonsa ei riittänyt, piti nähdä.
Näkeminen ja tietäminen ovat kreikassa sama sana. Rakkain opetuslapsi näki, ymmärsi ja uskoi. Paavalilta poistui suomut silmistä, virressä kuvataan samankaltaista tapahtumaa: ”Nyt uusin silmin nähdä saan. Nyt katson Jeesukseen” (932:1).
Onko uskossakin niin, että pitää myös nähdä?
Jälleen on todettava: yhtä oikeaa tapaa ei ole. Yksi kasvaa uskoon lapsuuden perintönä, toinen tarvitsee henkilökohtaisen kosketuksen, kolmas uskoo näkemättä. Näkemistä on erilaista. Tapa ei ole ratkaiseva, vaan se, että sen kautta lähestymme Jumalaa. Tai paremmin: Jumala lähestyy meitä. Pääsiäisen sanoma on siinä, mitä Jumala on Pojassaan tehnyt, ei meidän tavassamme ymmärtää häntä. Vapauttavaa, lohdullista. Uskoa ei tarvitse pakottaa.
Pappi lausuu jumalanpalveluksessa Herran siunauksen. Siinä pyydetään kahteen kertaan, että Jumala kirkastaisi ja kääntäisi kasvonsa seurakunnan puoleen. Herran siunaus on siis rukous, että Jumala näyttäisi meille kasvonsa. Jumalasta on kiinni hengellinen näkömme. Hänestä riippuu se, saammeko tarvittavat armonväläykset matkallemme. Hänen varassaan on, mitä yksilölliset tilanteet ja kokemukset saavat meissä aikaan. Jos hän keksi keinot Marialle, Pietarille, Tuomakselle ja rakkaalle opetuslapselle, riittää hänellä arsenaalia meillekin!
Ylösnousemususko on uskon hyppy. Siinä on suostuttava epävarmuuteen, heikkouteen ja haavoittuvuuteen. Mutta se on hyppy, joka vapauttaa meidät omavoimaisesta elämästä, elämään jossa ylösnoussut Kristus vuodattaa sydämiimme armoa, rauhaa ja rakkautta. Hypätään siis tänäänkin yhdessä – Kristus nousi kuolleista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti