Kirjoittelen paljon somessa, otan kantaa vakaviin asioihin ja höpöttelen myös kevyemmistä. Joskus osuu kohdalleen, joskus ei. Mielipide kuitenkin löytyy ja sanon sen ääneen. Sen perusteita ja argumentointia voi sitten jokainen arvioida.
Jotkut ovat sanoneet tai antaneet ymmärtää, etten pappina saisi näin toimia. Viimeisin saamani chat-viesti tuli eilen: ”Olemme tehneet sinusta valituksen, toimintasi pappina on kyseenalaistettu.”
En tiedä, onko siis näiden ihmisten tarjoama vaihtoehto vaikeneminen? Pappi on hyvä siihen asti, kunhan ei sotkeudu maallisiin tai ilmaise itseään liian terävästi? Minusta tuntuisi perin oudolta, että sen yhteisön edustaja, joka vannoo armon ja rakkauden nimiin, pitäisi olla hiljaa kysymyksissä, jotka liittyvät ihmisten arkipäiväiseen elämään. Käsittääkseni Jeesuksen intresseissä oli nimenomaan laupeuden ja oikeudenmukaisuuden toteutuminen tässä ja nyt (vrt. Matt. 23:23).
Ei ole olemassa erikseen hengellistä ja maallista elämää. On vain yksi, sama elämä. Ja koska Jumalakaan ei toimi vain kirkonmäellä, niin ei sanomakaan ole tarkoitettu vain kirkon seinien sisälle. Luulen, että monissa maissa papistolle tämä suodaan ja he kulkevat ihmisten etulinjassa. Sitä suorastaan odotetaan heiltä. Onneksi kuiva, kalsakka ja etäinen virkapappeus on Suomessakin purkautumassa – jopa mielikuvana. Päästään oikeisiin töihin, kohtaamaan ihmisiä. Yllättävää kyllä, myös enemmistö papeista toivoo tätä. ;)
Olen pitänyt sitä hyvänä merkkinä, että tutuissani on eri lailla ajattelevia. Ja on hyvä, että he ovat sanoneet ääneen mielipiteensä. Seuraan myös säännöllisesti eri lailla ajattelevia kirkossa ja sen ulkopuolella. Pieni ateistinen kritiikki piristää kummasti päivää. Huomaan, että konservatiivisemmin ajatteleva, sisar tai veli, rakentaa minua paremmin yhteyttä. Eräät osaavat pitää ilmastonmuutosta ja luonnonsuojelua esillä. Toiset tunnistavat perhe-elämän haasteet syvemmin, ihan noin niinku käytännön kokemuksen rintaäänellä. Olemme erilaisia monilla tasoilla ja hyvä niin. Sillä Herra armahda, jos mielenkiinnon kohteemme ja ajattelumme olisi täysin samankaltaista!
Pahin vaihtoehto on käpristyä hybrikseen, jossa oma ajattelu asetetaan normiksi tai muita ylemmäksi. Itseriittoisuus on hivuttava tauti. Siksi tarvitsemme peilejä, jotka haastavat ajatteluamme ja saavat tarkistamaan kantojamme. On hyvä kaivautua ylös bokseista ja bunkkereista ja suostua kriittiseen ajatteluun. Ja sen lähtökohtana ei ole toisten kritikoiminen, vaan omien ajatusten ja perinteiden haastaminen. Minulle pappina tämä tarkoittaa myös kirkon oppien ja käytänteiden siivilöimistä, joskus aika tarkallakin kammalla. Kaikkein tärkein periaate on luultavasti tahto ymmärtää toisen tarkoitusperiä oikeista lähtökohdista. ”Tulkitse parhain päin” on sanonta, jonka olen usein liittänyt aralla mielellä rakennettuihin viesteihin. Sitä toivon muilta, sitä yritän muistaa itsekin soveltaa (tässä valtava parannuksen paikka!). Ripaus empatiaa ja huumoria on mauste, jota kannattaa jaksaa sirotella.
Näitä ideaaleja tarvitsemme. Emme pääse niihin kuin hetkittäin, mutta silti niitä tarvitaan mittakepiksi. Ja kyllä: joskus pitää osata puolensa myös sillä uhalla, että toinen loukkaantuu. Säännölliseksi tavaksi en kuitenkaan ottaisi.
Vaikka mielipiteeni miellyttävät toisia enemmän, olen silti koko kirkon pappi, kaikkien pappi. Mitä muuta voisin ollakaan? Kritiikkiä saa ja tulee antaa edelleen, tai paremminkin: käykäämme rakentavaa debattia. Kiitos siis kriittisistä puheenvuoroista ja/tai toisenlaisista näkemyksistä! En vaadi jatkossakaan seurakuntalaisiltani, työtovereiltani, ystäviltäni tai keltään muiltakaan identtistä ajattelua kanssani. Eivätkä he taitaisi tähän vaatimukseen suostuakaan.
”Näemme ja kuulemme mitä haluamme. Jos emme haasta ajatteluamme, se jää peiliksi, josta näkee pelkästään oman naaman.”
Samaa naamaa saa katsoa peilistä joka päivä. Ja oikeastaan hyvä niin, mennään sillä mitä on annettu. Ajattelun suhteen ei kannata kuitenkaan tyytyä Luojan luomaan, vaan edistää sitä, kehittää mieltään ja kysellä arvojaan. Ja se onnistuu vain ja ainoastaan katsomalla omasta peilistä reilusti poispäin. Maisemat paranee ja vaarana on oppia uutta. Sitä ne haasteet teettää.
Kiitos tuesta, ilman sitä ei paimenkaan jaksa. Ja rukouksista.
2. Kor 10:3-4
”Me elämme tässä maailmassa mutta emme taistele tämän maailman tavoin. Taisteluaseemme eivät ole ihmisten aseita, vaan niillä on Jumalan antama voima tuhota linnoituksia”
Kun ajattelen sotaa, mieleeni tulevat kirjat, elokuvat ja veteraanien – kuten isovanhempieni – kertomukset. Muualta en voisikaan sotaa ymmärtää, en ole sitä henkilökohtaisesti kokenut.
Mielikuvissani ajattelen usein yksittäistä sotilasta. Häntä, joka on rintamalla keskellä sodan järjettömyyttä. Häntä, joka selvisi luodeista ja kranaateista. Häntä, joka ei selvinnyt ristitulessa menettäen henkensä.
On sanottu: ”Sota on helvettiä. Mutta sen keskellä voit kohdata jotakin taivaallista: kotiaan, maataan ja arvojaan puolustavat tavalliset ihmiset.”
Mielettömyyden keskellä nousi sankaruutta. Ja se sankaruus oli sitä, että kotona ja rintamalla tehtiin se mikä piti – kukin kykyjensä mukaan. Sankaruutta oli se, että selvittiin. Hekin olivat sankareita, jotka eivät jaksaneet kantaa sodan jättämiä arpia eivätkä traumatisoituneina päässeet elämään kiinni. Veteraanipäivänä katsomme tähän alttiuteen, jossa oltiin valmiit suuriin uhrauksiin, ilman että niiden hintaa edes tiedettiin. Jeesus sanoo: ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta” (Joh. 15:13). Kiitos veteraaneille.
Sodan yksi osa on se, mitä sotilas näkee kiväärinsä piipusta. Sodan kokonaiskuva on kuitenkin suurempi. Yksittäinen sotilas noudattaa vain käskyjä, joita ylempää annetaan. Ylempi taho puolestaan seuraa poliittista päätöksentekoa ja presidenttiä. Ja poliittinen päätöksenteko on seurausta arvoista.
Kaiken elämän, rauhan- ja sodanajan, ytimessä on arvot. Sieltä lähtee pohja, jonka puolesta taistelemme. Siitä on lähtenyt se, ettei veljeä jätetä ja vainajatkin haetaan kotimaan multiin. Sieltä nousee arvomaailma, jonka vuoksi neuvostoliittolaiset sotavangit antoivat Mannerheimille lahjan, oljista tehdyn käsityön, joka esitti Suomen leijonaa; marsalkka oli vaikuttanut siihen, että pääsiäisenä sotavankien ruoka-annoksia lisättiin. Tämä ele kosketti vankeja. Mannerheim arvosti lahjaa kovasti, sillä oli perin harvinaista, että tällainen kunnianosoitus annetaan vastapuolen ylipäällikölle.
”Taisteluaseemme eivät ole ihmisten aseita.”
Kestävimmät aseemme ovat arvot, joita ei voi valmistaa asetehtaalla. Ne ovat suomalaisille tärkeät: tasa-arvo, yhdenmukaisuus, rehellisyys ja turvallisuus. Luonto ja sen puhtaus on meille tärkeä. Suomalaiset tunnetaan maailmalla rauhanvälittäjinä. Olemme inhimillisiä ja autamme muitakin. Armahdamme myös muukalaista. Kunpa meidät tällaisina muistettaisiin historian lehdiltä sekä nyt ja tulevaisuudessa!
Veteraanipäivän valtakunnallista juhlaa vietetään tänä vuonna viimeisen kerran. Vaikka juhlan osalta perinne päättyy, veteraanien hengellinen perintö jää elämään. Tämä aineeton perintö on arvokkainta, mitä meille on annettu. Osaammeko tätä perintöä vaalia?
Moni meistä kantaa tästä huolta, suurtakin. Eripuraa riveissämme on, pahanilkistäkin. Luotan kuitenkin, että onnistumme kunhan noudatamme Suomi 100 –teemaa: YHDESSÄ. Yhtä puhutteleva on tämänvuotinen veteraanipäivän teema: vastavirtaan nousee lohen suku. Elävä kala ui vastavirtaan. Vaikka muut eivät tekisi aina oikein, tekemällä oikein uimme silloin vastavirtaan. Korjaamme omaa kurssiamme, jos on tarvetta. Lohi palaa joelle, josta se on saanut alkunsa. Näin on meidänkin palattava juurillemme, niille arvoille, jotka kestävät ajasta aikaan. Ja kun katson siniristilippuamme, näen siinä ristinmiehen, Jeesuksen arvot. Niille arvoille kannattaa yhä rakentaa.
”Taisteluaseemme eivät ole ihmisten aseita.”
Itsenäisenä maana tarvitsemme maanpuolustusta. Siihen kuuluvat myös tarpeenmukaiset aseet. Niillä tekee kuitenkin vähän, jos aseiden käyttäjät eivät huolehdi sisäisestä minästään, haarniskastaan. Yksilöt ja kansakunnat seisovat tai kaatuvat sen mukaan, miten he hengellisen asunsa kantavat: ”Meidän on pukeuduttava uskon ja rakkauden haarniskaan ja otettava kypäräksemme pelastuksen toivo” (1. Tess. 5:8).
---
PS. Tämä oli papin puhe, kristillinen lähtökohdiltaan. Uskon kuitenkin, että eriuskoiset ja uskonnottomat voivat yhtä lailla löytää samaa arvopohjaa, jolla tätä maata rakennetaan. Rakkaus, oikeudenmukaisuus ja armollisuus eivät ole kristittyjen yksinoikeus. Kaikilla on mahdollisuus olla rakentamassa 100-vuotiasta Suomea katsomukseen riippumatta. Ja siitä olen varma, että aina voimme oppia toisiltamme. Yhdessä. Erilaisina.
Pääsiäinen on ilon aikaa, tätä kristikunta nyt julistaa. Myös kauniit keväiset päivät lisäävät tunnetta - fiilis on monella nousussa. Hyvä näin! Kun elämästä pystyy nauttimaan, niin siitä tuleekin. Olet siis vapaa tervehtimään jokaista aamua innolla!
Mutta mitä jos ei voikaan iloita? Muut ovat täynnä "poweria" ja suunnitelmia, mutta sinulle päivistä selviäminen pelkkää taistelua? Niinpä. Tälläkin hetkellä on paljon niitä, jotka kantavat murhetta ja surua, masennusta ja pettymystä. Sinä saatat olla yksi heistä.
Murheelliset eivät voi iloita. Eikä tarvitsekaan. Murhe vie tunnemaailmaan, joka on raastavaa ja raskasta. Silloin ei pidä sanoa toiselle "kyllähän se siitä" tai "älähän murehdi", vaan mieluummin: ”Suren kanssasi, sinulla on oikeus olla murheellinen. Kyllä, saat olla rehellinen tunteellesi.”
Murhe on rajuudessaan myös toisenlainen kokemus. Se ei välttämättä tee meistä parempia ihmisiä, mutta se tekee meistä inhimillisiä, ehkä enemmän kuin mikään muu. Murheessa olemme pienellä paikalla emmekä pysty hoputtamaan sitä pois. Se pistää nöyräksi. Samalla riipii mutta voi kokea olevansa elossa, koska sattuu kovin: "Mieluummin sydän verellä kuin tunnekylmänä, parempi elävä sydän kuin kuollut."
Oman käsitykseni mukaan juuri murhetta kokeneet ymmärtävät elämää. Heillä on ajattelussa sellaista syvyyttä, jota elämän tummat sävyt ovat tuoneet. Sitä ei muualta opi. Ei siis yllättävää, että ennen vanhaan todettiin: "Lähdetään sairailta oppimaan!" Miten paljon särkyneet opettaisivatkaan mutta kuuleeko kukaan?
"Murhe on vero, jonka rakastamisesta joutuu maksamaan."
Olen joskus saarnannut, ettei turhaan pitäisi murehtia. Se ei ole aivan totta. Jos nimittäin rakastamme, murhe tulee sen mukana väistämättä. Suru ja rakkaus ovat tavallaan sisaruksia: rakkaus, joka ei koskaan kanna huolta toisista, on epäinhimillistä. Murhe on rakkauden lunnaat. On siis olemassa Herran mielen mukaista murhetta. Ja se lähtee rakkaudesta. Älä häpeä tällaista tunnetta!
Saat murehtia. Saat rakastaa niin että tuntuu. Saat olla ihminen, "heikkona olen voimakas."
En sano: ”Otahan itseäsi niskasta kiinni ja rupea iloitsemaan!" Sinun ei ole pakko riemuita ja kirmata muiden mukana kevätlaitumille. Mutta sen sanon, että joskus helpottaa. Ei siksi, että kieltäisit nämä tunteesi, vaan siksi, että tulet kokemaan toistakin laitaa. Ja ehkä silloin - tai aiemminkin - huomaat: haavasi ovat tehneet sinusta ihmisen, joka huomaa toistenkin hädän. Ihmisen, joka ei viisastele helpoilla ratkaisuilla. Nöyrän ihmisen. Ihmisen, joka ei pelkää kohdata murhetta.
Parhaimmillaan saatat palvella haavoillasi lähimmäisiäsi. Lopulta olet ehkä vähemmän ikävä tyyppi, kun tunnistat elämän eri sävyt. Minimissään haavasi ovat merkki selviytymisestä ja kestävyydestä, ei epäonnistumisesta. Koska lehtensä pudottanut kasvi voi herätä uuteen kasvuun. Koska tarvitaan särö, jotta valo pääsisi sisälle.
”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa” (Room. 12:15).
Kristillisen uskon ytimessä on ylösnousemus. Se on pääsiäisen sanoma. Kristus nousi kuolleista, jotta mekin pääsisimme siitä osallisiksi: ”Jumala on herättänyt kuolleista Herran ja on voimallaan herättävä meidätkin” (1 Kor. 6:14).
Meille on annettu suuri lupaus tulevasta elämästä. Usko ylösnousemukseen ei kuitenkaan kurota vain kuoleman rajan ylitse, vaan sillä on merkitystä tässä ajassa. Ylösnousemus on lahjamme nyt.
”Usko siihen, ettei kaiken tarvitse päättyä kuolemaan, antaa uskoa myös elämään.”
Maailmassa ei oikeus aina voita. Joskus tuntuu, että Jumalakin on kummallisen hiljaa. Mutta toivo siitä, että kerran oikeus toteutuu, kerran täydellinen ilo ja vapaus, antaa uskoa elämään. Ylösnousemus luo toivon, jolla kestämme maailman kärsimyksissä ja epävarmuudessa. Paha ei voita. Kuolemallakaan ei ole viimeistä sanaa, se kuuluu Herralle: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä” (Job 19:25).
Ylösnousemususko alkoi aamuhämärässä haudalta. Se sai alkunsa surusta ja menetyksestä - kaikki toivo tuntui menneen! Mutta Jumalalle se oli uuden alku. Hän herätti hädän keskelle toivon. Kriisistä nousi elämää.
Olemme kaikki huolissamme yhteiskunnan ja maailman kehityksestä, siitäkin miten luomakunta kestää kulutuksemme. Osalla meistä on taakkoja arjessaan yli tarpeiden. Vaikka huolet eivät häviä napin painalluksella, se rohkaisee, että ylösnoussut Jeesus on kanssamme. Hän on voittanut pimeyden ja kantaa meidätkin sen läpi: ”Sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo ”(Ps. 139:12).
Kristus nousi kuolleista – totisesti nousi!
Joh. 20:11-18
Maria seisoi haudan ovella ja itki. Siinä itkiessään hän kurkisti hautaan ja näki, että siinä, missä Jeesuksen ruumis oli ollut, istui kaksi valkopukuista enkeliä, toinen pääpuolessa ja toinen jalkopäässä. Enkelit sanoivat hänelle: ”Mitä itket, nainen?” Hän vastasi: ”Minun Herrani on viety pois, enkä tiedä, minne hänet on pantu.” Tämän sanottuaan hän kääntyi ja näki Jeesuksen seisovan takanaan, mutta ei tajunnut, että se oli Jeesus. Jeesus sanoi hänelle: ”Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?” Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: ”Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois.” Silloin Jeesus sanoi hänelle: ”Maria.” Maria kääntyi ja sanoi: ”Rabbuuni!” - se on hepreaa ja merkitsee: opettajani. Jeesus sanoi: ”Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo. Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo.”
Magdalan Maria riensi opetuslasten luo ja ilmoitti: ”Minä olen nähnyt Herran!” Sitten hän kertoi, mitä Herra oli hänelle sanonut.
Kiirastorstain messussa sammutimme opetuslapsten kynttilät. Ensiksi sammutimme Juudaksen, sitten muiden opetuslasten. Luin alttarilta näin: ”Kun Jeesus oli vangittu, kaikki opetuslapset pakenivat ja jättivät hänet yksin. Me sammutamme myös muiden opetuslasten kynttilät. Ja yksi niistä, kolmastoista kynttilä, olet sinä ja minä.”
”Kolmastoista kynttilä olet sinä ja minä.”
Luulen, että tavoitimme tässä jotakin alkuperäistä. Evankeliumit eivät näet ole kertomusta yksinomaan historian henkilöistä, vaan ne ovat kertomusta meistä. Siinä on niiden voima: ne heräävät eloon kerta toisensa jälkeen, puhuttelevat. Löydämme itsemme opetuslapsista. Tunnistamme Pietarin ja epäilevän Tuomaan, ehkä piirteitä Juudaksesta ja toivottavasti myös rakkaimmasta opetuslapsesta. He olivat tavallisia ihmisiä siinä missä mekin, inhimillisyydessään läpinäkyviä. Kun näyttelin pitkäperjantain kirkkodraamassa Pietaria, minun oli yllättävänkin helppo katsoa surumielisesti etäisyyteen ja kuiskata pettyneenä: ”Kukko... ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti minut kiellät.”
Tänään samaistumisemme kohteena on Magdalan Maria. Hän tapaa ylösnousseen Jeesuksen tyhjällä haudalla.
Pietarin kieltämisen ymmärrämme. Samoin opetuslasten pakeneminen on koskettavaa. Mutta mitä Maria-kertomus opettaa?
Ensiksi on hyvä tiedostaa muutamia taustatietoja. Johanneksen evankeliumin kirjoitusajankohta on ajoitettu vuosille 90-110 jKr., jopa myöhäisemmäksi. Aikaa Jeesuksen maanpäällisestä elämästä on kulunut kauan. Kenties evankeliumin ensimmäisessä kuulijakunnassa ei ollut ketään elossa, jotka olisivat nähneet ylösnousseen. Seurakunta eli suullisten kertomusten ja kirjallisten perinteiden varassa. Jeesuksen fyysiseen poissaoloon oli totuttu, muusta ei oikeastaan tiedettykään. Tämä kaikki loi taustaa pääsiäishaudan tapahtumille. Kuinka Johanneksen seurakunta (seurakunnat) käsittivät ylösnousemuksen? Miten he puhuivat Vapahtajasta, hänestä, joka heille oli ollut aina poissa?
Ylösnoussut Jeesus sanoi Marialle: ”Älä koske minuun.” Äkkijyrkät sanat Jeesukselta. Miksi Jeesus kielsi Marialta kosketuksen mutta salli sen myöhemmin Tuomakselta?
Kreikankielinen alkuteksti on avuksi. Kohdissa käytetään koskettamisesta eri sanaa. Marian koskettaminen tarkoittaa lujaa kiinnipitämistä, jopa roikkumista, kun taas Tuomaksella se on ”kevyempää” Jeesuksen haavojen koskettelua. Sanojen ero on suuri. Jeesus kieltää Mariaa tarrautumasta häneen, olla koskematta ikään kuin niin, ettei voisi enää jatkaa matkaa. Jeesus muistuttaa Mariaa, ettei hän ole enää sama, vaan hän on muuttumassa taivaalliseen asuunsa. Helatorstai on lähestymässä. Jeesuksen oli määrä kuolla, nousta ylös kuolleista ja astua kunniassaan Isän luo: ”Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo. Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo.”
Kohtaus haudalla voidaan ymmärtää Johanneksen seurakunnan näkökulmasta. Maria ilmentää heidän todellisuuttaan: Jeesukseen ei voinut enää konkreettisesti aistein koskea. Heille Jeesus ei ollut fyysinen kirvesmies Nasaretista, vaan uskon kohde, jonka kohtasi hengessä ja totuudessa. Historian Jeesuksessa ei kannattanut roikkua, tarrautua yksin siihen muistoon, vaan mennä eteenpäin. Mennä ”next levelille” (seuraavalla tasolle), kuten nuoriso nykyisin sanoo. Sille päästäisiin hengen asein. Jeesuksen omille lähetettiin Pyhä Henki, jotta he voisivat käsittää salaisuuden ylösnousseesta: ”Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta… Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden” (Joh 15:26 ; 16:13). Vaikka Jeesus katoaisi maailman silmistä, hänen omansa kyllä näkisivät ja saisivat edelleen elää hänen kanssaan: ”Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään” (Joh 14:18-19).
Jaamme johannekselaisen kokemuksen. Emme tavoita Jeesusta aistein. Tämä on samalla kipeää mutta lohdullista: jo varhaiskristityt kamppailivat saman kokemuksen kanssa. Jeesus lähellä mutta kaukana. Jeesus seurakuntansa keskellä mutta salatusti.
Miten tavoitamme Jeesuksen?
Johanneksen linja on selvä: uskon kautta. Oppi Magdalan Marialle, Johanneksen seurakunnalle ja meille on, että koska Kristus ei ole enää näkyvästi läsnä, usko ratkaisee. Tämä näkyy Tuomaksen ja Jeesuksen kohtaamisessa: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe” (20:29). Hengellinen näkeminen oli tärkeämpää kuin havainnollinen. Tällainen usko oli tavoiteltavaa: ”Totisesti, totisesti: sillä, joka uskoo, on ikuinen elämä” (6:47).
Jeesus on kanssamme uskossa kaikkialla. Hän on myös Sanassa ja sakramenteissa. Tarvitsemme näitä armonvälineitä uskonyhteyteen, kuten toisiamme: ”Missä kaksi tai kolme ovat koolla, siellä minä olen heidän keskellään.” Vaikka hän on poissa, hän on siis kanssamme. Uskotko tämän?
Kotiin pohdittavaksi jää: Roikunko Jeesuksessa väärällä tavalla? Kiinnittäydynkö itsepintaisesti näkyvään hengellisen kustannuksella? Ja osaanko päästää irti Jeesuksesta, jotta hän voisi tehdä työtään minussa? - Sillä sanotaanhan: Jeesuksen on päästävä puhdistamaan sieluamme niin, ettemme jatkuvasti seiso hänen tiellään.
Joh. 20:1-10
Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria tuli jo aamuhämärissä haudalle ja näki, että haudan suulta oli kivi siirretty pois. Hän lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Simon Pietarille ja sille opetuslapselle, joka oli Jeesukselle rakkain, ja sanoi heidät tavattuaan: ”Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu.” Pietari ja se toinen opetuslapsi lähtivät heti juoksemaan haudalle.
Miehet menivät yhtä matkaa, mutta se toinen opetuslapsi juoksi Pietaria nopeammin ja ehti haudalle ensimmäisenä. Hän kurkisti sisään ja näki käärinliinojen olevan siellä, mutta hän ei mennyt sisälle. Simon Pietari tuli hänen perässään, meni hautaan ja katseli siellä olevia käärinliinoja. Hän huomasi, että Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina ei ollut käärinliinojen vieressä vaan erillään, omana käärönään. Nyt tuli sisään myös se toinen opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä saapunut haudalle, ja hän näki ja uskoi. Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.
Opetuslapset lähtivät haudalta majapaikkaansa.
”Usko siihen, ettei kaiken tarvitse päättyä kuolemaan, antaa uskoa myös elämään” (Samuli Suonpää).
Tämä ajatus tiivistää hienosti ylösnousemususkon: Kristus ei noussut kuolleista ainoastaan taivastulevaisuuttamme varten, vaan antaakseen tarkoituksen elämään tässä ajassa. Ylösnousemus on lahjamme nyt. Kerran oikeus toteutuu, kerran täydellinen ilo ja vapaus. Ylösnousemus luo toivon, jolla kestämme maailman kärsimyksessä ja epävarmuudessa. Se antaa uskoa elämään.
Menetyksen aikoina hengelliset asiat nousevat usein keskiöön. Samoin pääsiäisaamuna: usko alkoi haudalta, surusta ja menetyksestä. Kaikki toivo tuntui menneen. Mutta Jumalan näkökulmasta se oli uuden alku. Inhimillisen hädän keskelle hän toi elävän toivon. Luottamus siihen, että Herra sanoo viimeisen sanan, kantaa: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä” (Job 19:25).
Ylösnousemususko on matka. Se ottaa aikaa, tilaa, vaatii elämänkokemusta ja opiskelua. Silti keskeneräisyys jää osaksemme muukalaisina maan. Mutta kerran haavat kurotaan ja autuus suodaan: ”Tie valmis on, ja päässä sen vastaus löytyy ikuinen, ja kerran ehjä ihminen ylistää tietä Kristuksen (VK 511:7).
Kristuksen työ meissä kasvaa jokaisen kohdalla eri tavoin. Olemme erilaisia. Toisille uskon salaisuudet kypsyvät pidempään, toiset pääsevät nopeammin kärryille. Mitään oikeaa tapaa ei ole. Uskossa Jumala laittaa ihmisen sydämeen sellaista, mitä ei siellä luonnostaan ole. Katekismus opettaa: ”Pyhä Henki kutsuu meitä ja synnyttää meissä uskon ja uuden elämän.” Koska usko on Jumalan armovalintaa, meidän ei tarvitse väheksyä uskoa, jonka olemme lahjaksi saaneet. Pääsiäisen sanoma on: Jumala hyväksyy uskosi sellaisenaan. Kysymys on enää: Osaathan itsekin ajatella näin?
Tapaamme tyhjällä haudalla Magdalan Marian, Pietarin ja rakkaimman opetuslapsen. Heidän usko kasvoi omalla tavallaan. Aluksi Maria luuli ylösnoussutta puutarhuriksi. Hän uskoi vasta sitten, kun Jeesus kutsui häntä etunimellä, ”Maria.” Pietari näki ylösnousseen kahdesti ja silti hänen uskonsa häilyi. Opetuslapsi Tuomaalle prosessi oli vielä vaikeampaa, hänen piti koskettaa Jeesuksen haavoja uskoakseen. Ainoastaan opetuslapsista rakkain oli nopea hoksaamaan: ”Hän saapui haudalle, näki ja uskoi.” Silti evankelista Johannes viittaa kaikkiin opetuslapsiin kirjoittaessaan: ”Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.”
”Vielä he eivät ymmärtäneet.”
Opetuslasten usko oli hidasta. Kesti vuosia ennen kuin se jäsentyi uskoksi, jossa ymmärrettiin kirkkaasti sekä risti että ylösnousemus. Johanneksen evankeliumi sai lopullisen muotonsa vasta 100-luvulla. Kirkon usko on sekin kehittynyt asteittain. Uskontunnustukset syntyivät 300-luvulla tai sen jälkeen, luterilaisten Augsburgin tunnustus vuonna 1530. Edelleen mietimme kirkossa uskon sisältöjä. Välistä väittelemme rajustikin. Tiedän, että joissakin asioissa seurakuntalaiseni ajattelevat eri tavoin kuin minä. Tätä ei tarvitse kuitenkaan pelätä, koska se ollut kirkon perinne alusta asti. Usko vaatii prosessia, kipuiluakin. Jämähtäminen ja varmuus johtavat yleensä huonompaan tulokseen kuin kysely ja avoimuus. Haudalta eivät lähteneet kaikkitietävät todistajat, vaan tavalliset vajavaiset ihmiset. He eivät ymmärtäneet kaikesta silloin, emmekä mekään.
Kun Estonia traagisesti upposi, monet omaisista olisivat halunneet nostaa laivan ja nähdä vainajansa. Kuolleiden rakkaiden näkeminen toisi sielulle rauhan. Pelkkä usko heidän kohtaloonsa ei riittänyt, piti nähdä.
Näkeminen ja tietäminen ovat kreikassa sama sana. Rakkain opetuslapsi näki, ymmärsi ja uskoi. Paavalilta poistui suomut silmistä, virressä kuvataan samankaltaista tapahtumaa: ”Nyt uusin silmin nähdä saan. Nyt katson Jeesukseen” (932:1).
Onko uskossakin niin, että pitää myös nähdä?
Jälleen on todettava: yhtä oikeaa tapaa ei ole. Yksi kasvaa uskoon lapsuuden perintönä, toinen tarvitsee henkilökohtaisen kosketuksen, kolmas uskoo näkemättä. Näkemistä on erilaista. Tapa ei ole ratkaiseva, vaan se, että sen kautta lähestymme Jumalaa. Tai paremmin: Jumala lähestyy meitä. Pääsiäisen sanoma on siinä, mitä Jumala on Pojassaan tehnyt, ei meidän tavassamme ymmärtää häntä. Vapauttavaa, lohdullista. Uskoa ei tarvitse pakottaa.
Pappi lausuu jumalanpalveluksessa Herran siunauksen. Siinä pyydetään kahteen kertaan, että Jumala kirkastaisi ja kääntäisi kasvonsa seurakunnan puoleen. Herran siunaus on siis rukous, että Jumala näyttäisi meille kasvonsa. Jumalasta on kiinni hengellinen näkömme. Hänestä riippuu se, saammeko tarvittavat armonväläykset matkallemme. Hänen varassaan on, mitä yksilölliset tilanteet ja kokemukset saavat meissä aikaan. Jos hän keksi keinot Marialle, Pietarille, Tuomakselle ja rakkaalle opetuslapselle, riittää hänellä arsenaalia meillekin!
Ylösnousemususko on uskon hyppy. Siinä on suostuttava epävarmuuteen, heikkouteen ja haavoittuvuuteen. Mutta se on hyppy, joka vapauttaa meidät omavoimaisesta elämästä, elämään jossa ylösnoussut Kristus vuodattaa sydämiimme armoa, rauhaa ja rakkautta. Hypätään siis tänäänkin yhdessä – Kristus nousi kuolleista!
Kärsimys on totta. Ehkä sinä kärsit, läheisesi, joku jonka tunnet. Maailma kärsii - siis ihan oikeat ihmiset, muukalaiset ja ystävät, lähellä ja kaukana.
Kaikki kärsimys ei jalosta, kaikelle ei löydy selitystä. Kärsimykselle ei tule kääntää selkäänsä, selittää pois. Julmuus alkaa siitä, kun suljemme sydämemme toisten tuskalta. Lohduttavinta on, kun joku istuu samalle tuhkakasalle, jakaa tuskan, uskaltaa kysellä ja surra rinnalla. Inhimillisesti repivämmät kokemukset käydään tällä kasalla. Riipii ja riistää. Siunaavaa kyllä, kärsimyksessä saatat kokea sellaista yhteyttä toisiin, jota et muutoin voi. Temppelin kaikkein pyhimmässä ei ollut ikkunoita - Herra oli silti läsnä. Pimeässä heikkokin valonlähde näyttää kirkkaalta. Syvät persoonat kasvavat harvoin ilman sydämen arpia.
"Me muistamme Poikasi PELASTAVAA kärsimistä."
Näin messussa rukoillaan. Jeesuksen kärsimys on meille salatulla tavalla elämäksi. Tieto ei ota tuskaa pois, mutta antaa toivon: joku on lähellä, kerran helpottaa. Pelastuksen päivä - myös kokemuksellisesti - voi olla tänään. Ja sen eteen voimme tehdä paljon, kunhan säilytämme inhimillisyytemme ja toimimme rakkaudellisesti. Kärsimys kääntyy elämäksi.
Ystävät rakkaat, jaksakaamme omien ristiemme kanssa mutta älkäämme unohtako myöskään toisten hätää!
Joh. 12:1-8
Kuusi päivää ennen pääsiäistä Jeesus tuli Betaniaan, missä hänen kuolleista herättämänsä Lasarus asui. Jeesukselle tarjottiin siellä ateria. Martta palveli vieraita, ja Lasarus oli yksi Jeesuksen pöytäkumppaneista.
Maria otti täyden pullon aitoa, hyvin kallista nardusöljyä, voiteli Jeesuksen jalat ja kuivasi ne hiuksillaan. Koko huone tuli täyteen voiteen tuoksua.
Juudas Iskariot, joka oli Jeesuksen opetuslapsi ja josta sitten tuli hänen kavaltajansa, sanoi silloin: ”Miksei tuota voidetta myyty kolmestasadasta denaarista? Rahat olisi voitu antaa köyhille.” Tätä hän ei kuitenkaan sanonut siksi, että olisi välittänyt köyhistä, vaan siksi, että oli varas. Yhteinen kukkaro oli hänen hallussaan, ja hän piti siihen pantuja rahoja ominaan. Jeesus sanoi Juudakselle: ”Anna hänen olla, hän tekee tämän hautaamistani varten. Köyhät teillä on luonanne aina, mutta minua teillä ei aina ole.”
PANU: Marja. Olimme tiistaina porukalla kirkkoherranvirastolla suunnittelemassa tätä messua. Luimme evankeliumin ja pohdimme saarnaa. Sen jälkeen päätimme tehdä tämän keskustelusaarnan ja tutkimme aihetta lisää. Kysynkin sinulta: kuuletko kertomuksen Jeesuksen voitelusta nyt eri sävyllä? Löysitkö siitä jotain, jonka haluaisit meille jakaa?
MARJA: Niin, Panu, se oli inspiroiva keskustelu. En itse asiassa ollut koskaan aikaisemmin ajatellut kertomusta sen kummemmin. Se oli vain kertomus kertomusten joukossa. Keskustelumme jälkeen Mariasta tuli minulle oikeastaan esikuva. Rohkea nainen, joka toteutti sen, mitä halusi. Empimättä. Tai seurauksia miettimättä. Tuntui, että jokin hänen omaa tahtoaan suurempi voima liikutti häntä. Olin kyllä Marian henkilöä pohtinut aikaisemminkin, mutta tiistaina hän tuli minulle eläväksi. Samoin kuin Juudas. Jos Mariaan vertaa, Juudas on hyvin samaistuttavissa oleva henkilö, vaikka nimenomaan häneen ei haluaisi samaistua. Mariaa ihailee. Juudaksessa tunnistaa omia piirteitä. Mistä luulet, että tämä jännite syntyy?
PANU: Evankeliumit ovat syntyneet vuosikymmeniä Jeesuksen kuoleman jälkeen. Ne on siis kirjoitettu myöhemmin seurakuntalaisten toimesta seurakuntalaisille. Näin historiallisissa hahmoissa, kuten vaikkapa Juudaksessa ja Mariassa, heijastuu itse asiassa kuva koko seurakunnasta. He eivät ole hahmoja vain historian lehdillä, vaan kuva meistä. Ei siis ihme, jos voimme yhä heihin samaistua. Marian lapsekas usko ja tuhlaileva rakkaus Jeesukseen, Juudaksen tekohurskaus ja iloton asenne. Nämä piirteet löytyvät meistä. Eikä vaan niin, että olisimme pelkkää Mariaa tai Juudasta, vaan molempia yhtä aikaa. Jännite on tekstissä. Jännite on meissä. Olemme ristiriitaisia. Mikäköhän on kertomuksen sanoma Toivakan seurakunnalle tänään?
MARJA: Minä ajattelen, että me seurakuntalaisina ja seurakuntana unohdamme liian usein Jeesuksen ja keskitymme vain seiniin ja rahaan ja siihen, miten taloudellisesti pärjäämme. Tai että jos olemme pienenä seurakuntana liian näkyvästi esillä yhteiskunnassa, meidän käy huonosti. Me kannamme huolta siitä, että meiltä katoaa jäseniä. Mietityttää, että onko käymässä niin, että samalla kun yritämme pitää jäsenistä kiinni, me pidämmekin Jeesuksen ulkopuolella. Nardusöljyn tuoksu ei tunnu (Panulla pullo Jerusalemista saatua sairaanvoiteluöljyä, jota nuuhkaistaan). Minusta tämä teksti haluaa muistuttaa siitä, että on oikein näkyä ja kuulua ja tuntua ilman, että miettii numeroita ja kustannuksia tai sitä, onko toiminnassa Juudaksen näkökulmasta järkeä. Se antaa Marialle meissä luvan toimia tunteella.
Mietin myös sitä, että tuossa kertomuksessa Jeesus - ja myös evankelista Johannes - hyväksyy Marian teon. Pystymmekö hyväksymään vastaavat rakkaudenosoitukset? Me hyväksymme kyllä rakkaudenosoituksena sen, että Martta palvelee. Me hyväksymme Lasaruksen vieraanvaraisuuden, kun hän ottaa Jeesuksen vastaan kodissaan. Mutta on äärimmäisen vaikeaa hyväksyä sitä, mitä Maria teki, kun valutti yhdessä hetkessä valtavan omaisuuden näennäisesti ihan hukkaan. Onko siis niin, että me laitamme mielessämme vastakkain hädänalaisten auttamisen ja julistustyön? Tai jos ei vastakkain, niin ainakin järjestykseen: ensin pitää auttaa köyhiä, sitten vasta on sanan levittämisen vuoro. Näinkö se mielessämme menee?
Samalla pohdin, kannattaisiko Juudastakin kuunnella. Voisiko ristiriidasta ja jännitteestä syntyäkin jotain hyvää?
PANU: Niin, Juudas. Hahmo, josta olemme tottuneet ajattelemaan ainoastaan pahaa. Ihminen hänkin oli. Ja kun tarkemmin ajattelee, oliko hänen rikoksensa paljoa suurempi kuin Pietarin, joka kielsi Jeesuksen ja jätti hänet yksin? Jeesus olisi kyllä saatu kiinni ilman Juudastakin. Unohdamme, että Juudas kulki tiiviisti yhdessä muiden opetuslasten kanssa kolme vuotta. Jos hän olisi ollut pelkästään ikävä tyyppi, miten häntä olisi porukassa siedetty!? Saattoi olla alun pitäen miellyttäväkin kaveri. Mutta matkalla tapahtui jotain. Mikä kasvatti hänen katkeruuttaan ja ajoi hänet pois Jeesuksen luota?
Emme ole Juudasta parempia. Miten helposti katkeruuden siemen kasvaakaan sisällämme! Tätä kuvaa hyvin hepreankielinen sanaleikki, joka kätkeytyy kertomuksen erisnimiin. Juudas tarkoittaa ylistämistä (tietenkin Jumalan ylistämistä). Maria voidaan puolestaan kääntää niin, että se tarkoittaa katkeraa tai kapinallista. Kulkiko Juudaksen tie ylistäjästä katkeruuteen ja Marian toisinpäin: katkerasta Lasarus-veljensä menettäneestä naisesta Jeesuksen läheiseksi opetuslapseksi ja hyvällä tavalla kapinalliseksi? Teksti haastaa meitä seurakuntana kasvuprosessiin, josta sinä Marja hyvin alustitkin. Jos keskitymme ytimeen, Jeesukseen, pysymme häntä lähellä, säilytämme identiteettimme ja jaksamme rakastaa. Vapahtajasta lähtee myös voima, jolla jaksamme hoitaa seinät ja raha-asiatkin kuten kuuluu. Kristuksen lähellä ei ole erikseen hengellistä ja maallista, vaan kaikki on sitä samaa erottamatonta elämää, iankaikkisuutta, jota elämme todeksi. Tämän tuloksena seuraa hyviä asioita, sekin että ihmiset haluavat elää ja palvella yhteisössä, seurakunnassa, ilman pakkoa tai kaupantekoa (mitä saan verorahojen vastineeksi?). Jeesus herättää uskon, sen että polvistumme hänen jalkoihinsa ja annamme takaisin minkä olemme lahjaksi saaneet. Kapinamme kohdistuu itsekästä minäämme kohtaan, maailman vääryyttä kohtaan, ei Jumalan hyvyyttä. Avain on oman heikkouden, epäuskon ja pahuuden tunnustaminen – siitä voi alkaa uusi, parempi elämä. Luulen, että Maria tunnisti tämän, Juudas taas päätyi pärjäämään omillaan kukkaroa myöten.
MARJA: Tiedätkö, Panu, mitä tässä keskustelumme aikana tapahtui! En usko tätä itsekään, mutta minä aloin ymmärtää Juudasta – ehkä jopa rakastaa häntä. En ainakaan osaa nyt enää halveksia häntä. Tämä lyhyt keskustelu oikeasti muutti minun ajatuksiani. Tuossa evankeliumitekstissä elämä ja kuolema ovat niin lähellä toisiaan. Kumpaakin voi lähes koskettaa. Ja me voimme valita, kumman käännämme esiin. Seurakuntanakin me voimme valita.
Näytit minulle raamatunkohdan: "Kiitos olkoon Jumalalle, joka aina kuljettaa meitä Kristuksen voittosaatossa ja antaa meidän kaikkialla levittää Kristuksen tuntemisen tuoksua! Me olemme Kristuksen tuoksu, joka nousee Jumalan eteen; tämän tuoksun tuntevat sekä ne, jotka pelastuvat, että ne, jotka joutuvat kadotukseen. Se on toisille kuoleman haju, joka tuo kuoleman, toisille elämän tuoksu, joka tuo elämän" (2 Kor. 2:14-16).
Marialle nardusöljy toi elämän, Juudakselle kuoleman.
(Marjan blogi Lähetti liikkuu: http://lahetys.blogspot.nl/ )
Tänään olen tehnyt teon, joka on tuntunut pahalta ja suorastaan väärältä: olen rukoillut terroristien puolesta.
Jos hyvä Jumala on, eikö hän kykene vaikuttamaan myös heidän sydämiinsä ja sulattamaan vihan pois? Ja jos ei pysty, turhia ovat rukouksemme myös uhrien ja omaisten puolesta - ei niitäkään kukaan kuule. Mutta Jumalamme on rukouksia kuuleva Jumala! Niin käsittämättömältä kun se tuntuukin, että hän sallii kaiken tämän, en silti suostu uskomaan välinpitämättömään Kaikkivaltiaaseen. Jumala on rakkaus. Hän muutti Paavalinkin ristin vihollisesta Kristuksen apostoliksi.
Jeesuksen vaatimus vihollisen rakastamisesta on niin outo, ettei se voi olla ihmisten keksimä. Entäpä jos tämä on se maailmaa muuttava teko, jolla terrori voitetaan?
#jesuiscopte #jesuisstockholmare
Rakkaat seurakuntalaiset, sisaret ja veljet.
Paavali kirjoittaa epistolassaan filippiläisille: ”Älkää tavoitelko vain omaa etuanne vaan myös muiden parasta. Olkoon teillä sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli.”
Tässä jokaiselle kristitylle suuri haaste ja velvoite. Sana kehottaa meitä kilvoittelemaan, jotta ajatuksemme, asenteemme ja toimemme olisivat Kristuksen mielen mukaisia. Mikä on suhteemme Jumalaan ja lähimmäisiin?
Herramme eli toisia varten – hän oli täydellisen epäitsekäs. Hän oli sydämeltään nöyrä. Hän etsi kadonneita, paransi sairaita, kuunteli ja opetti. Hän oli kuuliainen loppuun asti.
”Älkää tavoitelko vain omaa etuanne vaan myös muiden parasta.”
Herättelevä sana. Ajattelemmeko toisten etua? Miten lähellä olevien suhteen? Entä he, jotka tulevat tänne kauempaa etsimään turvaa? Annammeko sitä vai teemmekö päätöksiä – laillisiakin – joista sydän ja inhimillisyys on kaukana?
Kun muut virtaukset vetävät meitä itsekkyyden ja piittaamattomuuden tielle, Kristus pakottaa ajattelemaan toisin. Hän on eteemme asetettu kriittinen peili. Kristuksessa voimme päätellä, mikä on pielessä elämässämme, niin yksilöinä kuin yhteisönä. Tarvitsemme jatkuvaa opetusta ja tutkimusta siitä, mikä on kristinuskon ydinsanoma ja miten se velvoittaa meitä kantamaan vastuutamme tässä maailmassa.
Kun kuva vääristyy, teemme parannusta. Lähestymme Kristusta ja rukoilemme häntä Pyhässä Hengessä: ”Lahjoita Kristus meille se mieli, joka sinulla on.” Kristus on meissä, me hänessä.
Piinaviikko alkaa. Ristin varjo näkyy jo Golgatalla, se muistuttaa meitä omasta syyllisyydestämme. Tunnustamme kehnoutemme Jeesuksen seuraajina – pakenemme hänen luotaan kuin opetuslapset Getsemanessa. Kiitollisina Jumalan armosta saamme kuitenkin turvautua sovitukseen, tunnustaa lankeemuksemme ja laiminlyöntimme yhteen ääneen näin rukoillen:
