Mark. 9:17-29
Eräs mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: "Opettaja, minä toin poikani sinun luoksesi. Hänessä on mykkä henki. Se ottaa hänet valtaansa missä vain. Se paiskaa hänet maahan, ja hän kuolaa ja kiristelee hampaitaan ja menee aivan jäykäksi. Pyysin, että opetuslapsesi ajaisivat hengen pois, mutta ei heistä ollut siihen."
Silloin Jeesus sanoi heille: "Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä? Tuokaa poika minun luokseni." He toivat pojan Jeesuksen luo. Jeesuksen nähdessään henki heti kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. Jeesus kysyi pojan isältä: "Kuinka kauan hänellä on ollut tämä vaiva?" "Pienestä pitäen", vastasi mies. "Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!" "Jos voit?" vastasi Jeesus. "Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo." Silloin pojan isä heti huusi: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani!"
Kun Jeesus näki, että väkeä tuli aina vain lisää, hän käski saastaista henkeä sanoen: "Mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde pojasta äläkä enää mene häneen!" Henki huusi, kouristi poikaa rajusti ja lähti hänestä. Poika jäi makaamaan elottoman näköisenä, ja monet sanoivatkin: "Nyt hän kuoli." Mutta Jeesus tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille, ja hän nousi.
Kun Jeesus sitten oli mennyt sisään ja vain opetuslapset olivat paikalla, nämä kysyivät häneltä: "Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta?" Hän vastasi: "Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella."
”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”
Tämä on mielestäni yksi Raamatun kauneimmista kohdista. Sairaan pojan isä tulee Jeesuksen luokse ja pyytää hänen apuaan. Samalla kun tunnustaa uskonsa Jeesukseen ja hänen kykyynsä auttaa, hän tunnustaa myös oman vajavaisuutensa: "Minä uskon! Auta minua epäuskossani!"
Kohta ei ole vain yksi Raamatun kauneimmista, se on kristillinen uskontunnustus yhdessä lauseessa. Siinä tunnustetaan ihmisen tahto uskoa ja se, miten vaikeaa se on. Olemme samalla ”vanhurskaita ja syntisiä”, kuten Luther on meitä opettanut.
Olen usein kuullut eri alojen asiantuntijoiden sanovan: ”Mitä enemmän tätä asiaa olen tutkinut, sen vähemmän siitä tiedän.”
Käsitän saman ajatuksen soveltuvan myös uskoon. Koen itsekin päässeeni siihen vaiheeseen, että ymmärrän uskoa jo sen verran, etten ymmärrä siitä oikeastaan mitään. Haluan uskoa, mutta en täydellisesti pysty siihen. Yksin, ilmaa Jumalaa, en siihen pysty.
Eräs sotaveteraani kertoi kerran kokemuksistaan rintamalla: ”Rohkeus ei ole sitä, ettei pelkäisi ollenkaan. Rohkeuteen kuuluu myös pelko. Mutta rohkeus on toimimista peloista huolimatta.”
Usko ei ole sitä, etteikö siinä olisi lainkaan epäuskoa, vaan se on sitä, että epäuskosta huolimatta toimitaan. Suurinkaan usko ei pysty selättämään epäuskoa tuosta vain. Usko ei poista epäuskoa, mutta voi ikään kuin sitoa sen itseensä. Usko kohtaa epäuskon face-to-face, kasvoista kasvoihin.
"Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo."
Jeesus sanoo, että jo sinapinsiemenen verran uskoa riittää. Sillä määrällä liikuteltaisiin vuoria.
Pienikin määrä uskoa riittää. Kyse ei siis ole niinkään uskon kasvattamisesta, vaan sen oikeasta suuntaamisesta. Kun talvea on vielä jäljellä, sopiva vertaus löytyy mäkihypystä: ei auta vaikka olisit maailman paras ponnistaja, jos oikea ponnistussuunta puuttuu. Pelkkä korkealle ulottuva ponnistus ei vie pitkälle, vaan sen tulee suuntautua oikealla tavalla eteenpäin. Sama uskossa: ponnisteluja tärkeämpää on niiden oikea suunta. Suuntaammeko uskomme, joskus vähäisenkin, Jeesukseen Kristukseen?
Suuresta uskosta on vain vähän hyötyä, jos uskomme kohde on heikko. Mutta pienikin usko kantaa, jos uskon kohde on vahva ja todellinen. Jumala on suuri, ihminen pieni. Jumalan voima, ihmisen heikkous. Tärkeintä on siis, että Jumala voi. Emmekä voi ajatella niinkään, että uskoa pitäisi kasvattaa tiettyyn määrään ennen kuin Jeesus siihen mahtuu. Hän on läsnä ikävässä ja kaipauksessa, sielläkin minne olemme vasta menossa. Moni on huolissaan uskon määrästä, vaikka jo vähäinen usko sisältää kaiken sen, mitä pelastuksemme kannalta tarvitaan. Usko on Jumalan teko ja lahja. Se on aina pidettävä mielessä. Jeesus sanoo: ”Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko” (Joh 6:29).
Päivän evankeliumissa Jeesus suutahtaa näin: ”Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä?”
Luulen, että Jeesus harmistui siitä, että sairaasta pojasta yritettiin tehdä eräänlainen demonstraatioväline Jeesuksen missiota vastaan. Kun opetuslapset eivät kyenneet parantamaan poikaa, väki rupesi pitämään sitä merkkinä heikosta uskosta. Lainopettajat ja fariseukset rupesivat jo ilkkumaan, että ”eikös Jumala teitä autakaan?” Kun opetuslapset kuulivat tällaista kuiskintaa, heidänkin usko rupesi horjumaan. Heidän uskonsa fokus siirtyi Jumalasta ihmiseen. Keskityttiin omaan voimaan ja omiin temppuihin. Se ei kantanut eikä kanna hedelmää.
Kirjailija C.S. Lewis on kirjoittanut: ”Usko on kuin vuori, jolle emme voi kiivetä omin voimin. Ja vaikka voisimmekin päästä laelle, menehtyisimme hapenpuutteeseen ja kylmyyteen. Ilman siipiä emme pääse perille. Sillä vasta huipulta alkaa varsinainen nousu. Köydet ja hakut heitetään pois, pitää lentää.”
Uskon hyppy. Rohkeus luottaa Jumalaa peloista huolimatta. ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”
Rukoilkaamme: ”Herra. Anna meille usko, että osaisimme heittää pois omaan voimaamme nojaavat köydet ja hakut, ja alkaisimme lentämään uskon siivin. Aamen.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti