Matt. 14:22–33
Jeesus käski opetuslasten nousta veneeseen ja mennä vastarannalle edeltäkäsin, sillä aikaa kun hän lähettäisi väen pois. Kun ihmiset olivat lähteneet, hän nousi vuorelle rukoillakseen yksinäisyydessä. Illan tultua hän oli siellä yksin. Vene oli jo hyvän matkan päässä rannasta ja ponnisteli aallokossa vastatuuleen.
Neljännen yövartion aikaan Jeesus tuli opetuslapsia kohti kävellen vettä pitkin. Kun he näkivät hänen kävelevän järven aalloilla, he säikähtivät ja huusivat pelosta, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta samassa Jeesus jo puhui heille: ”Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö.” Silloin Pietari sanoi hänelle: ”Herra, jos se olet sinä, niin käske minun tulla luoksesi vettä pitkin.” ”Tule!” sanoi Jeesus. Pietari astui veneestä ja käveli vettä pitkin Jeesuksen luo. Mutta huomatessaan, miten rajusti tuuli, hän pelästyi ja alkoi vajota. ”Herra, pelasta minut!” hän huusi. Jeesus ojensi heti kätensä, tarttui häneen ja sanoi: ”Vähäinenpä on uskosi! Miksi aloit epäillä?”
Kun he olivat nousseet veneeseen, tuuli tyyntyi. Ja kaikki, jotka veneessä olivat, polvistuivat hänen eteensä ja sanoivat: ”Sinä olet todella Jumalan Poika.”
Kaikista neljästä evankeliumista löytyy kertomus siitä, kuinka Jeesus tyynnyttää myrskyn. Niistä yhden kuulimme juuri Susannan, Miron ja Unnan lukemana (+ Juska venemiehenä).
Opetuslapsilla oli hätä. He olivat liikkeellä pienellä veneellä aamuyöllä – kello 03 jälkeen – ja nousi myrsky. Oli pilkkopimeää, satoi kaatamalla. Opetuslapset olivat aivan uuvuksissa, he soutivat ja ponnistelivat aallokossa vastatuuleen. Alkukielen tekstikohdassa lukee, että aallot oikein moukaroivat ja heittelivät venettä. Tuuli viuhui opetuslasten korvissa, silmät täyttyivät vesiroiskeista. Tilanne oli pelottava.
Ajatellaanpa itsemme hetkiseksi tuohon tilanteeseen, opetuslasten veneeseen pimeälle järvenselälle. Kuuntelemme hetken myrskyn ääntä ja puisen veneen narinaa (soitetaan tietokoneelta ääntä, laitetaan myrskyn kuva projektoriin).
Miltä se tuntui? (voidaan kysellä seurakuntalaisilta)
Lukiessani evankeliumia kiinnitin huomiota siihen, että Jeesus käski opetuslasten nousta veneeseen ja mennä vastarannalle. Alkukielessä lukee, että Jeesus määräsi, suorastaan pakotti heitä, joten käskeä on ihan oikea suomennos. Jeesus ei antanut opetuslapsille vaihtoehtoa. Heidän oli mentävä.
Tiesikö Jeesus, että myrsky nousee? Näkikö hän ennalta, että opetuslapset joutuisivat hätään? Ja että hädästä seuraisi jotain hyvää?
Hädässä näemme useasti selvemmin. Nimittäin Jumalan avun. Emme ehkä heti ensi kerralla, mutta opimme sen ajan kanssa. Uskon lahjalla voimme nähdä enemmän.
Matteus kertoo hieman aikaisemmin vastaavasta tilanteesta, jossa opetuslapset olivat myrskyssä (8:23-27). Silloin Jeesus oli veneessä mukana myrskyn noustessa, mutta hän nukkui. Opetuslapset olivat yhtä hädissään ja huusivat: ”Herra, pelasta meidät! Me hukumme.” Jeesus heräsi, nousi, nuhteli tuulta ja aaltoja, ja tuli aivan tyven. Silloin opetuslapset hämmästelivät muiden kanssa: ”Mikä tämä mies on? Häntähän tottelevat tuulet ja aallotkin.”
Aikaa kului ja opetuslasten ymmärrys kasvoi. Näin päättelemme. He olivat edistyneet uskossa, koska jälkimmäisessä tilanteessa he eivät enää ihmetelleet tapahtunutta, vaan käyttäytyivät näin: ”Kun he olivat nousseet veneeseen, tuuli tyyntyi. Ja kaikki, jotka veneessä olivat, polvistuivat hänen eteensä ja sanoivat: ”Sinä olet todella Jumalan Poika.”
”Sinä olet todella Jumalan Poika.”
Opetuslapset ymmärsivät vihdoin, että Jeesus oli Jumalan Poika. Ei tarvinnut sanoa, että mikäs mies se tämä on! Myrskyn koettelemukset saivat näkemään, kuka Jeesus todella oli.
Vetten päällä kävellessään Jeesus sanoi opetuslapsille: ”Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö.”
Minä tässä olen. Sanat olivat opetuslapsille tutut. Samoja sanoja näet käytettiin Jumalasta jo Vanhassa testamentissa: ”Minä olen se joka olen”, sanoo Herra (2. Moos 3:14).
Kun ensimmäiset kristityt lukivat tätä tekstiä ja kuulivat sen jumalanpalveluksissa, he tiesivät heti: tässä ei puhu kuka tahansa, vaan itse Jumalan Poika, ”Hän joka on”. Tätä miestä kannattaa kuunnella. Vaikka kuinka myrskyäisi, hän on myrskyä suurempi. Hänessä ei ole pelkoa.
Joskus – tai aika useinkin – elämämme on kaaosta. Seinät tuntuvat kaatuvan päälle, elämältä katoaa tukeva pohja. Joutuu miettimään, jäänkö minä tähän vain astunko pois, uuteen ja tuntemattomaan. Jäitpä odottamaan olosuhteiden selkiintymistä tai suuntaat uuteen, Jumalan sana on sama: ”Minä olen lähellä. Älä pelkää. Minä se olen.”
Opetuslasten piti mennä myrskyyn. Mitä jos meidänkin? Voiko vene tai laiva täyttää tehtäväänsä, jos se vain odottelee rauhallisesti satamassa? Ei. Sen täytyy lähteä matkaan, vaikeaankin säähän. Kun elämässä puhaltaa rajusti ja on vaikeaa, mitä jos näemme Jeesuksen silloin kirkkaammin? Elämän kaaos paljastaa – kuten opetuslapsille – sen, kuka Jeesus on. Ilman vaikeuksia emme sitä välttämättä näe. Siksi koettelemuksia ei tarvitse pelätä. Juuri niissä Jeesus näyttäytyy. Emme katso myrskyyn, hämäänny siitä, vaan pidämme katseen Jeesuksessa. Hän kutsuu mahdottomaan, kuten Pietaria yli vetten: ”Tule!” Ja jos uskomme horjuu, alamme vajota, hän tarttuu kiinni. Jeesus auttaa hädässä. Saamme kokea samaa kuin kuningas Daavid pelastuttuaan vihollisten käsistä: ”Korkeudestaan hän ojensi kätensä ja tarttui minuun, hän veti minut ylös syvistä vesistä” (Ps. 18:17).
Ps. Tästä saarnasta kuuluu kiitos jumalanpalvelusryhmäläisille sekä erityisesti Sointu Ijäkselle, joka antoi kirjallisesti saarna-aihioita etukäteen.
Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!
Viime sunnuntaina kuulimme kertomuksen Jeesuksen ja samarialaisnaisen kohtaamisesta Sykarin kaivolla (katsoen seurakuntakodin puuveistosta aiheesta). Tänään kuulemme kertomukselle lyhyen jatko-osan.
Nouskaamme kuulemaan evankeliumia Johanneksen mukaan!
----
Joh. 4:39–42
Monet tuon Samarian kaupungin asukkaista uskoivat Jeesukseen kuultuaan naisen todistavan: ”Hän kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt.” Kun samarialaiset tulivat Jeesuksen luo, he pyysivät häntä jäämään kaupunkiin, ja hän jäikin sinne kahdeksi päiväksi. Yhä useammat uskoivat Jeesukseen kuultuaan hänen itsensä puhuvan, ja he sanoivat naiselle: ”Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.”
Jeesuksen ja samarialaisnaisen kohtaaminen ei todellakaan mennyt Kankkulan kaivoon – se muutti pysyvästi maailmaa. Hetken kohtaaminen, merkittävät seurausvaikutukset. Rohkaiseva esimerkki siitä, että joskus hetkikin Jeesuksen seurassa riittää: ”joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan” (Joh. 6:35)
---
Viime pyhänä hämmästelimme muutosta naisessa. Arka ja pelokas nainen muuttui kohtaamisessa. Naisesta tuli evankelista, todistaja: ”Monet tuon Samarian kaupungin asukkaista uskoivat Jeesukseen kuultuaan naisen todistavan: ”Hän kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt.”
Tuo muutos huomattiin myös heimolaisten keskuudessa. Muutoin on vaikea selittää sitä, että naisen todistus otettiin vastaan muitta mutkitta, ’monet uskoivat’ kertoo evankeliumi. Naisen sanoissa oli Jumalan voima.
Häpeilevä elämänasenne oli naisesta kadonnut. Hän ei hävennyt itseään eikä Jeesusta. Kyse on samasta kokemuksesta, josta apostoli Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä: ”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille” (1:16).
Samarialaisten reaktio on sekin vaikuttava. He olivat valmiita uskomaan, jopa ennen kuin olivat nähneet Jeesuksen. He lähtivät Jeesuksen luo ja pyysivät häntä jäämään kaupunkiin. Jeesuksen opetus sai vielä enemmän vastakaikua: ”Yhä useammat uskoivat Jeesukseen kuultuaan hänen itsensä puhuvan, ja he sanoivat naiselle: ”Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.”
Uuden testamentin kertomuksissa juutalaiset torjuvat usein Jeesuksen. He tarvitsivat ihmeitä uskoakseen – ja sekään ei aina riittänyt. Samarialaiset olivat toista maata. Pelkkä sana sai heidät uskomaan. He eivät ihmetekoja vaatineet eikä Jeesus niitä tehnytkään. Sen sijaan Jeesus puhui ja opetti.
Tällainen usko on kestävää. Jumalan sana on siemen. Se synnyttää muutoksen ja uutta elämää. 1. Pietarin kirje todistaa: ”Olettehan te syntyneet uudesti, ette katoavasta siemenestä, vaan katoamattomasta, Jumalan elävästä ja pysyvästä sanasta” (1:23).
Jeesus herättää uskon. Hänet kohdataan luterilaisen perinteen mukaan erityisesti sanassa. Siksi sanan alla eläminen on tärkeää. Tulemme yhdessä sanankuuloon, jumalanpalvelukseen kuten samarialaiset. Jeesus puhuu ja opettaa keskellämme. Vain hän voi lahjoittaa saman rohkeuden kuin kaivon naiselle. Vapauden olla häpeämättä sitä, mitä ei pidä hävetä. Lupauksen sana seisoo lujana. Katekismus opettaa: ”Koska emme voi rakentaa elämäämme omaan varaamme, meidän on yhä uudelleen turvauduttava Jumalan sanan lupauksiin. Kun luemme ja kuulemme Jumalan sanaa, Pyhä Henki sytyttää meihin uuden luottamuksen ja rohkeuden.”
Nainen todisti. Kreikan kielessä sana todistaa tulee sanasta marttyyri. Nainen oli siis aikansa marttyyri, todistaja. Tuolloin sillä ei ollut vielä sitä merkitystä, että todistus johtaisi hengen menetykseen. Kuolemaa voi olla ilman uskoa, mutta marttyyriutta ei ole ilman sitä. Kaikki lähtee todistuksesta. Todistuksen seurauksia emme aina tiedä. Kuullaanko sitä alttiisti vai käännytäänkö vastaan?
Marttyyri-sanan takana on mahdollisesti merkityksiä: ”Välittää, olla huolestunut, olla levoton”. Kuvaavaa. Jeesuksen seuraaja ei voi olla välittämättä ihmisistä ja heidän sieluistaan. Huolta tuovat asiat, jotka vievät yksilöitä ja yhteisöä kauemmaksi Jumalasta. Kristityllä on sisimmässään rauha mutta usein myös levottomuus.
Jeesus sanoo: ”Myös te olette minun todistajiani” (Joh 15:27).
Tämä kutsu on annettu meille. Olemme Jeesuksen todistajia, marttyyreja. Joskus se vie meidät huolten ja murheiden teille. Helppoa elämää ei ole luvattukaan, se pitää muistaa. Mutta myös se luvataan, että se kannattaa. Jeesuksen seuraaminen kannattaa. Aina. Se on kaiken vaivan arvoista.
Mistä todistamme? Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan Pojasta. Rististä ja ylösnousemuksesta. Syntien anteeksiannosta ja iankaikkisesta elämästä. Siitä, että Jeesus ei ole vain juutalaisten tai tietyn joukon pelastaja, vaan koko maailman pelastaja. Hämmästyttävää kyllä, samarialaiset tajusivat tämän heti: ”Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.”
Alkukielen kreikaksi maailma on kosmos. Jeesus on koko kosmoksen pelastaja. Ilman mitään rajoja! Tämä tehtävä on annettu ja selvästi kerrottu meille: ”Me olemme nähneet, että Isä on lähettänyt Poikansa maailmaan pelastajaksi, ja siitä me todistamme” (1 Joh 4:14).
Tuen samaa sukupuolta olevien kirkollista vihkimistä, olen sen kannalla.
Toivon hartaasti, että voin pian palvella myös niitä kirkon jäseniä täysimääräisesti, jotka tätä toimitusta pyytävät. Mutta tällä hetkellä - ja 1.3.2017 alkaen - voin ainoastaan toimittaa rukoushetken piispojen ohjeistuksen mukaan. Se harmittaa lähimmäisten puolesta, vaikka pelisääntöjen mukaan mennäänkin.
Lupaan kuitenkin, että rukoushetki tehdään lämmöllä ja vähemmän kuivakkaasti, Toivakan kirkko ja seurakunnan tilat ovat käytössä (kirkkoneuvoston päätös). En tule koskaan kääntämään selkääni 'sateenkaariväelle', ja haluan pitää huolta, ettei näin tehdä Toivakan seurakunnassakaan.
"Aina on oikea aika tehdä se, mikä on oikein" - Martin Luther King Jr.
Joh. 4:5–26
Matkallaan Jeesus tuli Sykar-nimiseen Samarian kaupunkiin. Sen lähellä oli maa-alue, jonka Jaakob oli antanut pojalleen Joosefille, ja siellä oli Jaakobin kaivo. Matkasta uupuneena Jeesus istahti kaivolle. Oli keskipäivä, noin kuudes tunti.
Eräs samarialainen nainen tuli noutamaan vettä, ja Jeesus sanoi hänelle: »Anna minun juoda astiastasi.» Opetuslapset olivat menneet kaupunkiin ostamaan ruokaa. Samarialaisnainen sanoi: »Sinähän olet juutalainen, kuinka sinä pyydät juotavaa samarialaiselta naiselta?» Juutalaiset eivät näet ole missään tekemisissä samarialaisten kanssa.
Jeesus sanoi naiselle: »Jos tietäisit, minkä lahjan Jumala on antanut, ja ymmärtäisit, kuka sinulta pyytää juotavaa, pyytäisit itse häneltä, ja hän antaisi sinulle elävää vettä.» Nainen sanoi: »Herra, eihän sinulla edes ole astiaa, ja kaivo on syvä. Mistä sinä lähdevettä ottaisit? Et kai sinä ole suurempi kuin isämme Jaakob, jolta olemme saaneet tämän kaivon? Hän joi itse tämän kaivon vettä, ja sitä joivat hänen poikansa ja hänen karjansakin.» Jeesus vastasi hänelle: »Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.» Nainen sanoi: »Herra, anna minulle sitä vettä. Silloin minun ei enää tule jano eikä minun tarvitse käydä täällä veden haussa.»
Jeesus sanoi hänelle: »Mene hakemaan miehesikin tänne.» »Ei minulla ole miestä», nainen vastasi. Jeesus sanoi: »Totta puhuit: ei sinulla ole miestä. Viisi miestä sinulla on ollut, ja se, jonka kanssa nyt elät, ei ole sinun miehesi. Siinä puhuit totta.» Nainen sanoi: »Herra, minä huomaan, että sinä olet profeetta. Meidän isämme ovat kumartaneet ja rukoilleet Jumalaa tällä vuorella, kun taas te väitätte, että oikea paikka rukoilla on Jerusalemissa.» Jeesus vastasi: »Usko minua, nainen: tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. Te kumarratte sellaista, mitä ette tunne, mutta me kumarramme häntä, jonka tunnemme, sillä pelastaja nousee juutalaisten keskuudesta. Tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo. Jumala on henki, ja siksi niiden, jotka häntä rukoilevat, tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.»
Nainen sanoi: »Minä tiedän kyllä, että Messias tulee.» – Messias tarkoittaa Kristusta. – »Kun hän tulee, hän ilmoittaa meille kaiken.» Jeesus sanoi: »Minä se olen, minä, joka tässä puhun kanssasi.»
Katsokaamme seurakuntakotimme puuveistosta päivän evankeliumista (ks. kuvat yllä ja lopusta).
Mitä siinä näet?
Kävin sitä eilen sitä varta vasten tutkimassa. Olin lopulta hieman yllättynyt. Tekstin perusteella nimittäin odotin Jeesuksen ja samarialaisen naisen välien muodostuneen läheisiksi, hyvin syvällisiä kun keskustelivat. Mutta Niilo Lehikoisen puureliefissä hahmot näyttävät aroilta, suorastaan pelokkailta. Nainen katsoo ohitse ja vetää asustettaan tiukemmalle, nostaen kätensä vartalonsa eteen. Jeesus on hänkin kyselevän ja hieman surkean oloinen, ”uupunut matkasta”, kuten evankeliumin kertoo. Hänellä on etusormi pystyssä erikoisesti. Kutsuva ja pyytävä ilme, näin tulkitsen. Kaksi ventovierasta kohtaavat ja siltä se näyttää.
Tulkitsen, että Lehikoisen teos kuvaa juuri sitä hetkeä, kun Jeesus ja nainen kohtaavat. Keskustelu ei ole vielä päässyt kunnolla alkuun. Etäisyys on ymmärrettävää. Nainen ja mies, juutalainen ja samarialainen – jännitettä ilmassa. Jeesus tekee aloitteen. Surkeahko ilme viitannee siihen, että hänellä oli aidosti jano ja siitä johtuva väsymys: ”Anna minun juoda astiastasi”. Tähän nainen: ”Sinähän olet juutalainen, kuinka sinä pyydät juotavaa samarialaiselta naiselta?” Evankelista Johannes lisää vielä selventävät sanat: ”Juutalaiset eivät näet ole missään tekemisissä samarialaisten kanssa.”
Kahden muukalaisen tapaamisesta seurasi merkittäviä asioita. Samarialaiseen naiseen syttyi palava usko ja hänestä tuli evankelista kansansa keskuudessa. Tästä kuulemme ensi pyhän jatkokertomuksessa (Joh 4:39-42).
Mitä kohtaamisessa tapahtui?
Jeesus näki naisen, hänen elämänsä ja hänen taakkansa (”viisi miestä sinulla on ollut, ja se, jonka kanssa nyt elät, ei ole sinun miehesi”). Nainen tuli nähdyksi omana itsenään. Rakkaudella Jeesus purki naisen suojamuurin, vartaloa suojaavan käden, harhailevan katseen ja mielen muurit. Messias, maailman pelastaja, oli läsnä.
Oman kokemukseni mukaan syvimmät ihmissuhteet eivät synny pelkästään samoista harrastuksista tai sopivista temperamenteista. Syvä yhteys syntyy, kun annetaan itsestä jotain toiselle. Jakaen itsestään tuntemuksia, ihmisyyttä. Kertoen toiselle ehkä sellaista, jota vain harva tietää. Silloin ilmapiiri tulee avoimeksi. Toinen saa luvan olla lähellä. Syntyy kahdenkeskinen luottamus.
Kristus antoi naiselle itsensä. Koko Jeesuksen elämässä oli kyse tästä: jakamisesta. - ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta” (Mk 10:45). Hän oli Messias, josta nainen oli kuullut: ”Minä se olen, minä, joka tässä puhun kanssasi.” Hän vastasi naisen hengelliseen etsintään, syvimpiin tarpeisiin: ”Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan.”
Jeesuksen ja samarialaisnaisen kohtaamisessa tapahtui muutos. Aivan kuten aiemmin Jeesus oli muuttanut veden viiniksi Kaanan häissä, samoin naisessa tapahtui muutos, ehkä Jeesuksessakin. Aito kohtaaminen muuttaa meitä. Annamme, saamme. Saamme, annamme. Todellinen kohtaaminen ei ole koskaan yksipuolista. Kristuksessa ei ole auttajaa tai autettavaa, on vain veljiä ja sisaria, ihmisiä jotka kohtaavat. Tämä on hyvä muistaa. Ehkä erityisesti silloin, kun kohtaamme ihmisiä, jotka ovat tiukilla ja syrjäytyneet, yhteiskunnan marginaalissa olevia. On väärin luulla, että auttaisimme heitä sankarien tavoin. Ei. Kun kohtaamme heidät aidosti, he auttavat meitä. Olen kokenut Kristuksen rakkauden voimakkaimpana juuri näissä tilanteissa. Minua on puhuteltu.
Uskaltaudummeko kohtaamisiin, jotka muuttavat meitä?
Vesi on välttämätöntä kaikkeen elämään. Sitä tarvitaan joka päivä.
Kristittyinä tarvitsemme elävää vettä, joka poistaa hengellisen janon. Tätä vettä ei ole tarkoitettu vain taivasta varten, vaan se on annettu matkaevääksi tässä ja nyt: ”Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” Vesi virtaa jo. Se ei ole kuivuva lätäkkö, vaan liikkuva ja meitä muuttava vesi. Ikuinen elämä on jo alkanut Jeesuksessa. Vanha raamatunkäännös sanoittaa kohdan näin: ”se vesi, jonka minä hänelle annan, tulee hänessä sen veden lähteeksi, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään.” Kumpuaa, pulppuaa, hersyää. Alkaen tässä ja kerran kohti ikuista elämää taivaassa. Tätä vesivahinkoa voi sielulle suositella - annetaan Jeesukselle lupa muuttaa meitä!
Millaisen puuveistoksen sinä tekisit Jeesuksen ja samarialaisen naisen kohtaamisesta? Millaisen tunnetilan haluaisit välittää?
Ja entä: Millaisen veistoksen tekisit sinun ja Jeesuksen kohtaamisesta?
Rakkaat seurakuntalaiset.
Veisasimme alkuvirrestä ”Tietäni ohjaa, kun matkaa teen… Silmäni aukaise, osoita tie…” (VK 923:2, 5)
Uskossa on kyse tiestä. Rukoilemme johdatusta ja sitä, että kokisimme Jeesuksen kulkevan kanssamme joka päivä: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.”
Tie on myös kirkkotiemme. Messuun tulemme, jotta näkisimme paremmin tien ja jos emme näe sitä, senkin saamme jättää Jumalan haltuun: ”Edessä reitti tuntematon aukeaa, omin voimin emme kestä tuulta vasten; Herra lupaat meitä johdattaa: kaitse askeleita horjuvien lasten.”
Olennaista on, ettei uskontiellä tarvitse olla yksin. Ei ilman Isää, ei ilman Jeesusta eikä Pyhää Henkeä, ei ilman seurakuntaa. Matkakumppaneita on. Tämä on lupaus, joka meille on annettu: ”Yksin en kulje hetkeäkään...”
Päivän Vanhan testamentin lukukappaleessa sanotaan: “Aina kun olet eksymässä tieltä, milloin oikeaan, milloin vasempaan, sinä omin korvin kuulet takaasi ohjeen: – Tässä on tie, kulkekaa sitä.”
Jumala kutsuu meitä silloinkin, kun olemme eksyksissä. Hän etsii meitä, kun olemme kadoksissa. Kun kompuroimme, hän nostaa meidät lempeästi ylös. Kun olemme matkasta väsyneitä, hän virvoittaa. Sanansa ja sakramenttiensa avulla hän haluaa ohjata meitä oikealla tielle: “Tässä on tie, kulkekaa sitä!”
Jumalan apuun ja anteeksiantoon luottaen saamme rohkeasti tulla hänen eteensä. Jotta hän saisi luvan johdattaa meitä oikealla tiellä, elämän tiellä, tunnustakaamme hänelle syntimme ja harharetkemme yhteen ääneen näin sanoen:
Synnintunnustus vkl 712
Herra. Sinä olet valo, mutta en ole katsonut sinua. Sinä olet tie, mutta en ole seurannut sinua. Sinä olet totuus, mutta en ole pysynyt sinussa. Sinä olet elämä, mutta en ole tunnustanut sitä. Sinä olet opastajani, mutta en ole totellut sinua. Ja kuitenkin, Herra, kun teen väärin ja turmelen elämääni, olen onneton ja syytän sinua. Herra, anna minulle anteeksi. Tätä pyydän Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajani tähden.
”Kaikella on tarkoitus!”
Tätä ilmaisua olen itsekin käyttänyt – kerran jos toisenkin. En kuitenkaan käytä enää.
Kristinuskossa lähdetään siitä, että Jumala on Kaikkivaltias: hänen valtansa on ääretön ja ikuinen. Tästä voi päätellä, että kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu Jumalan tahdosta tai vähintään hänen sallimuksestaan. Kristitty voi siis helposti huudahtaa: ”Kaikella on tarkoitus!”
Vai voiko?
Sodat. Terrorismi-iskut. Onnettomuudet. Nälänhätä. Viattomien lasten, kehitysvammaisten ja naisten hyväksikäyttäminen. Työttömyys, viina, kirves ja perhe. Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe. Näillä kaikellako olisi tarkoitus?
- En usko. Enkä koskaan suostu uskomaan.
Jumala tahtoo kaikille hyvää. Tällaiseen Jumalaan henkilökohtaisesti uskon. Mutta...
Samalla on todettava, että elämme maailmassa, jossa ei tapahdu Jumalan hyvä tahto aina ja kaikkialla. Ei todellakaan. Ihminen on vajavainen ja paha (joskin myös epätäydellisyydessään kaunis ja hyvä). Sellaistakin pahuuttakin tuntuu olevan, joka on ylimaallista, saatanallista, ihan perkeleellistä. Maailma ei ole pelkästään hyvä. Täällä ei tapahdu yksin hyviä asioita. Eivätkä kaikki pahat asiat käänny hyväksi, vaikka niitä kuinka pyörittelisi. Miten voisikaan sanoa, että tällaisessa maailmassa kaikella tarkoitus? Sen sanominen on suorastaan hengellistä väkivaltaa, jos sellaista toisen kärsivän korviin suoltaa.
Jotta voisimme olla vapaita, Jumala on antanut meille vapaan tahdon. Voimme tietyissä rajoissa käyttää sitä sekä hyvään että pahaan, ja niin ettei Jumala ole jokaista väärää tekoa estämässä. Tältä kuulostaa yksi selitys kärsimyksen ongelmaan. Se ei ole tyhjentävä selitys, mutta jotain perää siinä luultavasti on.
Iso kysymys on: onko Jumala laatinut tämän periaatteen etukäteen niin, ettei hän voisi sitä myöhemmin rikkoa, että hän olisi ikään kuin siihen päätökseen sidottu? Ilmeisesti Jumala tuntuu pitävän kiinni ihmisten vapaasta tahdosta ja fysiikan laeista. Jokseenkin käsittämätöntä on, että Jumala sallii lasten hyväksikäytön. Tekeekö hän joka kerta erikseen valinnan, ketkä hän säästää ja ketkä ei? Tällainen tilanne olisi groteski, irvokas, jos se olisi totta. Kaikkivaltias jakelisi apuaan vain niille, jotka sen ”ansaitsevat” tai niille joille kokemuksesta olisi myöhempää ”hyötyä”? Tällaiseen hirviöjumalaan ei toivottavasti kukaan usko. Eihän?
Muutenkin minua iljettää kristillinen (länsimaalainen) elitismi, jossa ajatellaan, että Jumala siunaa heitä, jotka häneen oikealla tavalla uskovat. Että he (valkoihoiset ja hyväosaiset) ovat turvassa, jotka ovat hurskaita eikä Jumala salli heidän hiuskarvansakaan vahingoittua ilman sallimustaan. Potaskaa! Olemme kaikki samalla viivalla, teoriassa. Asuinpaikkamme ja olosuhteemme määräävät pitkälti, miten meille käy. Suomen Toivakassa keskimääräisesti aika hyvin, Syyrian Aleppossa hirvittävän paljon huonommin. Pommi osuisi minuunkin Aleppossa. Toivakassa ei, koska niitä ei – toistaiseksi – taivaalta tipu. Silti voin sairastua kuolettavasti tai ajaa autolla hengenvaarallisen kolarin. Emme ole suojassa, emme yhtään sen enempää kuin Aleppon lapset, naiset ja miehet tai Istanbulin yökerhon surmatut tai Berliinin joulutorin uhrit. Pelottavaa tunnustaa se rehellisesti, mutta näin se on. Turva on laatimamme illuusio, joka saattaa särkyä yhtä nopeasti kuin taikurin epäonnistunut silmänkääntötemppu.
Kaikella ei ole hyvää tarkoitusta. Ei lähimainkaan.
Miten eteenpäin?
Kaikessa ristiriitaisuudessaan ponnistelemme paremman maailman puolesta. Johdatukseen voi ja saa uskoa, vaikka ei uskoisikaan KAIKELLA olevan suurempaa tarkoitusta. Olennainen viisaus kätkeytyy siihen, ettemme voi täydellisesti vaikuttaa siihen mitä meille tapahtuu, mutta siihen kyllä, miten tapahtuneen vastaanotamme. Monelle annetaan mahdollisuus elää niin, että kärsimys kantaa hedelmää: erämaan hiekasta kasvaa puutarha. Mutta ole varovainen tämän mainostamisessa, sillä kaikille ei tätä tapahdu. Ei vaikka kuinka uskoisi. Tai olisi uskomatta.
On totta, että kristinuskon iso teema liittyy kuolemanjälkeiseen elämään. Siitä emme tiedä mitään, uskoa toki voimme. Tasataanko tilit? Voittaako oikeus? Toivottavasti. Sillä muuten maailman vääryyttä on perin raskasta kestää.
Kun kohtaan kärsivän, lupaan, etten koskaan sano hänelle: Kaikella on tarkoitus. Päinvastoin: sanon, ettei tässä ole tarkoituksen eikä järjen häivääkään. Aikaa kuluu, tapaamme. Voimme keskustella siitä, miten tästä päästään eteenpäin. Vaikka Jumala ei tätä pahaa tahtonut, kuinka hän auttaisi minua nyt? Hän auttaa, en epäile sitä, sanon. Mutta kipua hän ei vie pois, ei heti, eikä ehkä koskaan tässä ajassa. Toivo ja merkitys. Pyhän läsnäolo. Ystävät. Sen Jumala voi sinulle antaa.
Kristitty uskaltaa elää maailmassa, joka on järjetön. Maailmassa, jossa ei ole kaiken kattavia vastauksia. Jopa elämää, jossa kaikella ei ole tarkoitusta, ei varsinkaan hyvää. Jumala ei ole mielemme mukainen taikuri tai joulupukki, joka toisi autuuden heti keskellemme. Hän on myös kärsivä Kristus, äänetön Herra, joka ei välittömästi auta eikä paranna. Voima ja voimattomuus, valta ja vallasta riisuttu, vahva ja heikko. Paradoksien kolmiyhteinen Jumala.
Isossa linjassa Jumalan hyvä tahto toteutuu, mutta ei siinä vajavaisessa todellisuudessa, jonka me näemme ja aistimme. Pelastuminen on ihmeellistä tämän maailman keskellä, vielä enemmän tulevaan maailmaan nähden. Siinä tarkoitus, jonka voin allekirjoittaa.
Tuskassa ja pahuuden keskellä, omankin sellaisen, katsahdan seimen lapseen, ristin ja ylösnousemuksen mieheen, joka sanoo: ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista” (Mark 10:27).
