Uusi alku? - hartauskirjoitus PaikallisUutisiin 29.12.2016

Uusi alku? 

Vuosi on lopuillaan. Kun sitä katsoo taaksepäin, huomaa, että monet suunnitellut asiat eivät toteutuneet. Se harmittaa. Pettymyksillä voi olla myös pitemmät juuret: vanhat murheet tuppaavat kulkemaan mukanamme. Niitä ei ole yksinkertaista jättää taakseen. 

Uusi vuosi. Uusi alku. Jumala ei ole niinkään kiinnostunut siitä, mitä elämässämme on tapahtunut vaan enemmän siitä, mitä tulevaisuutemme pitää sisällään. Hän on kiinnostunut siitä, miten voisimme nauttia elämästämme niin, ettei menneisyys paina meitä alas. Jesajan kirjassa muistutetaan: ”Älkää enää menneitä muistelko, älkää muinaisia miettikö! Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin -- ettekö huomaa?” (43:18-19). 

”Unohda menneet. Älä murehdi niitä. Katso mitä uutta olen sinulle tekemässä.” 

Tämä on Jumalan lupaus sinulle. Katso luottavaisesti tulevaan vuoteen. Etsi Herran läsnäoloa, se tuo iloa ja merkitystä elämään. Saat aloittaa alusta. Tänäänkin. 

Saarna jouluaamu 25.12.2016

Luuk. 2:1-20
Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa. 
Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: »Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.» Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
- Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.
Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: »Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.» He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä. 
Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

Lähes joka perheessä on jouluperinteitä. Mitä niistä tulee sinun mieleesi? 

Yksi sellainen – usealle meistä – on jouluaamun kirkko. On hyvä olla täällä kanssanne, taas kerran.    

Perinteistä pidetään kiinni vuodesta toiseen. On koskettavaakin nähdä, että myös monet nuoret haluavat vaalia tapoja, jotka ovat mahdollisesti jatkuneet sukupolvesta toiseen. 

Perinteet luovat turvaa. Kuva joulustamme on hieman kuin  jouluevankeliumi: sen kuulee vuodesta toiseen samanlaisena, muuttumattomana, mutta ei sitä toisenlaiseksi vaihtaisi. Sen kuuluu olla niin. Itsekin koen lämpimän liikahduksen sydämessä, kun jouluaamuna saarnastuolista luen: ”Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn…”   

Joulussa on paljon perinnettä ja kirkostakin sitä saa. Se on hyvä. 

Samalla on todettava: jokainen joulu ei ole samanlainen. Ei jouluaatto, ei jouluaamu, tapaninpäivä eikä loppiainen. Muutoksia tapahtuu. Samat ihmiset eivät ole aina ympärillä. Olemme itsekin muuttuneet: ikääntyneet ja ehkä aavistuksen viisastuneet. Yhden vuodenkin aikana on tapahtunut asioita, jotka ovat meihin vaikuttaneet. Siksi ei ole totuudellista sanoa, että kaikki joulut olisivat samanlaisia.  

Myöskään ensimmäinen joulu ei ollut pysähtynyt seimiasetelma. Se, että Jumala syntyi ihmiseksi, käynnisti tapahtumien kulun, joka on johtanut suuriin mullistuksiin. Ikiaikojen Jumala laittoi muutoksen liikkeelle. Jeesus oli lapsi vain hetken. Hän varttui aikuiseksi, opetti ja paransi. Kärsi ristinkuoleman, nousi kuolleista, astui ylös taivaaseen. Syntyi kirkko, evankeliumi levisi nopeasti, aikanaan tänne kauas Pohjolaankin. Ensi vuonna vietämme reformaation 500-vuotisjuhlaa, kasvoi luterilainen kirkkokunta. Kristinuskon historiaa ei todellakaan voi kuvata muuttumattomana kertomuksena. Se on ollut valtavaa muutosta. Yhä tänäänkin. 

Jumala tuli ihmiseksi Jeesus-lapsessa. Se on joulun ihme. Lapsi ei ollut kuitenkaan ollut harmiton käärö, vaan Jumalan Poika, joka haastaa  meidät muutokseen. Hänen edessään näemme oman vajavaisuutemme, syntisyytemme. Pyhän edessä ihminen on pieni. Meitä kutsutaan Jeesuksen seuraajiksi. Se ei ole helppoa. Valintoja täytyy tehdä päivittäisessä elämässä. Miten seuraamme Jumalan tahtoa? Miten kasvamme kristittyinä? Sanassa sanotaan: ”Muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä” (Room. 12:2).

Maailmassa myllertää, kirkossakin. Ehkä sinunkin elämässäsi on muutoksia. Joulun sanoma on, ettei kristityn tarvitse näitä pelätä. Päinvastoin: meitä kutsutaan kasvuun muutoksen edessä. Jumala on kulkenut historiassamme aina, ennen kuin mitään oli edes olemassa. Hänen käsissään on tulevaisuus, mitä se onkaan.   

Kristitty katsoo eteenpäin. Se on myös suunta, josta Jumala on kiinnostunut. Hän on kiinnostunut siitä, miten nauttisimme elämästämme niin, ettei menneisyys paina meitä alas. Jesajan kirjassa muistutetaan: ”Älkää enää menneitä muistelko, älkää muinaisia miettikö! Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin -- ettekö huomaa?” (43:18-19). 

Muutos on tiemme. Eteenpäin mennään. Inkarnaatio, Jumalan tuleminen ihmiseksi, on johtamassa meitä tähän prosessiin. Suurempaa muutosta ei ole koskaan ollut kuin se, että Jumala luopui kaikesta, tuli kaltaiseksemme, veljeksemme maan päälle.        

Tietyssä asiassa saamme olla muuttumattomia. Se on joulun ydin, sanoma siitä, että Jeesuksessa pelastus on tullut osaksemme. Tarvitsemme vuodessa joulunajan, jolloin erityisesti muistutetaan armosta ja rakkaudesta, joka on tullut maailmaan muualta kuin meistä – Jumalasta. Kuulemme sen, ettei Jumala peruuta lupauksiaan. Pelastuksen perustus, joka tuli ilmi Jeesuksessa, ei  muutu: ”kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan tuli näkyviin, hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta” (Tit 3:4-5). 

Saamme levähtää seimelle, ihmetellä ja kuunnella enkelten sanaa: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” 

Saarna jouluaatto 24.12.2016

Luuk. 2:1-14
Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa. 
Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.
Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: »Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. 
Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.» Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:
- Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Eräs varakas mies harrasti taidekeräilyä. Hän matkusti poikansa kanssa ympäri maailmaa hankkien mitä arvokkaimpia maalauksia: Picassoa, Van Goghia ja Rembrantia. 

Ensimmäinen maailmansota tuli ja poika kutsuttiin palvelukseen. Muutaman viikon kuluttua isä sai sähkeen, jota oli pelännyt: hänen poikansa oli kuollut taistelussa. 

Joulu oli ovella. Ainoan poikansa menettänyt mies oli täysin murtunut, elämästä oli kadonnut ilo ja toivo.  

Yllättäen joulupäivänä kartanon ovea kolkutettiin. Siellä oli nuori sotilas. Hänellä oli kainalossaan paketti. ”Olin poikasi ystävä, saanko tulla hetkeksi sisään? Minulla on sinulle jotain.”  

Nuori sotilas kertoi keskustelleensa usein hänen poikansa kanssa taiteesta. ”Minäkin olen taiteilija”, sanoi nuori mies. ”Tahdon antaa sinulle lahjaksi tämän.”

Kun vanha mies avasi paketin, hän löysi taulun, johon oli maalattu hänen poikansa kuva. Teos ei ollut mestariteos, mutta vanhuksen mielestä se kuvasi hänen poikaansa tarkasti. Hän piti siitä heti ja asetti sen talon arvokkaimmalle paikalle. Picassot ja muut arvotaulut saivat siirtyä sivummalle. 

Mies vietti koko joulunsa tarkkaillen lahjaa, jonka hän oli nuorelta sotilaalta saanut. Siitä tuli hänen arvokkain omaisuutensa, enemmän kuin kaikki muut yhteensä. 

Kymmenen vuotta myöhemmin hän kuoli. Taidemaailma odotti vesi kielellä tulevaa huutokauppaa.  

Mies oli tehnyt testamentin, jonka mukaan huutokauppa piti järjestää joulupäivänä. Siis samana päivänä kun hän oli saanut parhaimman lahjansa, poikansa muotokuvan. 

Huutokaupan alkaessa tunnelma oli katossa. Vielä enemmän kuin Hirvaskankaalla, Uuraisilla. Taidekeräilijöitä oli tullut ympäri maailmaa. He olivat valmiina maksamaan tauluista omaisuuksia.  

Huutokauppa alkoi maalauksella, jota ei ollut lainkaan listattu myyntiin. Se oli pojan muotokuva. 

Meklari pyysi avaushuutoa, mutta huoneen täytti hiljaisuus. ”Kuka tarjoaa 100 puntaa?”, sanaakaan ei sanottu. Pitkän hiljaisuuden jälkeen eräs ostaja huusi: ”Ketä kiinnostaa tuollainen taulu? Se on vain amatöörin maalaus vainajan pojasta. Siirrytään nyt niihin kunnon teoksiin! 

Meklari tähän: ”Ei, tämä maalaus pitää myydä ensiksi. Kuka huutaa pojasta?”  

Taas hiljaisuutta. Sitten yksi mies, kartanon naapurista, tarjosi 50 puntaa: ”Se on kaikki mitä minulla on. Tunsin pojan ja hänen isänsä, joten ostan mielelläni taulun.”

Meklari kohotti nuijaa ja sanoi: ”Ensimmäinen kerta, toinen ja kolmas, myyty 50 puntaan!” 

Yleisöstä kuului pilkallista hörähtelyä ja joku sanoi käsiään hieroen: ”Nyt päästään asiaan!”  

Mutta meklari katsoi täpötäyteen saliin ja ilmoitti lakonisesti: ”Huutokauppa on ohitse.”

Kaikki olivat kuin puulla päähän lyötyjä. ”Miten niin ohitse? Täällähän on vielä miljoonien taulut huutamatta?” 

Meklari ilmoitti tyynesti: ”Tämä on ihan yksinkertaista. Vainajan testamentin mukaan hän, joka hankkii ensiksi pojan muotokuvan, saa kaiken. Jolla on poika, sille kuuluu kaikki. ” 

---

Jolla on poika, sille kuuluu kaikki. 

1. Johanneksen kirjeessä sanotaan: ”Jolla on Poika, sillä on elämä. Jolla ei Jumalan Poikaa ole, sillä ei ole elämää.” 

”On lapsi syntynyt meille ja poika annettu on.” 

Joulun sanoma on, että maailmaan on syntynyt Vapahtaja, Jeesus Kristus, Herra. Hän on Poika, joka tuo mukanaan kaiken: uskon, toivon, rakkauden. Anteeksiannon ja sovinnon. Suhteen elävään Jumalaan. Ikuisen elämän.     

Kelpaako meille Poika? 

Köyhä lapsi, jonka perheelle ei ollut sijaa majapaikassa. Koditon nasaretilainen saarnaaja, joka liikkui niiden ihmisten keskellä, joita muut karsastivat. Rauhanmies, joka surmattiin julmasti Golgatan ristillä. Riittääkö hän? 

Niin herkästi katsomme ohi ytimen. Olemme kuin huutokaupan ostajat, jotka vaativat ”Anna meille heti kunnon tavara!” mutta emme näe pintaa syvemmälle. Huomaamattamme jäämme paljosta paitsi. 

Mitä jos saisimme kaiken, kunhan vastaanotamme ensiksi hänet, joka ei näytä maailman silmissä arvokkaalta. Joka on enemmän kuin rakkaan pojan muotokuva vanhalle isälleen. 

Jolla on poika, sille kuuluu kaikki.   
  
---

Kirkossa ei ole huutokauppaa mutta vaihtokauppa on. Annamme Jumalalle heikkoutemme ja vääryytemme, hän tuo tilalle armonsa ja hyvyytensä. Nämä kaikki sanotaan julki uskontunnuksessa, jonka nousemme nyt yhdessä lausumaan.

Joulun monet kasvot (19.12.2016)

Berliinissä kuollut joulumarkkinoilla yhdeksän, Zürichissä ammuttu kolmea. Mitä muuta inhimillistä hätää tähän päivään mahtuukaan?

Näiden tragedioiden myötä ajattelee kaikkia heitä, joiden joulu sisältää surua, tuskaa ja sairautta. Ilosanoma ei ole heille totta tässä ja nyt. Se ei vaan ole. Jos tuskaa voisi jakaa, rohkenisin ottaa hippusen. Juhlia ei voi, jos siihen ei kykene - pakkoa ei ole.

Samalla kun osoitamme empatiaa ja pysähdymme edes hetkeksi, on sallittua viettää onnellista joulua. He saavat hyvällä omallatunnolla niin tehdä, jotka sen voivat. Sillä eivätkö kaikki kärsivätkin niin tekisi, jos heillä olisi siihen mahdollisuus?

- Toivotan sinulle alkavaan joulunaikaan siunausta, olipa olosuhteet millaiset tahansa. Ilossa ja surussa on kanssamme Jumala.

”Somessa pienikin ponnistaa” – Toivakan seurakunta sosiaalisessa mediassa

Sosiaalinen media (some) on muuttanut seurakuntien viestintää. Taitavasti käytettynä se tuo toimintaan lisäarvoa, sellaista, jota ei ennen ollut. Parhaimmillaan se tuo esiin kirkon hyvän työn: seurakuntaelämä näkyy heillekin, jotka eivät siihen osallistu. Olen saanut myönteistä palautetta heiltä, jotka ovat vieraantuneet kirkosta ja kristillisyydestä. He kuitenkin arvostavat seurakuntamme innovatiivista toimintatapaa. Uusia kontakteja syntyy. 

Some luo yhteisöllisyyttä. Sen kautta voidaan vahvistaa kristillistä identiteettiä. Lisäksi se mahdollistaa väylän heille, jotka eivät kykene muutoin osallistumaan seurakuntaelämään. Esimerkkinä mainittakoon omaishoitajat, jotka palvelevat läheisiään uskollisesti. Heiltäkin olen saanut kiitosta konserttien suoratoistoista, tilaisuuksien kuvakoosteista, tiedotteista tai vaikkapa verkkoon jaetuista saarnoista. 

Some ei ole yksin viestinnän työkalu. Se on ympäristö, jossa ihmiset viettävät aikaansa. On olennaista, että seurakunnissa ymmärretään tämä. Seurakunnan tulee olla siellä, missä ihmiset ovat. Kaikkien työntekijöiden ei tarvitse olla somessa, mutta on tärkeää, että osa on. Sama koskee luottamushenkilöitä ja muita seurakuntalaisia.  

Somen hallintaan ei tarvita suuria yksiköitä. Verkossa pienikin seurakunta ponnistaa! Otan esille muutamia tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet Toivakan seurakunnan hyvään some-näkyvyyteen. 

Yhteys toimintaan. Somesta on vähän hyötyä, jos seurakuntaelämä on muuten halvaantunutta. Verkkomaailma ei ole irrallinen reaalielämästä, vaan ne korreloivat keskenään, kertovat toisistaan. Seurakuntien ei pidä olla some-keskeisiä vaan toimintakeskeisiä. Some on viestinnällinen työkalu, joka tukee kirkon perustehtävää.   

Sisältö. Pitkässä juoksussa pelkistä tapahtumista tiedottaminen ei riitä. Sanottavaa pitää olla. Viestinnän sisältö nousee toiminnasta sekä materiaalista, jota verkkoon tuotetaan. Somessa voidaan tehdä myös syvätason viestintää. Tässä seurakunnilla on vielä opittavaa. 

Viestijät ovat osallistujia. Pienen seurakunnan vahvuus on, että tapahtumia suunnittelevat, mainostavat ja toteuttavat samat ihmiset. Toiminnallinen ketju on yhtenäinen. Sillä on merkitystä, että viesti tulee läheltä. Ihmiset aistivat sen, onko sanomaan sitouduttu ja koskettaako se viestijää itseään.       

Persoonat. Piispa Wille Riekkinen sanoi papiksi vihkimisen yhteydessä, että papin tärkein työväline on hänen persoonansa. Onnistunutta viestintää ei voi tehdä kasvottomana. Persoona saa näkyä. Onnistunein viestintä tapahtuu monesti henkilökohtaisten käyttäjäprofiilien kautta. Ihmiset ovat somessa ihmisiä varten, omakohtaisuus on tärkeää. 

Kaikki mukaan! Somen idea perustuu siihen, että jokainen on viestijä. Ratkaisevaa on, miten  seurakunnat saavat aktivoitua jäsenensä tälläkin foorumilla. Sadat some-viestijät ovat moninkertainen resurssi verrattuna muutamiin työntekijöihin. Kirkon sanoma on viesti. Sen kertominen kuuluu kaikille.  

(Kirjoitus julkaistaan Lapuan hiippakunnan vuosikertomuksessa 2016) 

Toivakan srk yhdistää diakonian virkaan papin tehtäviä - KotimaaPro 19.12.2016

KotimaaPro:n juttu Toivakan seurakunnasta 19.12.2016: 

https://www.kotimaapro.fi/artikkeli/toivakan-seurakunta-yhdistaa-diakonian-virkaan-papin-viran-tehtavia/?katselukoodi=d81d7170bc55e3d9633e281343bae12ec04aeab65b668efe8ced862823d69ce5

Johdantosanat - tapaninpäivä 26.12.2016

Sisaret ja veljet. 

Tapaninpäivä, ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen ja hänen myötään kaikkien marttyyrien muistopäivä, muodostaa vastakohdan ensimmäiselle joulupäivälle. Jumalan pelastussanoma jakaa ihmiset sen vastaanottaviin ja sen hylkääviin, Kristuksen seuraajiin ja hänen vainoojiinsa. 

Toisen joulupäivän aihe on siis vakava. Pelottavakin. Sen tulee herätellä meitä, mutta se ei saa viedä meitä epätoivoon. Kaikki on Jumalan käsissä. Hän ei jätä meitä yksin edes hädän ja kuoleman hetkellä. Ei Stefanosta, ei muita marttyyreita, ei meitä, ei ketään. 

Jeesuksen ja Stefanoksen kohtalo on puhutteleva. Etenkin se koskettaa, että he molemmat rukoilivat surmaajiensa puolesta. Jeesus sanoi: ”Isä, anna heille anteeksi sillä he eivät tiedä mitä tekevät.” Stefanos rukoili myös: ”Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!” Vaikka heidät molemmat surmattiin rumalla ja väärällä tavalla, viimeisillä voimillaan he tahtoivat antaa anteeksi. Myös Paavali kehottaa meitä Roomalaiskirjeessä tekemään samoin: ”Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa älkääkä kirotko.” 

Tapaninpäivä kutsuu meitä siis rakkauden rintamaan. Julistamme Jumalan valtakuntaa, anteeksiantoa ja parannusta. Muistamme sorrettuja, vainottuja. Rukoilemme maailman puolesta, joka elää ilman Jumalan rakkautta. Rukoilemme sortajien puolesta, että heidän sydämensä kääntyisi elävän Jumalan puoleen. Aivan kuten Paavali sai kokea seurakunnan vainoojana elämänmuutoksen, se on mahdollista myös Kristuksen vihollisille tänä päivänä. 

Kristuksessa Jeesuksessa emme pelkää mitään: emme vainoja emmekä kuolemaa. Meillä on toivo, että kerran toteutuu taivaallinen joulujuhla, jossa ei ole enää mitään vääryyttä. Sitä valtakuntaa kilvoitellen odotamme.   

Jättäytykäämme nyt Kaikkivaltiaan käsiin ja pyytäkäämme, että hänen anteeksiantonsa uudistaisi meidät. Pyydämme, että hän kääntäisi mielemme ottamaan vastaan rakkauden, joka näkyy hänen Pojassaan Jeesuksessa. Rukoilkaamme yhdessä vääryyksiämme anteeksi näin sanoen:

[Lähteet evankeliumikirja ja Sini Jokisen blogi http://kirkonopas.blogspot.fi/2014/12/tapaninpaivan-saarna-nokian-kirkossa.html]

Mihin joulua tarvitaan? - Hartauskirjoitus Toivakan jouluun 2016

Mihin joulua tarvitaan? 

Jos pikkulapsi saisi itse päättää, joka päivä olisi karkkipäivä eikä nukkumaan mentäisi ollenkaan. Ilman vanhempiaan lapsi ei osaa tehdä oikeita valintoja. Luulen, että sama ominaisuus säilyy tietyssä määrin aikuisuuteen. Emme aina valitse sitä, mikä olisi meille hyväksi. Korvaamme tärkeimmän jollakin vähemmän tärkeällä. Käytämme aikaamme sellaiseen, joka ei rakenna. Emme ymmärrä syvimpiä tarpeitamme.

Osaako pikkulapsi sanoa, mihin joulua tarvitaan? Entä aikuinen? 

Perhe, rauhoittuminen ja joulutunnelma. Nämä kaikki ovat asioita, jotka ovat meille hyväksi. Niitä kannattaa vaalia. Mutta ovatko nämä joulun lähde? Lähteekö joulu ensisijaisesti ihmisestä? 

Joulun sanoma on, että Jumala lähetti maailmaan oman poikansa. Hän tuli meille tarpeeseen, elämäksi.

Jos olisimme tarvinneet kaiken tiedon, Jumala olisi lähettänyt maailmaan professorin. Jos olisimme tarvinneet kaiken teknologian, Jumala olisi lähettänyt tiedemiehen. Jos olisimme tarvinneet lisää rahaa, Jumala olisi lähettänyt taloustieteilijän. Jos suurin tarpeemme olisi ollut viihde, hän olisi lähettänyt viihdyttäjän. Mutta kenet Jumala lähetti? Hän lähetti armon. Hän lähetti rakkauden. Hän lähetti anteeksiannon. Hän lähetti luoksemme Jeesuksen: ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta” (Joh. 1:14).   

Tarvitsemme joulua, jotta muistaisimme mistä elämässä on kyse. Jos meiltä puuttuisi usko, toivo, rakkaus – mitä jäljelle jäisi?

Tänäkin jouluna saamme luottaa siihen, että Jumala täyttää kaikki tarpeemme. Kun perustarpeet on tyydytetty, haluaa ihminen vastauksen kysymyksiin: Kelpaanko minä? Rakastetaanko minua sellaisena kuin olen? Annetaanko minulle anteeksi? Onko elämälläni merkitystä?   

Tätä varten Jeesus lähettiin. Sinua varten. Minua varten. Ja vaikka et aina arjessa ymmärtäisikään, tarvitset joulua ja sen sanomaa: ”Teille on syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.”

Toivakkalaisille ja täällä vieraileville siunattua Vapahtajamme syntymäjuhlaa toivottaen,  

Panu Partanen
kirkkoherra   
Toivakan seurakunta

Minä tulin sinua varten, jota jouluna paleltaa.

Minä synnyin talliin ja seimeen, voin sinua rakastaa.

Minä tulin sinua varten, jolla ei ole ystävää.

Minä tulin sinua varten, saatan sinua ymmärtää.

Sillä sinä olet minulle rakas, olen tähtesi kärsinyt.

Sinä olet minulle rakas, ota minut vastaan nyt.

Sillä sinä olet minulle rakas, minä kannoin tuomion.

Sinä olet minulle rakas, ovi taivaan auki on. 

(Erkki Leminen)

Saarna 3. adventtisunnuntai 11.12.2016

Matt. 11:11-19 
Jeesus sanoo:
    "Totisesti: yksikään naisesta syntynyt ei ole ollut Johannes Kastajaa suurempi, mutta kaikkein vähäisin, joka on taivasten valtakunnassa, on suurempi kuin hän. Johannes Kastajan päivistä asti taivasten valtakunta on ollut murtautumassa esiin, ja jotkut yrittävät väkivalloin temmata sen itselleen. Kaikki profeetat ja laki ovat Johannekseen asti olleet ennustusta, ja uskokaa tai älkää, juuri hän on Elia, jonka oli määrä tulla. Jolla on korvat, se kuulkoon!
    Mihin minä vertaisin tätä sukupolvea? Se on kuin torilla istuvat lapset, jotka huutavat toisilleen: 'Me soitimme teille huilua, mutta te ette tanssineet, me pidimme valittajaisia, mutta te ette itkeneet mukana.' Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja ihmiset sanovat: 'Hänessä on paha henki.' Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja ihmiset sanovat: 'Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja muiden syntisten ystävä!' Mutta Viisauden teoista Viisaus tunnetaan!"

Kolmas adventtisunnuntai on ’hengen adventti’ (adventus spiritualis et sanctificationis). Katseemme kääntyvät siihen, miten Jumalan valtakunta on jo keskellämme hengellisesti. Jeesus saapuu seurakuntansa keskelle Sanassa ja pyhissä sakramenteissa, kasteessa ja ehtoollisessa. Pelastuksen lahjat ovat käsillämme, niitä ei tarvitse erikseen odottaa. Tutussa laulussa ”Joulupuu on rakennettu” sanotaan osuvasti: ”Tullessasi toit sä valon, lahjat rikkaat, runsahat. Autuuden ja anteeks´annon, kaikki taivaan tavarat.” 

Pelastuksen lahjat ovat keskellämme. Miten valtavan suuri lupaus! Tämä synnyttää meissä iloa. Siksi monessa kirkkokunnassa viettämämme pyhän nimi on ”Gaudete”-sunnuntai, ilon sunnuntai. Se on saanut nimensä Filippiläiskirjeen kohdasta: ”Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa!” (4:4). Kolmas adventti on kutsu astua tähän uudistavaan ja pelastavaan iloon. Ilomme on iloa Herrassa! Kristittynä eläminen ei ole pelkkää korpivaellusta, vaan  kulkemista pelastuksen ilossa. Herran läsnäolosta löytyy kestävä perusta ilolle. Jesajan kirjassa sanotaan: ”Minä riemuitsen Herrasta, minä iloitsen Jumalastani! Hän pukee minun ylleni pelastuksen vaatteet, hän kietoo minut vanhurskauden viittaan, niin että olen kuin sulhanen, joka laskee hiuksilleen juhlapäähineen, tai kuin morsian, joka koristautuu kauneimpiinsa” (61:10). 

Pelastuksen lahjat ovat aivan edessämme. Samalla kristitty katsoo taaksepäin pelastushistoriaan ja antaa arvon Jeesuksen polunraivaajille. Heistä yksi on Johannes Kastaja. Hänestä lukien Jumalan valtakunta alkoi murtautua esiin erityisellä tavalla.  

Kun maailmassa tapahtuu murrosta Jumalan toimesta, samalla nousee vastustusta. Sitä kohtasivat myös Johannes ja Jeesus.  Heitä kritisoitiin. Johanneksen erämaa-asketismi ei kelvannut, hänet leimattiin hulluksi: ”Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja ihmiset sanovat: 'Hänessä on paha henki.' Jeesusta taas pidettiin liiankin riehakkaana, koska hän osallistui hääjuhliin ja illallisiin, vieraili marginaalissa olevien luona: 'Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja ihmiset sanovat: 'Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja muiden syntisten ystävä!' Mikään ei toiminut kansalle. Ei kelvannut hääjuhla eikä valittajaiset. Siksi Jeesus vertasi sukupolveaan kiisteleviin lapsiin, jotka eivät osaa päättää mitä he haluavat, eivätkä sitten lopulta lähde mihinkään: ”Mihin minä vertaisin tätä sukupolvea? Se on kuin torilla istuvat lapset, jotka huutavat toisilleen: 'Me soitimme teille huilua, mutta te ette tanssineet, me pidimme valittajaisia, mutta te ette itkeneet mukana.” 

Ymmärrän Jeesuksen tuskastumisen. Luulenpa, että etenkin moni kirkon työntekijä kokee samaa: on vaikea löytää säännöllistä toimintaa, joka miellyttäisi kaikkia. Ehkä usein yritämmekin ratkaisua väärinpäin, ratkaista ongelmaa ihmisnäkökulmasta.  Jos mittariksi asetetaan ihmisten vaatimustaso, tuleeko mikään koskaan riittämään? Muistamme kuvan kinastelevista lapsista, jotka eivät ole koskaan tyytyväisiä. Tyytyväisyys ei synny Jumalan ulkopuolelta. Se ei synny siitä, että saa jotakin lisää ja lisää, vaan usein se on jotakin vähemmän. Taivasten valtakunnan salaisuudet näkyvätkin vähäisyydessä, pienuudessa. Jeesus jatkaakin puhettaan päivän evankeliumin jälkeen: ”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt. Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa” (Matt. 11:25-27)

”ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.” Jumalan tunteminen on Jeesuksen vallassa. Hänessä tie. Hänessä tyytyväisyys. 

Miettiessämme Jumalan toimintaa maailmassa on tärkeä ymmärtää, että Jumalan suunnitelma on voimassa. Tapahtuipa mitä tahansa – vastustusta, tyytymättömyyttä – hänen suunnitelmansa toteutuu. Jumalan valtakunta on keskellämme, vaikka se ei ole vielä toteutunut täyteydessään. Saamme olla luottavaisin mielin. 

Adventti on katumuksen aikaa. Katumuksen syvin viesti on luopua omavoimaisuudesta. Emme hae ratkaisua väärästä suunnasta, itsestämme, haemme sitä Jumalasta. Suostumme Jumalan tahtoon. Kaikessa. Rukoilemme pian yhdessä, kuten joka sunnuntai: ”Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa.”  

Saarna itsenäisyyspäivä 6.12.2016 (Timo Siukonen)

5. Moos. 8:10–17
Kun syötte itsenne kylläisiksi, kiittäkää Herraa, Jumalaanne, siitä hyvästä maasta, jonka hän on teille antanut. Varokaa unohtamasta Herraa, Jumalaanne. Noudattakaa aina hänen käskyjään, lakejaan ja säädöksiään, jotka minä teille nyt annan.
   Kun saatte syödä itsenne kylläisiksi, kun rakennatte kauniita taloja ja asutte niissä, kun nautakarjanne, lampaanne ja vuohenne lisääntyvät, kun teille kertyy hopeaa ja kultaa ja koko omaisuutenne kasvaa, varokaa tulemasta ylpeiksi ja unohtamasta Herraa, Jumalaanne, joka vei teidät pois Egyptistä, orjuuden maasta. Hän johdatti teidät suureen ja pelottavaan autiomaahan, joka on täynnä myrkkykäärmeitä ja skorpioneja. Mutta tuossa kuivassa ja vedettömässä maassa hän antoi veden virrata esiin kovasta kalliosta ja ruokki teitä mannalla, jota isännekään eivät tunteneet. Hän kuritti teitä ja koetteli teitä, mutta kaiken jälkeen hän osoitti teille hyvyytensä. Älkää siis kuvitelko, että olette omin voimin ja omilla kyvyillänne hankkineet itsellenne tämän vaurauden.

Jumala antaa saarnatekstissä Mooseksen välityksellä elämälle moniulotteisuutta, mittakaavaa ja suuntaa. Mitä se merkitsee 99 vuoden itsenäisyyttä juhlivalle Suomelle yleisesti ja meille toivakkalaisille erityisesti?

Suomi menestyy valtiona kansainvälisissä vertailuissa loistavasti, ja kuntatutkimukset todistavat Toivakan olevan kokoonsa nähden hyvinkin elinvoimainen. Kotimainen hyvinvointi on laaja-alaista ja kulttuuri korkeatasoista.

Toivakassakin voimme syödä itsemme kylläisiksi, rakentaa kauniita taloja, asua niissä ja katsella, kun naudat, lampaat, vuohet, possut ja alpakat lisääntyvät. Monin paikoin omaisuutemme kasvaa. Muistammehan kiittää Jumalaa kaikesta hyvästä, myös omasta seurakunnastamme.

Yksilötasolla osalla meistä menee kokonaiskuvaa huonommin. Pahoinvointi näkyy työttömyytenä ja köyhyytenä, purkautuu henkirikoksina, sanallisina solvauksina ja surullisina syrjäytymisinä.

Kansakuntana olemme maailman mittakaavassa erittäin yhtenäinen, minkä jokainen meistä voi todistaa tänään paitsi paikallisessa juhlassa seurakuntatalolla myös kansallisessa juhlassa presidentinlinnan tv-lähetyksessä. Vapautta ja demokratiaa on myös se, että toisin ajattelevat saavat kertoa näkemyksistään mielenosoituksissa.

On syytä muistaa, että mikään ei ole itsestään selvää ja pysyvää. Tämä kaikki on maallista, ja sen voi myös menettää. Muuttuvassa maailmassa menestyksen syyt ja seuraukset muuttuvat. Niitä meitä on syytä seurata ja niihin reagoida.  

Viides Mooseksen kirja tiivistää ja kertaa kaikkea sitä, mitä Jumalan valitun kansan elämässä oli tapahtunut Mooseksen johdolla neljänkymmenen vuoden aikana. Se myös muistuttaa meitä muuttumattomista perustotuuksista Jumalan valtakunnassa.

Kirja sisältää runsaasti lakeja ja opetusta, siitä miten yksilöiden, yhteisöjen ja kansakuntien tulisi elää rauhassa ja rakkaudessa. Saarnatekstissä on viisi käskysanaa: kiittäkää, älkää kuvitelko ja noudattakaa. Siinä oli kolme. Viisi tulee täyteen, kun mukaan lasketaan kaksi kertaa mainitty imperatiivi: varokaa! 

Israelin johtajana Mooses selitti ja tulkitsi sanaa, jonka tuli ohjata kansaa lupausten varassa: "Katso, minä annan maan teidän valtaanne.” (1. Moos 1:8). Maa on edelleen ihmisen vallassa. Me vastaamme teoistamme ja siitä, millaisessa kunnossa me jätämme isänmaamme seuraaville sukupolville.

Raamattu opettaa, että ihminen saa lähteä liikkeelle Herran tielle Jumalan sanaan luottaen. Sen voimasta Israelin kansakin lähti Egyptistä kohti luvattua maata. Uusi testamentti vahvistaa, että Kristuksen kautta, kasteen ja ehtoollisen turvissa Karitsan veri suojelee meitä joka päivä, vaikka inhimillisesti katsoen tilanteemme olisi kuinka vaikea.

Arvaan, että saatatte miettiä, miten Karitsan veri meitä suojelee sotien, muun väkivallan, onnettomuuksien, vastoinkäymisten, luonnonkatastrofien, sairauksien, äkkikuolemien tai rikosten yhteydessä. Sellainenko on Jumalan varjelusta vai nukkuuko hän silloin?

Tässä kohtaa pääsemme uskon ytimeen. Herra johdattaa sallimalla vaikeuksia tai nöyryytyksiä ikään kuin kysyen, jaksatko luottaa häneen koettelemusten päivinä. Nämä asiat nousevat esiin myös saarnatekstissä. ”Hän kuritti teitä ja koetteli teitä, mutta kaiken jälkeen hän osoitti teille hyvyytensä.”

Ajallinen elämä on iankaikkisuuden valossa kuin kestävyyskoe, jossa on kaksi tasoa, arjessa selviytymisen ja uskossa luottamisen. Kummassakin kysytään tahtoa, voimia, uskollisuutta ja pitkäjänteisyyttä.

Joskus ankeina hetkinä, kun kaipaamme suojelua tai siunausta, tuntuu, ettei sellaisia ole olemassakaan. Silloin on hyvä muistaa, että Jumala ei suojellut omaa poikaansakaan, vaan antoi tämän joutua kärsimyksiin ja ristinkuolemaan. Kristuksessa Jumala tuli ihmiseksi ja antoi esimerkin.

Ei mikään ole lopullista tässä ajassa, vaan iankaikkisuus antaa meille moniulotteisuuden, mittakaavan ja suunnan. Moniulotteisuudessa vaakataso tarkoittaa ajallisuutta, pystytaso ajattomuutta ja syvyystaso Jumalan salaisuutta, joka kantaa yli kuoleman rajan. Mittakaavan yksikköinä taas ovat usko, toivo ja rakkaus. Voimme hiljaa laskea, kuinka paljon tai vähän meillä niitä on.

Seurakunnassa elämän suuntana on vaellus kohti Jumalaa, joka sanassaan on antanut matkalle elämää suojelevat liikennemerkit noudatettaviksi. Tästä kaikesta syntyy kokonaisuus Jumalan käsittämättömästä hyvyydestä ja armosta meitä kohtaan. Saamme kuulua hänen perhekuntaansa sellaisina kuin olemme.

Jumala lupaa, että hän kulkee kanssamme, ei jätä vaikka vastaan tulee mitä tahansa, silloinkin kun uskomme ja luottamuksemme rajat ovat ylittyneet tai romahtaneet. Jeesus sanoi: ”Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.”

Kuvittelen, että yleensä emme edes halua tulkita elämää siten kuin Jumalan sana sitä kuvaa. Uskoon liittyvien asioiden tunnistaminen on helpompaa kuin niiden tunnustaminen. Miten sinä ajattelet tästä asiasta? Saatamme oivaltaa sisimmässämme, että okei ehkä Jumala hipaisi meitä, jopa auttoi, mutta tuollaisten tapahtumien pukeminen sanoiksi tai kertominen muille vaatii jo rohkeutta.

Koettelemukset, möhläykset, takaiskut ja vaarat kuuluvat ihmisen osaan. Niiden keskellä on vaikea muistaa Jumalan lupauksia taivaan mannasta. Ne ovat kuitenkin ainoa toivo hädän keskellä, koska lähellä on vaara, että uskomme laimenee ja mielemme kääntyy Jumalaa vastaan. Yksi esimerkki siitä on, että kirkon väkimäärä on jo vuosikymmenten ajan ollut laskusuunnassa,

Mooseksen kirjassa sanotaan: ”Hän johdatti teidät suureen ja pelottavaan autiomaahan, joka on täynnä myrkkykäärmeitä ja skorpioneja. Mutta tuossa kuivassa ja vedettömässä maassa hän antoi veden virrata esiin kovasta kalliosta ja ruokki teitä mannalla, jota isännekään eivät tunteneet.”

Entä silloin, kun meillä menee hyvin. Jumala varoittaa meitä luulottelemasta omavoimaisuudesta ja itsekkyydestä. Mooseksen tekstissä pamahtaa vanhatestamentillinen leka: ”Älkää siis kuvitelko, että olette omin voimin ja omilla kyvyillänne hankkineet itsellenne tämän vaurauden.”

Meillä on lupa pohtia, voimmeko varmasti tietää, että Jumala on kuljettanut kansaamme nämä itsenäisyyden vuodet tai jopa kauempaa vaikkapa Pähkinäsaaren rauhasta vuonna 1323 lähtien? Varjeliko ja johtiko hän kansaamme itsenäisyystaisteluissa, talvisodassa ja jatkosodassa, joissa verta vuodatettiin ja punnittiin? Annammeko kunnian historiasta Ruotsin kuninkaille, Venäjän keisareille, Mannerheimille, Ståhlbergille, Relanderille, Svinhufvudille, Kalliolle, Rydille, Paasikivelle, Kekkoselle, Koivistolle, Ahtisaarelle, Haloselle ja Niinistölle? Jokainen heistä saa paikkansa maamme historiassa. Kuule, kuinka hongat huokaileepi. Kuule, kuinka kosket pauhaileepi. Laulu Suomen on.

Saamme olla kiitollisia Jumalalle siitä, että Hän on antanut meille viisaita hallitsijoita, presidenttejä, kenraaleita, kansanedustajia, ministereitä, virkakuntia, siitäkin huolimatta, että monet tapahtumat kirpaisevat, satuttavat ja niitä on vaikea hyväksyä. Johtajia tarvitaan kantaamaan vastuuta kansojen kohtaloista kuten Mooses aikanaan. Muistamme Kyösti Kallion, joka hoiti presidentin virkaansa rukousten saattelemana ja jonka fysiikka ei lopulta kestänyt raskasta tehtävää. 

Luterilainen oppi erottaa paitsi maallisen ja hengellisen vallan toisistaan myös lain ja evankeliumin. Yksinkertaistaen laki tarkoittaa Jumalan käskyjen noudattamista ja evankeliumi armahdusta kuolemantuomiosta, joka on meille oikein käskyjen noudattamatta jättämisestä. Jeesus ei tullut kumoamaan lakia vaan täyttämään sen. Lain hylkääminen kaventaa kristillistä uskoa ja johtaa välinpitämättömyyteen, kun taas lain sekoittaminen evankeliumiin vääristää kirkkaan kristillisen ilosanoman ja jättää kuulijan epämääräiseen epätoivoon.

Tuolla lain ja evankeliumin erottamisella uskonpuhdistaja Martti Luther halusi suojella sanomaa Jumalan vapaaksi tekevästä armosta ja sen tuomasta lohdutuksesta. Kirkon oppi ja ihmisen kokemus näet lisäävät ymmärrystä toisistaan. Kiittäkää Herraa, Jumalaanne, siitä hyvästä maasta, jonka hän on teille antanut. 

Oppi tuo yksilön uskoon sisältöä ja ankkuroi sen maailmanlaajuisesti kristittyjen yhteiseen uskoon, kun taas uskon kokemus antaa ihmiselle intoa lukea Raamattua, kokea, jakaa ja vahvistaa uskoa Kristukseen sekä tekee siitä henkilökohtaisesti merkityksellistä. Näin me tässäkin jumalanpalveluksessa rakennamme Kristuksen kirkkoa ja luomme yhteyttä kristittyjen välille.

Vuorovaikutus on kaksisuuntaista. Seurakunta kääntyy yhdessä kohti Jumalaa, joka sanansa kautta tuo meille toivon iankaikkisuudesta: elämä ei pääty kuolemaan ja tuomioon, vaan armahdukseen ja iloon taivasten valtakunnassa. 

Kirkon käsikirja kannustaa meitä tähän viittaamalla ensimmäisten Johanneksen ja Timoteuksen kirjeiden jakeisiin: ”Älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.” Ja: ”Kehotuksemme päämääränä on rakkaus, joka tulee puhtaasta sydämestä, hyvästä omastatunnosta ja vilpittömästä uskosta.”

Juuri näistä syistä kirkoissa kuuluu itsenäisyyspäivänä ja muulloinkin kehotus iloita siitä mitä meillä on, kiittää, rukoilla, välttää syntiä, olla hyvä toisille ja rakastaa Jumalaa yli kaiken. Siten meille aukeaa tie päästä pois orjuuden maasta kohti luvattua maata.

Hyvät seurakuntalaiset! Martti Luther sävelsi äsken veisatun saarnavirren vuonna 1528. Tekstin hän valitsi Psalmista 46. Kunnelkaamme tarkkaan. Se alkaa ”Jumala on turvamme ja linnamme, auttajamme hädän hetkellä” ja päättyy "Lakatkaa te huolehtimasta! Tietäkää, että minä olen Jumala, kaikkia kansoja mahtavampi, korkein koko maailmassa. Herra Sebaot on kanssamme, Jaakobin Jumala on turvamme.” Amen.
----

Itsenäisyyspäivän jumalanpalvelus Toivakan kirkossa 6.12.2016
Saarnaaja: Timo Siukonen 
Liturgia: Panu Partanen
Musiikki: Hannes Asikainen
Saarnavirsi: 170
Suntio: Seppo Soininen

Suomi 99 vuotta 6.12.2016

Maailmassa on parisataa valtiota. Monella mittarilla olemme yksi parhaista, ellei jopa paras. Milloin siitä kiittäisi? 

Vaikka tänään. Jos vilpittömästi osaisimme iloita ja ottaa angsteistamme lomaa, tämä maa olisi vielä parempi. Ilon puute riuduttaa. Kiittäminen, toisten tsemppaaminen ja ponnistelu yhteisen hyvän eteen tuovat merkitystä elämään, luovat yhteishenkeä. Kun tämä toteutuu, entistä useammat voisivat juhlia itsenäistä Suomea - vilpittömästi. Nyt se ikään kuin näyttäytyy tietyn porukan juhlana.

Suomalainen identiteetti nousee arvoista, ei menetetä niitä. Sarkasmi, kateus ja ajatuksellinen junttius ovat ihan virkistäviä pieninä annoksina, mutta päivittäisenä pääruokana ne johtavat elämänsuonien tukkeutumiseen. Sydämen sivistys pitää pumpun kunnossa. Ja hei, elämän voi ottaa vakavasti muttei liian tosissaan.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille, niille jotka sitä juhlistavat ja niille, joiden on vaikea sitä tällä hetkellä viettää. 

- RAUHAA!

Saarna 2. adventtisunnuntai 4.12.2016

Luuk. 12:35-40 
Jeesus sanoo:
    "Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa. Olkaa niin kuin palvelijat, jotka odottavat isäntäänsä häistä valmiina heti avaamaan oven, kun hän tulee ja kolkuttaa. Autuaita ne palvelijat, jotka heidän herransa palatessaan tapaa valvomasta! Totisesti: hän vyöttäytyy, kutsuu heidät pöytään ja jää itse palvelemaan heitä. Autuaita nuo palvelijat, jos hän tapaa heidät näin valvomasta, tulipa hän ennen sydänyötä tai sen jälkeen!
    Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, minä yön tuntina varas tulee, hän ei antaisi murtautua taloonsa. Olkaa tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista."

Adventti, Adventus Domini, Herran saapuminen. Luterilaisessa kirkossa opetamme Herran saapumisesta kolmella tavalla: a) Jumala tuli ihmiseksi Jeesus-lapsessa; b) Kristus tulee yhä seurakuntansa keskelle sanassa ja sakramenteissa; c) Hän saapuu takaisin aikojen lopulla.  

Toisena adventtina keskitymme näistä kohdista viimeiseen. Tärkeä aihe, koska Uusi testamentti puhuu paljon Jeesuksen paluusta. Ja sanommehan joka pyhä uskontunnustuksessa: ”...ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.” Katekismuksessa selitetään edelleen: ”Aikojen lopulla Kristus tulee takaisin. Kaikki joutuvat nöyrtymään hänen valtansa ja oikeudenmukaisen tuomionsa alle. Iankaikkisesta kadotuksesta meidät pelastaa vain Kristuksen armo. Kristitty odottaa luottavasti tulevaisuutta ja sitä päivää, jolloin Kristuksen valtakunta tulee näkyväksi.”

Täytyy tunnustaa, että tämä uskonkohta on minulle vaikea. Tosin sellaisena se taitaa näyttäytyä koko kristikunnalle – raittiita saarnoja aiheesta kuulee harvemmin. Jeesuksen paluu tuntuu pahasti viivästyneen, sillä Paavali ja kumppanit odottivat sitä omana elinaikanaan. ”Minä tulen pian”, kuulostaa oudolta kun se on sanottu tuhansia vuosia sitten. Risti ja ylösnousemus ovat tapahtuneet, samoin sanan ja ehtoollisen voiman voi kokea, mutta Jeesuksen saapuminen sijoittuu tuntemattomaan tulevaisuuteen. Tämä uskonkohta ei sivua arkeamme. Sitä ei myöskään helpota vitsit ”Jeesus tulee, ota koppi!”, tiettyjen porukoiden pelottelevat tuomiosaarnat tai lopunajan profeetat, jotka epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen Herran paluuta koskevissa ennustuksissaan.

Jeesuksen paluu on vaikea asia – mitä sitä kiertelemään. Nykyinen odottamisen kulttuuri, tai paremminkin sen puute, vaikeuttaa ymmärtämistä entisestään. Olemme tottuneet siihen, että kaikki tapahtuu hetkessä ja haluamansa saa viivytyksettä: ”Kaikki heti nyt!” Miten ihmeessä tähän soveltuu kärsivällinen Herran odotus?  

Kerrotaan, että Franciscus Assisilainen oli kerran puutarhassa hoitamassa kasviksiaan. Häneltä kysyttiin silloin: ”Mitä tekisit jos tietäisit, että Herra saapuu tänään?”

”Jatkaisin töitäni täällä puutarhassa,” Franciscus vastasi. ”Tekisin loppuun ainakin tämän keskeneräisen rivin.”  

Herran odotus ei ole loppuhetken hätiköintiä, jossa soitetaan papille, pyydetään rippiä ja ruvetaan paniikinomaiseen polvirukoukseen. Tällainenhan käytös viittaa siihen, ettei valmistautumista ole ollut lainkaan! Oikeaa valmistautumista on se, mitä olemme tehneet eilen ja mitä teemme tässä ja nyt. Se alkaa siitä, että rukouksessa ammennamme voimaa iäisyydestä, katsomme Jeesuksen paluun suuntaan, vaikka silmä ei sinne vielä näe. Kun iäisyyden rauha on sydämessä, voimme jatkaa toimiamme – kuten Franciscus – tulipa Herra minä hetkenä hyvänsä.  

”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa. Olkaa niin kuin palvelijat, jotka odottavat isäntäänsä häistä valmiina heti avaamaan oven, kun hän tulee ja kolkuttaa.”

”Olkaa niin kuin palvelijat...” 

Työmme ei ole seisoa portilla yötä päivää ja katsella taivaalle odottaen Herraa, vaan toimia omissa tehtävissämme valppaasti niin kuin uskolliset palvelijat. Franciscus jatkoi työnsä loppuun. Samalla periaatteella mekin toimimme arjessa kristittyinä, annamme arvon niille tehtäville, joita eteen tulee. Koko kristittynä elämisen juju lienee siinä, että näemme ihan tavallisessa elämässämme Jumalan valtakunnan työn ja läsnäolon. Silloin yksikään päivä ei ole tavallinen, vaan ne ovat päiviä Herran puutarhassa, uusia versoja kaikkialla. Ja hoidamme uskollisesti tehtäväämme, loppuun asti.  

”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa.”

Valmistaudumme, hoidamme uskoamme ja odotamme Herraa. Vaatteiden vyöttäminen tarkoittaa samaa kuin ”kääritään hihat ja ruvetaan töihin!” Kristitty on kutsuttu toimeen, hän on Herran palveluksessa. Öljylamppu ei voi puolestaan palaa jos öljyä ei lisätä. Samoin on uskomme laita: se tarvitsee polttoainetta, hengen ravintoa. Sitä saa yhteisestä messusta. Jo nyt ehtoollisella tapahtuu ihme, jossa talon Herra rupeaakin palvelemaan palvelusväkeään: ”Totisesti: hän vyöttäytyy, kutsuu heidät pöytään ja jää itse palvelemaan heitä.”  

Rauhallisin mielin ja valvoen. Franciscuksen rauha tuli siitä, että hän oli ensiksi hoitanut sielunsa, sitten hän saattoi rauhassa jatkaa töitään. ”Ora & labora”, rukoile ja tee työtä. Kun hoivaamme sisäistä ihmistä, joulu saattaa tuoda sinulle lahjoista parhaimmat: hengelliset hedelmät. Ne ovat tätä ja tulevaa elämää varten.