Suunnilleen kaksi vuotta sitä kesti. Omaa syvää uskonkamppailuani. Nyt onneksi helpottaa. Ainakin toistaiseksi.
Kaksi vuotta on pitkä aika murhehuoneessa. Rukous ei nouse, Jumalan läsnäolo ei tunnu eikä sananluku maistu. Kuivuutta, pimeyttä, tyhjyyttä. Jumalan kaikkivaltius kyseenalaistuu: Miksi hän ei auta? Miksi hän ei kuule? Miksi hän ei toimi?
Kun toivo pimentyy, se raastaa sisältä. Omaa kokemustaan ei voi täysin muille selittää. Mutta jos olet itsekin virunut murhehuoneessa, voit aavistaa sen, miltä ikkunattomassa huoneessa tuntuu. Pahinta on, jos pimeyttä kestää ja kestää. Tyhjillä tankeilla on nihkeä kitkuttaa.
Uskontaistelut kuuluvat jokaisen kristityn elämään. Sanotaan, että epäilys ja usko ovat sisaruksia. Ne kulkevat käsi kädessä, enemmän tai vähemmän vuorotellen. Paavo Ruotsalaisen kokemuksen omistaa moni: ”Kuta enempi uskoa, sen enempi kiusauksia. Oikee puhdas usko ei pysy koskaan voimassa ilman kiusauksia” (Ruotsalaisen kirjeet, 50).
Mutta eroaako papin epäusko muiden vastaavasta?
Kyllä ja ei. Ei siinä mielessä, että kyse on samasta asiasta. Kyllä siinä mielessä, että pappeus tuo mukanaan muutamia erityislaatuisia piirteitä.
Papintyö on – edelleenkin – kutsumusammatti. Sitä se on minullekin. Kutsumustyötä tehdään persoonalla ja kullekin annetulla uskolla. Kun uskon pohja horjuu merkittävästi, tehtävästä selviytyminen vaatii huomattavia ponnisteluja. Sitä ei pysty tekemään ”aivot narikassa” kuin ehkä joitakin muita töitä.
Pappeuteen on ikään kuin sisäänrakennettuna ajatus, että papit ovat uskon ammattilaisia ja uskossaan vahvoja. Tätä oletetaan. Samaa ajattelua saattavat viljellä itse papitkin: ”-Eihän tässä näin pitänyt käydä!”, huudahdetaan kaiken tuntuessa mielettömältä. Suutarin lapsella ei ole kenkiä. Lääkäri, paranna itsesi.
Kun papin oma tankki on tyhjä, palveluviran hoito on koetuksella. Rukoilla ja rohkaista pitäisi ammatin puolesta tilanteeseen katsomatta. Kumma kyllä, useimmiten näistä tilanteista on selvitty. Jostain on voimaa annettu. ”Mannaa” on riittänyt siihen hetkeen. Mutta kotiin palatessa ei hengen herkkua näy. Seurakunnan edessä pokka pitää, samalla privaatisti kärsitään. ”Jokaisen on kannettava oma kuormansa.”
”Mitä minä olen sinulle rohkaisevia raamatunkohtia sanomaan, kun sinä tiedät ne itsekin.” Näin tokaisi minulle eräs ystäväni. Hän avasi sitä näkökulmaa, että pappia on hankala auttaa, ainakaan valmiilla vastauksilla. Pappi kun on pyöritellyt ammatillisesti näitä kysymyksiä vuosikausia, saanut siihen koulutuksenkin. Näkökulmat on jo tiedossa.
Kokemukseni mukaan pappia - eikä kyllä muitakaan - auteta suorilla ohjeilla. Lähimmäisen kohtaamisessa toimii filosofia: ei ne oikeat vastaukset vaan rinnalla kulkeminen. Olen kiitollinen niistä lukuisista keskusteluista, joissa olen saanut kritisoida Jumalaa ja kristillisiä uskonkäsityksiä rankallakin otteella, unohtamatta perata omaa heiveröistä vaellustani. Parasta on ollut, että minua on kuultu ja ymmärretty. Se on kantanut, puhdistanut. Katarsis. ”Kantakaa toistenne taakkoja.”
Viimeksi mainitut vievät siihen myönteiseen puoleen, jota pappeus epäuskoiselle tarjoaa. Kirkon usko kantaa. Harvoja asioita, joita muistan omasta ordinaatiokoulutuksestani on se, että meille vihittäville papeille sanottiin rohkaisevasti: ”Muistakaa kun oma usko horjuu, kirkon usko kantaa.” Usko ei ole yksityisyritys. Yhteisön usko kannattaa.
Tiedän, että monet rukoilevat puolestani. Päivittäin. Kuinka monessa ammatissa saa olla näin suuren rakkauden alla? Yksikään rukous ei ole ollut turhaan. Kiitos niistä.
Se että joutuu päivittäin olemaan tekemissä hengellisten asioiden kanssa ei ole pelkästään tuskaa, vaan se tuo myös helpotusta. Saarnan valmistaminen, surevien kohtaaminen hautajaisissa, iloinen perhetapahtuma kastekodissa, jumalanpalvelus, ehtoollinen – nämä pitävät kiinni Pyhässä. Silloinkin kun haluaisit kääntää sille selkäsi. Muissa töissä olisin todennäköisesti ajautunut ristin luota kauemmaksi, pappeudessa en ole päässyt siitä eroon. Onneksi.
Äiti Teresa julistettiin juuri pyhimykseksi. Vasta hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin sielunhoidollisia kirjeitä, joissa hän tilitti epäuskoaan ja hengellistä tyhjyyttään. Hän vertasi kokemustaan helvettiin, epäilllen välillä kokonaan taivaan ja jopa Jumalan olemassaoloa. Vaikka hän äiti Teresa teki voimallisesti työtään Kalkuttan slummilasten kanssa, hän koki samalla kaikkea tätä. Hän kirjoitti ystävälleen jo vuonna 1962: ”Jos minusta tulee joskus pyhimys, olen sitä pimeydestä käsin. Tulen olemaan jatkuvasti poissa taivaasta, jotta voin valaista niitä, jotka yhä vaeltavat pimeydessä maan päällä.” Häntä onkin alettu kutsua pimeyden pyhimykseksi. Tai epäilijöiden pyhimykseksi.
Kerrotaan, että äiti Teresan hengellistä kuivuutta kesti jopa 50 vuotta. Eikä ole merkkiä siitä, että hänen kokemuksensa olisi muuttunut ennen kuolemaansa. Hän teki palvelutyötään tyhjillä tankeilla.
Äiti Teresa oli nuorempana kokenut hengellisiä kokemuksia. Hän ei unohtanut niitä. Ne kantoivat. Hän osoitti puhuttelevaa uskollisuutta. Hän ei elänyt rikkaassa rukouksessa tai uskonelämässä. Ehkä juuri tämä teki hänestä pyhimyksen. Hän luotti Jumalaan, vaikkei sitä kokenutkaan. Oli uskollinen tehtävässään loppuun asti.
”Opi aina lepäämään Kristuksen vanhurskauden päällä kylminäkin aikoina” (Paavo Ruotsalainen).
Hyvä ohje Ukko-Paavolta. Uskollisuutta tarvitaan. Kestävyyttä ja kärsivällisyyttä. Tervettä jumalkapinaa, koska rehellinen pitää olla. Ja ennen kaikkea sitä ymmärrystä, ettei usko lepää meidän varassamme. Jos tuntuu siltä, ettei Jumala ole läsnä tänään, muistamme että hän on sitä ollut aiemmin ja tulee olemaan – jos ei huomenna – niin ajallaan.
Ensi sunnuntai on teemaltaan ”Kristityn vapaus”. Koin vapauden tunnetta tätä kirjoittaessani, se oli tarpeen. Tiedämme toistemme elämästä aika vähän - pappien, muiden kirkon työntekijöiden, naapurin, ystävien ja sukulaisten. Jospa oppisimme jakamaan enemmän kokemuksiamme, erityisesti kipeitä. Avoimuus on tie vapauteen. Se, että uskallamme olla auki, heikkojakin. Ja että ymmärrämme sen, ettei uskon ammattilaisia ole siinä mielessä kuin luulemme: teräksisiä naisia ja miehiä, jotka ovat vaelluksessaan horjumattomia. On vain syntisiä, armahdettuja syntisiä. Kukaan ei pääse helpolla ja toisille vaellus on vielä kivikkoisempaa. Muistetaan toisiamme.
Ihmeellistä on, että Jumalan valtakunnassa todellinen voima kääntyy ylösalaisin: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan” (2 Kor 12:9).
"Niin kauan kuin peukalo liikkuu, niin silmät Kristuksen puoleen"
(Paavo Ruotsalainen)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti