Johdantosanat - 4. sunnuntai loppiaisesta

”Mutta hädässään he huusivat avuksi Herraa, ja Herra auttoi heidät ahdingosta. Hän tyynnytti tuulen, ja aallot hiljenivät. He riemuitsivat, kun myrsky laantui ja Herra vei heidät kaivattuun satamaan.” 

Näin kuvaa päivän psalmirunoilija erästä merimiesten joukkoa, joka joutui avomerellä pahaan myrskyyn. Meri aaltoili rajusti, laiva nousi korkeuksiin vaipuakseen taas syvyyksiin. Tämä sai merimiesten rohkeuden pettämään, heidän rohkeutensa murtui. He olivat suuressa ahdingossa. He pelkäsivät hukkuvansa. Psalmirunoilija jatkaa: ”He keinuivat, he huojuivat kuin juopuneet, heidän taidoistaan ei ollut apua”. Merimiesten omat kyvyt eivät siis heitä enää auttaneet. Heidän pitkästä kokemuksestaan ei ollut enää hyötyä. Toisiaan he eivät kyenneet auttamaan. Heille jäi vain Jumala. Heille jäi vain Jumalan nimi, johon he tiukasti takertuivat. He huusivat hädässään avuksi Herraa. Jumala kuuli heitä, ja hän tyynnytti tuulen ja vei heidät kaivattuun satamaan. Jumala pelasti heidät. 

Tämä Raamatun kertomus muistuttaa meitä, että Jumalamme auttaa meitä hädässämme. Hän on Tosi Jumala, joka tekee ihmeitä ja pelastaa meidät. Meille on annettu vain Herran nimi, johon voimme takertua. Meillä on vain se, mutta siinä meillä on kaikki. Jumala on aina keskellämme, varsinkin silloin kun olemme ahdingossa. Hän on läsnä, kun elämän vaikeudet tukahduttavat, sokeuttavat tai näännyttävät. Juuri Hän voi muuttaa erämaamme kosteikoksi, Hän voi opastaa toivottoman harhailijan perille, Hän voi ruokkia nääntyneen ja tarjota janoiselle elämän vettä, ikuisen elämän vettä. Jumalamme  antaa toivon. Hän antaa lohdutuksen. Hän antaa uskon. Hän pelastaa meidät.

Unohdamme vaikeuksien keskellä kuitenkin usein Jumalan nimen. Hylkäämme hänet kuten kylväjävertauksen siemenet, jotka putoavat kalliolle. Uskon iIomme kestää aikansa, mutta ahdingon tullen juuremme horjuvat ja luovumme hänestä. Emme pyydä hänen apuaan silloin kuin pitäisi. Jumalamme on kuitenkin armollinen Jumala. Hän antaa anteeksi, vaikka oma uskomme horjuisi. Hän on armelias, kun omat kykymme ja voimamme eivät riitä. Hän kääntää kasvonsa meidän puoleen juuri kun me ehdoin tahdoin haluamme väistellä hänen kirkkauttaan. Hän odottaa kärsivällisesti kääntymystämme. Hän uskoo meihin, että etsimme vielä parannusta hänen Pyhässä nimessään. 

Vapahtajamme Jeesus Kristuksen nimessä voimme aina lähestyä Jumalaa. Hän kuulee meitä ja ottaa meidät vajavaisinakin luokseen. Hänen Poikansa on kärsinyt ja kuollut meidän puolestamme, ja elää nyt ylösnousseena Herrana. Hänen sovitustyöhön nojaten saamme nyt avoimin mielin tunnustaa syyllisyytemme ja syntimme yhteen ääneen näin sanoen: