Puhe - Toivakkatalon ja uuden koulurakennuksen siunaaminen

Olemme kokoontuneet juhlistamaan Toivakkataloa ja myös koulumme uudistumista. Pyydämme siunausta ja varjelusta kaikille, jotka täällä työskentelevät, asioivat, kunnan uudessa olohuoneessa oleilevat sekä koulussa oppivat ja opettavat. Emme siunaa hyvin tehtyjä seiniä ja kattoja – ne eivät sitä tarvitse – mutta siunaamme ihmisiä. Me tarvitsemme siunausta, sitä hyvää, jota ylhäältä meille annetaan. Että ihmisillä olisi rauha ja rakkaus keskenään, että näissä rakennuksissa ja koko Toivakassa vallitsisi hyvä yhteishenki. Sitä tässä rukoushetkessä pyydämme.     

Meidät on kristittyinä kutsuttu toimimaan Jumalan kunniaksi ja lähimmäistemme parhaaksi. Olemme kaikki Suuremman palveluksessa kuten Psalmissa ja Pietarin kirjeessä sanotaan: 

Psalmi 115:11, 13, 15
”Te, Herran palvelijat, luottakaa Herraan! Hän on teidän turvanne ja kilpenne. Herra siunaa niitä, jotka häntä palvelevat. Siunatkoon teitä Herra, hän, joka on tehnyt taivaan ja maan.” 

1. Piet. 4:10–11 
Palvelkaa kukin toistanne sillä armolahjalla, jonka olette saaneet, Jumalan moninaisen armon hyvinä haltijoina. Joka puhuu, puhukoon Jumalan antamin sanoin, ja joka palvelee, palvelkoon voimalla, jonka Jumala antaa, jotta Jumala tulisi kaikessa kirkastetuksi Jeesuksen Kristuksen kautta. Hänen on kirkkaus ja valta aina ja iankaikkisesti. Aamen.

Meillä suomalaisilla esiintyy joskus sellaista ajattelua, että Jumala toimii vain tietyissä paikoissa, ja että Jumalaa pitää mennä erikseen tapaamalla tapaamaan. Usein tietenkin ajatellaan, että tämä erityinen kohtaamispaikka on kirkko. 

Vaikka kirkolla ja jumalanpalveluksilla on hyvin tärkeä merkitys, silti ymmärrystämme tulee laajentaa. Pitäisi ennemminkin ajatella niin, ettei mikään paikkaa ole sellainen, jossa Herra ei olisi ollut ennen meitä. Hän on kaikkialla. Hänen siunauksensa on kaikkialla. Aivan kuten hän Pojassaan Jeesuksessa laskeutui maanpäälle ihmisten keskellä, samoin hän laskeutuu työ- ja opiskelupaikoillemme. Hän on täällä tänään. Ja huomenna. Paavali opettaa: "Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme” (Apt 17:27-28).  

Katsotaanpa mitä Jeesus teki. Hän tapasi ensimmäiset opetuslapsensa Pietarin ja Adreaksen työssään kun he olivat kalastamassa, samarialaisen naisen hän tapasi kaivolla kun hän oli hakemassa päivittäistä vesiannostaan, Leevin hän kutsui suoraan tullimiehen virastaan ja niin edelleen. Jeesuksen vertaukset koskettivat usein työtä. Muistamme kylväjävertauksen, vertaukset sadonkorjuusta, naisen tekemässä hapantaikinaa, kauppiaan etsimässä hienoja helmiä ja monet muut esimerkit.  
    
Jeesus kohtasi ihmisiä arjessa. Hän eli heidän keskellään. Samoin saamme ajatella mekin. Jeesus ei ole kaukana. Hän on kiinnostunut arjestamme, siitä mitä teemme, millaisia iloja ja suruja me kohtaamme. Hän tahtoo jututtaa meitä päivittäin kuten Leeviä tullikopissaan tai naista kaivonreunalla. Tällaista Jumalan Poikaa on helppo lähestyä. Ei tarvitse aristella. Hän ei vie vaatimuksiin, hän kuuntelee ja auttaa.  

Toisten palveleminen on samalla jumalanpalvelusta. Sitä teemme työssämme ja arjessamme. Kaikki työ on tärkeää, kuten Martti Luther opetti. Niitä ei voi arvottaa. Iloinen ja kiitollinen mieli kantaa pitkälle. Monenlaisia armolahjoja on meille annettu. Tämä raamatullinen ohje on edelleenkin mainio työhön ja kaikkeen tekemiseen, myös lepäämiseen: ”Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme.” 

Saarna 19. sunnuntai helluntaista 25.9.2016

Matt. 22:34-40
Kun fariseukset kuulivat, että Jeesus oli tukkinut saddukeuksilta suun, he kokoontuivat neuvonpitoon. Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: »Opettaja, mikä on lain suurin käsky?» Jeesus vastasi: »Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.» 

”Se on Jumalan tahto, näin pitää elää!” (huudahdetaan vahvasti)

Hampaat irvessä, otsasuoni pullottaen ja naama punaisena tätä kuulee joskus huudettavan. Valitettavan usein Jumala ja lähimmäinen asetetaan vastakkain: kun Raamattua luetaan tietyllä tavalla, se näyttää antavan mahdollisuuden lyödä toista. Kiihko oikeassa olemisesta johtaa lähimmäisen sivuuttamiseen. Lain kirjain on rakas, lähimmäinen ei. 

Näissä tilanteissa on hyvä muistaa Jeesuksen tämänpäiväinen opetus. Hän puhuu  käskystä nimeltään rakkauden kaksoiskäsky. Sehän kuului: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Jumalan rakastaminen on ykkönen. Kyllä, meidän tulee olla kiinnostuneita hänestä ja hänen käskyistään. Samalla rinnalle  nostetaan kultainen sääntö: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jeesus sanoo selvästi, että tämä sääntö on yhtä merkityksellinen kuin ensimmäinen osa: ”toinen yhtä tärkeä on tämä”, hän teroittaa. Jumalan rakastaminen ja lähimmäisen rakastaminen kuuluvat yhteen. Niitä ei voi erottaa.   

Jumalan tahdosta puhuttaessa ei voi siis katsoa ohi lähimmäisen. Toisen ihmisen etua pitää miettiä, koska kyse on rakkaudesta. ”Rakkaus ei käyttäydy sopimattomasti eikä etsi omaa etuaan”, opettaa Paavali (1. Kor 13). Ilman lähimmäisenrakkautta uskonnosta tulee itsekästä hengellistä harjoitusta, joka ei lähde palvelemaan maailmaa. Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen ei tule ilman vaivaa, silloin otsasuoni saakin terveesti vähän pullottaa. On sanottu: ”Rakkaus on taidetta, jota tehdään enimmäkseen sinnikkyydellä” (Albert Ellis).

Jeesus opettaa, että rakkauden kaksoiskäsky on suurin ja tärkein. Tämä pysäyttää. Kaikista käskyistä juuri se pitäisi tuntea perinpohjin. Jeesus alleviivaa merkitystä vielä opettamalla: ”Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.” Vanha raamatunkäännös sanoo: ”Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki laki ja profeetat." Laki ja profeetat tarkoitti koko tuon ajan tunnettua Raamattua. Toisin sanoen Jeesus opettaa Jumalan sanan riippuvan siitä, miten rakkauden kaksoiskäskyä eletään todeksi. Koko kristillinen uskomme riippuu tästä käskystä, se sisältää laajasti ymmärrettynä kaiken. Onko Jumalan tunteminen elämämme perustavin asia kuten ensimmäinen käsky opettaa? Ja onko lähimmäinen – jokainen heistä! – minulle ainutlaatuinen Jumalan kuva kuten Raamatussa sanotaan?       

Rakkautta on miltei mahdotonta käskeä. Sitä ei synnytetä käskyttämällä. Siksi pelkkä rakkauden laki ei riitä. Laki kun lähinnä osoittaa virheen mutta ei anna välineitä sen korjaamiseen. Laki on  kuin hammaslääkärin pyöreä pikkupeili: sillä näkee kyllä reiän takahampaastakin, mutta ei sillä voi ruveta hammasta poraamaan. Laki on kuin muurarin luotilanka: sillä katsotaan tulevatko tiilet suoraan, mutta jos virhe tulee, ei sitä luotilangalla pysty oikomaan – tarvitaan järeämpiä työkaluja. Laki on kuin taskulamppu. Jos sulake menee päätaulusta, niin taskulampun valossa pääset sen vaihtamaan, mutta ei sillä lopullista ratkaisua saada. Ratkaisu on uusi sulake, jolla sähköt saadaan taas toimimaan.    

Rakkauden lain valossa voimme arvioida sitä, missä on paikattavaa, mikä kohta on vinossa ja missä virta on päässyt loppumaan. Tässä mielessä laki on ensiarvoisen tärkeää. Mutta pelkästään laista emme saa voimaa muutokseen. Tarvitaan rakkautta, joka lähtee sisältä. 

Jeesuksen opetuksen ytimessä on empatia, se että sydän on paikallaan. Hänelle lain tärkeintä osaa oli oikeudenmukaisuus, laupeus ja uskollisuus (Mt. 23:23). Laatu ja syvyys ratkaisevat: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi.” Koko sydän, koko sielu, koko mieli. Ei puolinaista rakastamista, vaan koko olemuksella tapahtuvaa. Ei etäistä ja kylmää, vaan intohimon ajamaa. Tarve Jumalan yhteyteen tulisi olla kuin janoisella peuralla: ”Niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa, niin minä kaipaan sinua, Jumala” (Ps. 42:2). Lähimmäistä tulee rakastaa, häntäkin joka osoittautuu kaikkein vaikeimmaksi: ”Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat” (Lk. 6:27). 

Mutta mitä jos sydäntä kylmää? Mitä jos se ei syki Jumalalle eikä lähimmäiselle?  

Silloin rukoilemme Jumalaa, että hän lämmittäisi sen. Joskus tarvitaan peräti sydänsiirrännäinen, joskus riittää että verenkiertoa hieman parannetaan. Virheet näemme Jumalan käskyistä, mutta vain Pyhä Henki saa aikaan muutoksen. Meillä on Jumalan lupaukset, jossa luvataan näin: ”Tämän liiton minä teen heidän kanssaan tulevina aikoina, sanoo Herra: minä asetan lakini heidän sydämeensä, kirjoitan sen heidän sisimpäänsä” (Hepr. 10:16). 

Jumala pyytää meiltä ainoastaan rakkautta – ’love is all you need!’ Se on järein työkalu itsemme ja maailman muuttamiseen. Jumala ja lähimmäinen mielessämme, sielussamme ja sydämessämme. Joka päivä. Silloin tapahtuu seurakunnassa ihmeitä, sana tulee lihaksi, ja saamme maistaa lisää tätä hyvyyttä, joka tässäkin juhlapäivässä toteutuu: ”Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi. Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu. Olkaa myös kiitollisia. Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja. Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme” (Kol 3:14-17).

Kukkaro vai henki tyhjänä? - Pohdintaa kulutuksesta ja arvoista

”Älä ylen määrin hae iloasi nautinnoista – niistä joutuu maksamaan kalliin hinnan. Älä köyhdytä itseäsi juhlimalla velkarahalla, kun kukkarosi on tyhjää täynnä. Siinä virität itse itsellesi ansan” (Sir. 18:32–33).

Tämä Sirakin kirjan kohta on kirjoitettu parisen tuhatta vuotta sitten - eivät ole ongelmat paljoa siitä muuttuneet! Helppoa rahaa on ollut saatavilla ennenkin, tätä nykyä vielä vaivattomammin. Koronkiskurit elävät pulskasti. Monelle lainojen noidankehä on tuttua. Tili tulee, tili menee kun luottokorttimaksut ja kulutusluotot erääntyvät. Ansa on viritetty. Pelottavaa ajatella, mitä satoa tästä keräämme. Velkaorjuus on enemmän kuin kuvainnollista: ”Köyhä on rikkaan vallassa, velallisesta tulee velkojan orja” (Sananlaskut 22:7).

Itse koin tänä kesänä heräämisen vastuullisempaan taloudenhoitoon. Vuosikausia on eletty niin, ettei rahanmenoa ole tullut valvoneeksi. Huomaamatta luottokortti onkin napsahtanut tappiin. Säästöillä ei voi kehuskella. Näin ei voi jatkua, tuumasin.

Parisen kuukautta olen toiminut niin, että olen laittanut tietyn summan pankkitilille, jonka pitää riittää koko kuukaudeksi. Menetelmä tuntuisi toimivan. Jos kummempaa ei tapahdu, niin yksi ihminen pärjää aika vähällä, varsinkin jos menojaan vähän napakoittaa. Perheellisille tämä on taatusti vaikeampaa ja siinä tapauksessa, kun ei ole mistä nyhtäistä alun pitäenkään. Niin moni elää tiukilla.

Vanhoja sukupolvia ihailen siinä, että he selvisivät vähällä ja oppivat säästeliääksi. Tietysti vaara vaanii myös toiseen suuntaan: pihistely voi mennä sairaalloiseksi. Tätäkään en pitäisi pitemmän päälle mielekkäänä. "Kohtuus kaikessa!", sanoi viisas mökin mummo. 

Viime aikoina olenkin juuri miettinyt kohtuullisuutta. Ei liikaa, ei liian vähän. Sananlaskuissa sanotaan: ”Kahta minä sinulta pyydän, älä niitä minulta koskaan kiellä, kuolemaani saakka: Vilppi ja valhepuhe pidä minusta kaukana. Älä köyhyyttä, älä rikkautta minulle anna; anna minulle ravinnoksi määräosani leipää, etten kylläisenä tulisi kieltäjäksi ja sanoisi: "Kuka on Herra?" ja etten köyhtyneenä varastaisi ja rikkoisi Jumalani nimeä vastaan” (30:7-9).

Teksti osoittaa, että fyysis-taloudelliset tarpeemme kietoutuvat moraalis-henkisiin, niitä ei voi erottaa. Vilppi ja rehellisyys, kylläisyys ja ylpeys, köyhyys ja varkaus kulkevat monesti käsikkäin. Se näkyy jopa yhteiskuntien rakenteissa, kun vaikkapa verrataan köyhiä ja rikkaita maita. Kärjistäen: "Suomessa ollaan rehellisiä mutta kopeita, Brasiliassa sydämellisiä mutta epärehellisiä." Taloudellinen tilanne ohjaa ajatteluamme. 

Seuraavissa kysymyksissä on vaikean asian "pihvi", johon kannattaa kiinnittää huomiota: Mitä rahankäyttö kertoo meistä? Miten katsomme sen kautta maailmaa? Ja ennen kaikkea: Mitä se sanoo suhteestamme Jumalaan? 

Sananlaskun kirjoittaja on huolissaan jokapäiväisestä leivästään, ihan syystä. Silmiinpistävää kuitenkin on, että hänen suurin huolenaiheensa on se, tuoko hän valinnoillaan Jumalalle kunniaa vai ei.

Hyvä kysymys meillekin. Säästämme tai kulutamme, niin tärkeintä on olla hukkaamatta itseään ja arvojaan. Mikä meitä hallitsee, missä on turvamme? Luther opettaa ensimmäisestä käskystä: "Tämän käskyn tarkoituksena onkin vaatia oikeaa sydämen uskoa ja luottamusta, joka kohdistuu ainoaan oikeaan Jumalaan ja riippuu yksin hänen varassaan. Tämä merkitsee: Pidä huoli, että annat yksin minun olla Jumalasi etkä milloinkaan etsi ketään muuta. Toisin sanoen: Odota hyvää, jota kaipaat, minulta ja etsi sitä minun tyköäni, ja mikäli kärsit onnettomuutta ja hätää, tule minun turviini ja pysy luonani. Minä annan sinulle mitä tarvitset ja autan sinut kaikesta hädästä, kunhan vain et anna sydämesi kiintyä muuhun etkä levätä missään muussa."

Lepoa Herrassa sinulle, ystäväni. Sinulle, joka kipuilet taloudellisesti ja sinulle, jolla rahaa on, mutta ei rikkaudelta tunnu, ja sinulle, joka olet juuri nyt tyytyväinen. Tulkoon tarpeenne täytetyiksi: "Minun Jumalani on Kristuksen Jeesuksen tähden antava teille taivaallisen kunniansa rikkaudesta kaiken, mitä tarvitsette" (Fil 4:19).  

"Sanasta sanaan ei kestä ajasta aikaan" - haastattelu Keskisuomalainen 21.8.2016

SANASTA SANAAN EI KESTÄ AJASTA AIKAAN 

Raamattu on syntynyt ajassa ja ihmisten kirjoittamana. Siksi sitä voidaan tulkita.

"Kunpa sinäkin tänä päivänä ymmärtäisit, missä turvasi on! Mutta nyt se on sinun silmiltäsi kätketty. Vielä tulet näkemään ajan, jolloin viholliset rakentavat ympärillesi vallin, saartavat sinut ja käyvät kimppuusi joka puolelta. He murskaavat maan tasalle sinut ja sinun asukkaasi. Sinuun ei jätetä kiveä kiven päälle, koska et tajunnut etsikkoaikaasi."

Hiukan dramaattinen alku. Sitä on kuitenkin vaikea välttää, kun yhdistetään Raamattu (Luuk. 19: 42-44), Jeesus Jerusalemin porteilla ja vuoden 1999 hittielokuva Matrix.

Toivakan kirkkoherra Panu Partanen tarjosi tätä dramatiikkaa espoolaisille rippikoululaisille heinäkuun viimeisen päivän saarnassaan. Sanoman kärkeä tasoitti hieman se, että Matrix ei ole tämän päivän rippikoululaisille se kaikkein tutuin elokuva. Sama toki pätee tuttuuden suhteen myös Raamattuun.

Matrixissa koneet ovat vallanneet maailman, ja kasvatusaltaissa elävät ihmiset on valjastettu pelkkään sähkövirran tuottamiseen. Ihmisten aivot on kytketty koneiden luomaan tietokonemaailmaan, Matrixiin, joka antaa heille valheellisen kuvitelman elämästä.

Tietokonehakkerina valhemaailmassa elävä Thomas A. Anderson eli Neo, joutuu valintatilanteeseen, kun todellisesta elämästä Matrixiin laskeutunut vastarintaliikkeen johtaja Morpheus tarjoaa hänelle mahdollisuutta heräämiseen unimaailmasta, joka on "maailma, joka on vedetty silmiemme eteen, jottei totuus paljastuisi".

Melkein suoraan Luukkaan evankeliumista. Morpheus antaa Neolle kaksi pilleriä: punainen herättää todellisuuteen, sininen vie uneen ja unohdukseen.

Tässä vaiheessa Partanen laittaa yhtäläisyysmerkit Uuden testamentin ja Matrixin sekä Jeesuksen ja Neon välille. Se ei ole yllätys, sillä Neo on Matrixin Messias, joka syntyy, kuolee ja nousee ylös.

–  Matrix-vertausta ovat monet muutkin käyttäneet, Partanen myöntää.
Asetutaan siis joukon jatkoksi: Kumpaa pilleriä kirkko tarjoaa kansalle?

–  Jos historiaa katsoo rehellisesti, kirkko on tarjonnut molempia, Partanen sanoo.
–  Syvimmillään kristinuskon sanoma on silti realistinen. Me olemme samaan aikaan, kuten Luther sanoi, hurskaita ja syntisiä, hyviä ja pahoja.

Partasen mukaan vaikeista asioista puhuminen on koettu hankalaksi etenkin nuorille ja lapsille. Siksi kirkko on tarjonnut usein siloteltua kuvaa.
–  Siinä paha on aina jossain kauempana, ikään kuin se ei olisi meissä. Myös syntisyydestä on vaikea puhua, koska se on liian rasittunut termi.
–  Kristinuskon punainen lanka on kuitenkin herätys todellisuuteen, punainen pilleri.
Toisaalta kristillisessä kirkossa on tavattu vaieta isoistakin kysymyksistä.
–  Kirkko on ollut länsimaissa vallankäyttäjä, ja se puolestaan on johtanut siihen, että kansaa on pidetty ikään kuin unitilassa.
–  Lutherin mukanaan tuoma kansankieli kirkkoon ja lukutaito ovat isoja juttuja: on hienoa, että nykypäivänä ei voi syöttää pajunköyttä, vaan kaikki väitteet voidaan haastaa.
Partanen sanoo, että kirkko on työntänyt päätä pensaaseen monissa kipeissä asioissa. Esimerkkeinä hän mainitsee seksuaalivähemmistöt ja tasa-arvoisen avioliittolain.
–  Kun vaikea asia tulee esiin, siihen pitäisi tarttua.

Koska Raamatun sanotaan olevan sanasta sanaan Jumalan sanaa, pitää tarttumaote harkita tarkkaan. Historia tarjoaa paljon erilaisia vaihtoehtoja.
–  Esimerkiksi kirkkoisät ja Luther tekivät hyvinkin vapaita tulkintoja, Partanen muistuttaa.
–  1800-luvun lopulla alkoi varsinkin Amerikassa nousta esille kirjaimellinen raamatuntulkinta. Se on siis suhteellisen uusi ilmiö, jota ei löydy sellaisenaan kristinuskon alkuhämäristä.
Partasen mukaan kirjaimellinen tulkinta ei saa tukea raamatuntutkimuksesta.
–  Raamatulla on lukuisa määrä eri kirjoittajia eri aikakausilla. Lisäksi on äänestetty siitä, mitkä kirjat ylipäätään kuuluvat kaanoniin.
– Myös Raamatun sisältä löytyy valtava kirjo erilaista ajattelua. Kaikkia niitä ei pysty yhdistämään – eikä siihen ole tarvettakaan.
Kristityt tulkitsevat, että Kristus on Jumalan ilmoitus.
–  Raamattu puolestaan kertoo Kristuksesta ja hänen elämästään sekä sisältää hänen opetuksiaan.
–  Nykyaikainen luterilainen kirkko ei ajattele, että Raamattu olisi syntynyt automaattikirjoituksella. Se on syntynyt ajassa ja ihmisten kirjoittamana.
–  Kirkon oppiin ja Raamattuun on aina vaikuttanut niitä ympäröivä maailma.

Nykyraamatuntutkimuksessa painotetaankin sekä sosiologisia että arkeologisia menetelmiä, joiden avulla pystytään ymmärtämään kulttuuria ja aikakausia, tekstiä ja sanomaa.
Maallikolle näyttää siltä, että Vanhan ja Uuden testamentin jumalat eivät ole samoilla linjoilla. Roomassa 100-luvulla vaikuttanut gnostikko Markion Sinopealainen piti heitä eri jumalina.
–  Kirkko on päätynyt puhumaan saman Jumalan ilmoituksesta, Partanen sanoo.
–  Aluksi uskottiin, että jokaisella heimolla on oma, mustasukkainen jumalansa. Tästä siirryttiin ajan myötä monoteismiin, yhteen Jumalaan. Vasta Babylonian pakkosiirtolaisuuden aikana 500–600 eKr. juutalaisuus kehittyi selkeän monoteistiseksi.
–  Silloin Israel valitsi Jahven.
Partanen sanoo, että Vanha testamentti on sidottu tiukasti juutalaisuuteen ja sen rituaalisäädöksiin.
–  Se on eräänlainen henkiinjäämisdokumentti, mitä ilman juutalaisuus ei olisi selvinnyt.
–  Mennään metsään, jos otetaan joku teksti ja luetaan se meidän nykyihmisten käsitysten valossa. Se ei ole reilua.
–  Ongelmakohdat pitää tunnustaa, mutta samalla pitää yrittää ymmärtää, mikä kirjoitusten tausta on. Ei sen ajan ihmisillä voinut olla sellaista ymmärrystä ja kehitystasoa, mikä meillä on nyt.
Partanen kokee kehitysprosessin tärkeänä.
–  Kuva Jumalasta muuttuu ja toivon mukaan myös kehittyy. Silti punaisena lankana säilyy Jumalan läsnäolo tässä maailmassa.
Partanen myöntää, että tulkintatavoista riippumatta Raamatusta löytyy paljon ristiriitoja.
–  Toisaalta Jeesus sanoo, "Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu" ja toisaalta "Olen tullut nostamaan pojan isää vastaan".
–  Raamattu ja Koraani antavat aineistoa, polttoainetta, josta voi ottaa käyttöön mitä hurjimpia väitteitä.
Partanen sanoo saaneensa vahvistusta omalle uskolleen tieteellisestä raamatuntutkimuksesta.
–  Alkukristityt olivat sekä pakana- että juutalaiskristittyjä. Uuden testamentin syntyminen on ollut sen myötä valtavaa rajanvetoa, jopa veljessotaa.
–  Myöskään lainoppineet ja fariseukset eivät olleet kristinuskon päävastustajia vielä 30-luvulla, vaan vasta paljon myöhemmin.
Tämä selittyy sillä, että Uusi testamentti on kirjoitettu sen jälkeen kuin Jeesus eli. Silloin tilanne oli muuttunut, kristinusko ja juutalaisuus alkoivat eriytyä eri uskonnoiksi.
–  Suurin osa evankeliumeista on kirjoitettu vasta 70-luvun jälkeen. Kirjoittajat eivät kirjoittaneet pelkästään historiaa, vaan tulkitsivat sitä uudelleen kertoen, mitä se tarkoitti heille juuri silloin.

Tästä pääsemme siihen, mitä Raamattu tarkoittaa meille nyt ja miten sitä tulkitaan jumalanpalveluksissa, pyhäkoulussa ja ihmisten arjessa.
Onko tiede tervetullut kirkkoon?
–  Ehkä me papit pelkäämme turhaan: ihmiset ovat tieteellis-kriittiselle tulkinnalle hyvinkin vastaanottavaisia, Partanen sanoo.
–  Olen pitänyt Vuorisaarnasta luentosarjaa, jossa olen kertonut tieteen näkökulmista. Saarna on siihen liian lyhyt, mutta meillä voisi olla Raamatun syntyä valottavia keskusteluita tai luentoja.
–  Voitaisiin pohtia, mitä me tiedämme nyt. On paljon asioita, joista riviseurakuntalainen ei välttämättä tiedä.
Tieteen läsnäolo kirkossa voisi antaa kristinuskolle lisää uskottavuutta – joka ei ole välttämättä kovinkaan vahvoissa kantimissa.
–  Minua harmittavat suunnat, joissa tieteelliselle tiedolle ei anneta mitään arvoa, joissa kuka tahansa saa levittää mielipidettään ilman mitään perusteluita.
Partanen haluaa puhua lapsille ja aikuisille eri kieltä.
–  Olen yrittänyt päästä eroon satuilusta, joka voi olla yksi syy siihen, että kristillinen usko ei puhuttele.
–  Kun ihmiset kasvavat aikuisuuteen, ei pyhäkoulukuvasto tunnu uskottavalta.

Tieteen kapuaminen saarnastuoliin ei kuitenkaan merkitse kirkon tärkeimpien toimintatapojen kieltämistä.
–  Kirkon opetuksen ydin on se, miten ihminen pelastuu, miten hän elää Jumala-yhteydessä.
–  Kirkon tila ja tavat jäykistävät, joten kirkkokansa pitää lämmittää aina uudelleen. Ihmiset pitää toivottaa tervetulleiksi, ja kirkkokahveilla pitää olla vapautunut, yhteisöllinen tunnelma.
–  Samalla pitää muistaa niitä, jotka eivät koe Jumalaa hyväksi paimeneksi, Kristukseksi. Kuka puhuu heille, jotka kipuilevat?
Partanen haluaa uudistaa kirkkoa – mutta yhtälailla hän kunnioittaa perinteitä.
–  Traditiosta tulee pitää kiinni, mutta samalla on uudistuttava jatkuvasti.

Kirkkoherra

Pappi, joka pitää scifi-elokuvista Syntynyt 11.7.1977 Jyväskylässä. Vanhemmat Kirsti ja Johannes Partanen. Kaksi nuorempaa sisarusta, Riikka ja Perttu.
Ylioppilaaksi Jyväskylän Norssista 1996. Teologian maisteri 2004, vihittiin papiksi 2005.
Papin töissä Suonenjoella, Hankasalmella ja Vesannolla. Maaningan seurakuntapastorina 2007–2012. Toivakan kirkkoherra 2012–.
Käsittelee hengellisiä ja yhteiskunnallisia teemoja Kirkonherra-blogissa osoitteessa http://www.kirkonherra.com/.
Harrasti nuoruudessaan kilpauintia ja koripalloa.
Matrix-elokuvatrilogian avausosa ilmestyi vuonna 1999. Trilogian muut osat, Matrix Reloaded ja Matrix Revolutions, julkaistiin vuonna 2003.
Trilogian ohjasivat Wachowskin veljekset Laurence ja Andrew (nyk. Lana ja Lilly).

Papin epäusko - tankki tyhjänä Ukko-Paavon ja äiti Teresan seurassa

Suunnilleen kaksi vuotta sitä kesti. Omaa syvää uskonkamppailuani. Nyt onneksi helpottaa. Ainakin toistaiseksi.  

Kaksi vuotta on pitkä aika murhehuoneessa. Rukous ei nouse, Jumalan läsnäolo ei tunnu eikä sananluku maistu. Kuivuutta, pimeyttä, tyhjyyttä. Jumalan kaikkivaltius kyseenalaistuu: Miksi hän ei auta? Miksi hän ei kuule? Miksi hän ei toimi?

Kun toivo pimentyy, se raastaa sisältä. Omaa kokemustaan ei voi täysin muille selittää. Mutta jos olet itsekin virunut murhehuoneessa, voit aavistaa sen, miltä ikkunattomassa huoneessa tuntuu. Pahinta on, jos pimeyttä kestää ja kestää. Tyhjillä tankeilla on nihkeä kitkuttaa.

Uskontaistelut kuuluvat jokaisen kristityn elämään. Sanotaan, että epäilys ja usko ovat sisaruksia. Ne kulkevat käsi kädessä, enemmän tai vähemmän vuorotellen. Paavo Ruotsalaisen kokemuksen  omistaa moni: ”Kuta enempi uskoa, sen enempi kiusauksia. Oikee puhdas usko ei pysy koskaan voimassa ilman kiusauksia” (Ruotsalaisen kirjeet, 50).

Mutta eroaako papin epäusko muiden vastaavasta? 

Kyllä ja ei. Ei siinä mielessä, että kyse on samasta asiasta. Kyllä siinä mielessä, että pappeus tuo mukanaan muutamia erityislaatuisia piirteitä.  

Papintyö on – edelleenkin – kutsumusammatti. Sitä se on minullekin. Kutsumustyötä tehdään persoonalla ja kullekin annetulla uskolla. Kun uskon pohja horjuu merkittävästi, tehtävästä selviytyminen vaatii huomattavia ponnisteluja. Sitä ei pysty tekemään ”aivot narikassa” kuin ehkä joitakin muita töitä.  

Pappeuteen on ikään kuin sisäänrakennettuna ajatus, että papit ovat uskon ammattilaisia ja uskossaan vahvoja. Tätä oletetaan. Samaa ajattelua saattavat viljellä itse papitkin: ”-Eihän tässä näin pitänyt käydä!”, huudahdetaan kaiken tuntuessa mielettömältä. Suutarin lapsella ei ole kenkiä. Lääkäri, paranna itsesi.

Kun papin oma tankki on tyhjä, palveluviran hoito on koetuksella.  Rukoilla ja rohkaista pitäisi ammatin puolesta tilanteeseen katsomatta. Kumma kyllä, useimmiten näistä tilanteista on selvitty. Jostain on voimaa annettu. ”Mannaa” on riittänyt siihen hetkeen. Mutta kotiin palatessa ei hengen herkkua näy. Seurakunnan edessä pokka pitää, samalla privaatisti kärsitään. ”Jokaisen on kannettava oma kuormansa.”     

”Mitä minä olen sinulle rohkaisevia raamatunkohtia sanomaan, kun sinä tiedät ne itsekin.” Näin tokaisi minulle eräs ystäväni. Hän avasi sitä näkökulmaa, että pappia on hankala auttaa, ainakaan valmiilla vastauksilla. Pappi kun on pyöritellyt ammatillisesti näitä kysymyksiä vuosikausia, saanut siihen koulutuksenkin. Näkökulmat on jo tiedossa. 

Kokemukseni mukaan pappia - eikä kyllä muitakaan - auteta suorilla ohjeilla. Lähimmäisen kohtaamisessa toimii filosofia: ei ne oikeat vastaukset vaan rinnalla kulkeminen. Olen kiitollinen niistä lukuisista keskusteluista, joissa olen saanut kritisoida Jumalaa ja kristillisiä uskonkäsityksiä rankallakin otteella, unohtamatta perata omaa heiveröistä vaellustani. Parasta on ollut, että minua on kuultu ja ymmärretty. Se on kantanut, puhdistanut. Katarsis. ”Kantakaa toistenne taakkoja.” 

Viimeksi mainitut vievät siihen myönteiseen puoleen, jota pappeus epäuskoiselle tarjoaa. Kirkon usko kantaa. Harvoja asioita, joita muistan omasta ordinaatiokoulutuksestani on se, että meille vihittäville papeille sanottiin rohkaisevasti: ”Muistakaa kun oma usko horjuu, kirkon usko kantaa.” Usko ei ole yksityisyritys. Yhteisön usko kannattaa.        

Tiedän, että monet rukoilevat puolestani. Päivittäin. Kuinka monessa ammatissa saa olla näin suuren rakkauden alla? Yksikään rukous ei ole ollut turhaan. Kiitos niistä.  

Se että joutuu päivittäin olemaan tekemissä hengellisten asioiden kanssa ei ole pelkästään tuskaa, vaan se tuo myös helpotusta. Saarnan valmistaminen, surevien kohtaaminen hautajaisissa, iloinen perhetapahtuma kastekodissa, jumalanpalvelus, ehtoollinen – nämä pitävät kiinni Pyhässä. Silloinkin kun haluaisit kääntää sille selkäsi. Muissa töissä olisin todennäköisesti ajautunut ristin luota kauemmaksi, pappeudessa en ole päässyt siitä eroon. Onneksi.

Äiti Teresa julistettiin juuri pyhimykseksi. Vasta hänen kuolemansa jälkeen julkaistiin sielunhoidollisia kirjeitä, joissa hän tilitti epäuskoaan ja hengellistä tyhjyyttään. Hän vertasi kokemustaan helvettiin, epäilllen välillä kokonaan taivaan ja jopa Jumalan olemassaoloa. Vaikka hän äiti Teresa teki voimallisesti työtään Kalkuttan slummilasten kanssa, hän koki samalla kaikkea tätä. Hän kirjoitti ystävälleen jo vuonna 1962: ”Jos minusta tulee joskus pyhimys, olen sitä pimeydestä käsin. Tulen olemaan jatkuvasti poissa taivaasta, jotta voin valaista niitä, jotka yhä vaeltavat pimeydessä maan päällä.” Häntä onkin alettu kutsua pimeyden pyhimykseksi. Tai epäilijöiden pyhimykseksi.     

Kerrotaan, että äiti Teresan hengellistä kuivuutta kesti jopa 50 vuotta. Eikä ole merkkiä siitä, että hänen kokemuksensa olisi muuttunut ennen kuolemaansa. Hän teki palvelutyötään tyhjillä tankeilla.

Äiti Teresa oli nuorempana kokenut hengellisiä kokemuksia. Hän ei unohtanut niitä. Ne kantoivat. Hän osoitti puhuttelevaa uskollisuutta. Hän ei elänyt rikkaassa rukouksessa tai uskonelämässä. Ehkä juuri tämä teki hänestä pyhimyksen. Hän luotti Jumalaan, vaikkei sitä kokenutkaan. Oli uskollinen tehtävässään loppuun asti. 

”Opi aina lepäämään Kristuksen vanhurskauden päällä kylminäkin aikoina” (Paavo Ruotsalainen). 

Hyvä ohje Ukko-Paavolta. Uskollisuutta tarvitaan. Kestävyyttä ja kärsivällisyyttä. Tervettä jumalkapinaa, koska rehellinen pitää olla. Ja ennen kaikkea sitä ymmärrystä, ettei usko lepää meidän varassamme. Jos tuntuu siltä, ettei Jumala ole läsnä tänään, muistamme että hän on sitä ollut aiemmin ja tulee olemaan – jos ei huomenna – niin ajallaan. 

Ensi sunnuntai on teemaltaan ”Kristityn vapaus”. Koin vapauden tunnetta tätä kirjoittaessani, se oli tarpeen. Tiedämme toistemme elämästä aika vähän - pappien, muiden kirkon työntekijöiden, naapurin, ystävien ja sukulaisten. Jospa oppisimme jakamaan enemmän kokemuksiamme, erityisesti kipeitä. Avoimuus on tie vapauteen. Se, että uskallamme olla auki, heikkojakin. Ja että ymmärrämme sen, ettei uskon ammattilaisia ole siinä mielessä kuin luulemme: teräksisiä naisia ja miehiä, jotka ovat vaelluksessaan horjumattomia. On vain syntisiä, armahdettuja syntisiä. Kukaan ei pääse helpolla ja toisille vaellus on vielä kivikkoisempaa. Muistetaan toisiamme. 

Ihmeellistä on, että Jumalan valtakunnassa todellinen voima kääntyy ylösalaisin: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan” (2 Kor 12:9).

"Niin kauan kuin peukalo liikkuu, niin silmät Kristuksen puoleen"

(Paavo Ruotsalainen)

Saarna 18. sunnuntai helluntaista

Luuk. 14:1-6
Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi. Kävi niin, että hänen luokseen tuli vesipöhöä sairastava mies. Jeesus kääntyi lainopettajien ja fariseusten puoleen ja kysyi: ”Onko sapattina lupa parantaa vai ei?” He eivät sanoneet siihen mitään. Silloin Jeesus kosketti miestä, paransi hänet ja lähetti hänet pois. Sitten hän taas kysyi: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?” Tähän he eivät kyenneet vastaamaan.

Kun on kyse elämästä, vaikuttaa siltä että selvien sääntöjen noudattaminen on meille luontaisempaa kuin soveltaminen yleisestä periaatteesta. Varhaislapsuuden vaihde jää ikään kuin päälle: joka ikinen asia pitää erikseen kieltää tai kehottaa, jotta osaisimme toimia oikein. Emme ymmärrä kokonaisuutta, pääse sen juureen. Kadotamme helposti alkuperäisen hyvän tarkoituksen.

Evankeliumissa kuvataan vastaavaa tilannetta. Fariseukset olivat kyllä mestareita tarkassa lain noudattamisessaan, mutta he olivat kadottaneet metsän puilta. Yksityiskohdat olivat vieneet huomion kokonaisuudelta. He eivät nähneet olennaista. Asioiden sydän oli unohtunut. 

Evankeliumi kertoo, että fariseukset oli lähteneet tarkkailuasenteella sapatin viettoon: ”Jeesus meni sapattina erään fariseusten johtomiehen kotiin aterialle, ja kaikki tarkkailivat, mitä hän tekisi.” Alkukielen kielen sana ’tarkkailla’ tarkoittaa tässä kohden oikein sellaista kyttäämistä ja vahtimista. Fariseukset valvoivat sitä, noudattiko Jeesus sapattisäädöksiä vai ei. Ehkä vesipöhöä sairastava mies johdateltiin paikalle tarkoituksella. Joka tapauksessa tilanne ei ollut kovin aito, vaan Jeesuksen nappaaminen kiinni tekemistään oli pääasia.  

Jeesus ei näistä aikeista välittänyt. Tai välitti niin, että halusi antaa fariseuksille opetuksen. Hän paransi sairaan miehen ja sanoi sitten fariseuksille: ”Miten te itse teette? Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti?” 

Sapattina on lupa tehdä hyvää. Vaikka sapatti oli erikoislaatuinen pyhäpäivä, lepopäivä, ei rakkauden osoittamista saanut sitoa sen ulkopuolelle. Päinvastoin.     

Olemmeko enemmän tarkkailijoita kuin lähimmäisenrakkauden tekijöitä? Säännöt vai sydän edellä? 

Jeesus sanoo: ”Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.”

Niinpä. Sydämestä kaikki lähtee. Hyvä teko ei ole hyvä teko vain siksi, että siitä on olemassa erillinen säädös tai pykälä. Lähimmäisen hätä on riittävä syy. Pojat ja härät ehkä harvemmin enää putoavat kaivoon, mutta jos niin käy, ylöshän ne pitää saada. Tänä päivänä lähimmäiset – ja eläimetkin – ovat toki monin muun tavoin pinteessä. Kärsimys pitää tunnistaa ja toimia sen mukaan. Jos nenä on kiinni ohjekirjassa, lähimmäisen hätä menee ohitse. Palvelu jää tekemättä, se tehtävä, johon meidät on vapautettu tilanteeseen ja ajankohtaan katsomatta. Luther opettaa: ”Jumalaan nähden olet kaikissa asioissa vapaa uskon kautta, mutta ihmisiin nähden olet rakkauden takia kaikkien palvelija. Kristitty on vapaa herra kaikissa asioissa eikä kenenkään alamainen. Kristitty on velvollinen kaikkia palvelemaan ja on kaikkien alamainen.”

Sapatti on juutalaisille ilon päivä. Silloin muistellaan Jumalan luomistyötä ja Egyptin orjuudesta vapautumista. Katseet ovat hengellisissä aarteissa: siinä mitä Jumala on tehnyt ja luvannut. 

Samanlainen päivä on kristityille sunnuntai. Tämä päivä on siksi, että lepäämme ja ennen kaikkea lepopäivämme pyhitämme. Yhteinen jumalanpalvelus kuuluu pyhittämiseen. Kiitämme ja iloitsemme Jumalan lahjoista ja lupauksista, Jeesuksen rististä ja ylösnousemuksesta. 

Mutta näemmekö metsän puilta? Kuinka helposti tulemmekaan kirkkoon tarkkailemaan? Ehkä pappia, avustajia, muuta kirkkokansaa? Katselemmeko elämää ja pyhäpäivänkin viettoa kuin fariseukset konsanaan, etäältä ja teknisiin asioihin huomiota kiinnittäen?  

Sydämestä kaikki lähtee. Niin pyhäpäivän vietossa kuin messussakin. Jos tulemme kirkkoon elämään messua todeksi, osallistumaan ja saamaan ravintoa, on lopputulos taatusti erilainen kuin pelkän esityksen seuraaminen. Uskallammeko rukoilla sitä, että Jumala uudistaisi meidät ja antaisi meille ilon suurista lahjoistaan? Siinä on sunnuntain merkitys. Ei päivä sinällään, vaan siinä, mitä päivä tarkoittaa. Keskipisteenä on se mitä Jumala on tehnyt, ei se mitä me. Jos tämän oivallamme ja Herran lahjat vastaanotamme, jaksamme taas valppaasti palvella. Jumalanpalvelukseen tulijan kestorukous on: ”Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista minut, anna vahva henki.” (Ps. 51:12)

Pyhäpäivän selitys kuuluu evankeliumirjassa näin: ”Usko Kristukseen vapauttaa ihmisen perustamasta elämäänsä omien tekojen, perinnäissääntöjen ja toisten ihmisten mielipiteiden varaan. Kristus päästää seuraajansa vapauteen ihmisten asettamista rajoituksista mutta sitoo heidät totuuteen ja rakkauteen. Kristuksen rakkaus näyttää suunnan kristityn elämälle, teoille ja valinnoille.”

Rakkaus ei katso päivää, ei hetkeä. Sille on oltava aina tilaa. Kristuksen rakkaus antaa suunnan. Rakkauden teot ovat Jumalan työn suurinta ylistystä. Ne kuuluvat jokaiseen päivään. Siksi myös sapattina, pyhänä, saa ja tulee rakastaa.  

Johdantosanat - 1. adventtisunnuntai

Hyvää uutta vuotta teille kaikille! Tänään 1. adventtina aloitamme nimittäin uuden kirkkovuoden ja samalla myös valmistautumisen jouluun. Laulamme yhdessä Hoosiannaa, jossa tunnustamme tarvitsevamme Vapahtajaamme, koska sananmukaisesti Hoosianna-huudahdus tarkoittaa ”Oi Herra pelasta, auta.” Tarvitsemme Jeesus-Herraa, jotta hän siunaisi joulumme ja antaisi joulumieltä myös sinne, missä sitä eniten kaivataan. 

Jeesus-Vapahtajan läsnäolo antaa meille tulevaisuuden ja toivon, vaikka elämässämme olisi kuinka synkkää tai ympärillä kuinka pimeää tahansa. Sen tähden voimme käydä turvallisin mielin Jumalan eteen tunnustamaan syntimme ja pyytämään hänen anteeksiantoaan hiljaa sydämissämme näin sanoen sekä yhdessä elein viittoen: 

----
Tiellä ken vaeltaa, ken aasilla ratsastaa? Näin kyselimme äsken laulamassamme virressä. Vastauksen tähän kysymykseen tiedämme hyvin: Jeesushan se siellä aasilla ratsastaa, Jerusalemin tiellä vaeltaa.

Myös tänään Jeesus ratsastaa keskellemme. Hän on tullut kirkkoomme, vaikkemme häntä näekään. Sydämissämme olemme ottamassa vastaan kuningastamme. Laskemme nöyrästi hänen eteensä vaatteita. Se tarkoittaa: minä haluan katsoa Jeesukseen ja hän katsoo minuun. Jeesus pysäyttää aasinsa pienimmänkin kohdalle. Hän huomioi jokaisen henkilökohtaisesti. Kukaan ei jää tässä juhlakulkueessa syrjään.    

Kansa lauloi Jeesukselle Hoosiannaa. Niin teemme mekin. Toisin sanoen laulamme: “Oi Herra pelasta, auta.” Jeesus tietää avun jokaiseen vaivaan. Hän auttaa meitä. Pahin vaivoistamme on synti ja sen tuomat väärät teot. Niistäkin Jeesus on meidät Golgatan ristillä vapauttanut. Sen tähden voimme käydä turvallisin mielin taivaan Isän eteen ja tunnustaa syntimme hiljaa sydämissämme näin sanoen:

----
Hyvää uutta vuotta, nimittäin kirkollista uutta vuotta meille kaikille! Tänään 1. adventtina aloitamme siis uuden kirkkovuoden ja valmistautumisen jouluun. Valmistaudumme ottamaan vastaan seimen lapsen. Tässä lapsessa, Jeesuksessa, Jumala tuli keskellemme. Hän kasvoi aikuiseksi ja eli kaikessa Jumalan tahdon mukaan. Hän asetti meille esimerkin, miten lähimmäistä tulee rakastaa. Tästä rakkaudesta on kyse adventtiaikana, pikkupaaston aikana. Meitä kutsutaan palvelemaan nöyrästi toisiamme, kuten Jeesuskin tuli palvelemaan meitä. Jeesus sanoo: ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta." 

Jeesus saapuu edelleenkin sanassa ja sakramenteissa seurakuntansa keskelle. Niinpä tervehdimme häntä tänäänkin täällä Maaningan kirkossa ja kaikkialla kristikunnassa. Veisaamme Hoosianna-hymniä, jossa tunnustamme tarvitsevamme Vapahtajaa: “Hoosianna, se on: Herra pelasta ja auta.”

Kuolemallaan Jeesus sovitti väärät tekomme, joilla toimimme hänen esimerkkiään vastaan. Hän on jo sovittanut nekin rikkomuksemme, joihin sorrumme joulunaikana. Koska Jeesus on armollinen kuningas, joka antaa anteeksipyytäville anteeksi, voimme turvallisin mielin tunnustaa Jumalalle syntimme hiljaa sydämissämme näin sanoen:

Johdantosanat - itsenäisyyspäivä

Raamatussa sanotaan: "Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet" (Apt. 17: 26-27). 

”jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet..."

Kansat ja valtiot eivät ole olemassa itseään varten. Ne ovat yhteisöjä, joissa etsitään Jumalaa. Tätä vasten on luontevaa ymmärtää, miksi itsenäisyyspäivänä vietetään jumalanpalvelusta. Tärkein asia mitä voimme itsenäisenä ja vapaana valtiona tehdä on etsiä Jumalan hyvää tahtoa. 

Hiljattain kuollut sotiemme veteraani ja kansamme rakastama 102-vuotias Hannes Hynönen oli purkanut sydäntään presidentti Niinistölle: ”Tuntuu niin pahalta, kun pyhäkoulut vähenevät ja kouluista yritetään ruotia uskontoa pois.” Hän jatkoi haastattelussaan: ”Kun usko pääsee lapselle sydämen turvaksi, siitä on vaikeuksien tullessa apua, eikä tarvitse tehdä pahoja itselle tai muille.”

Itsenäisyytemme hedelmä ja paras valttimme maailmassa on yhteiskuntarauha, joka perustuu siihen, että tässä maassa asuu kansa, joka haluaa seurata Jeesuksen oppeja. Tämä halu on ilmaistuna kansamme tunnuksessa, siniRISTIlipussa. Jeesusta seuraten pärjäämme maailmassa. Sen värit tulisi näkyä sisältä ulos, sydämestä tekoihin. ”Kun usko pääsee lapselle ja aikuiselle sydämen turvaksi...”
Maailman on täyttänyt vääryys ja terrori. Emme myöskään suomalaisina ole sen ulkopuolella. Hätää kärsitään aivan lähellä ja tiedämme sen itsekin. Hyvinvointivaltion toisena puolena on monen pahan olo. Sen olemme saaneet usein itse aikaan: joko koko yhteisönä tai yksittäisin teoin. Siksi on syytä olla rehellinen ja tunnustaa syyllisyytemme näin yhdessä rukoillen:  

---
Rukoilemme tänään: ”Jumala. Kiitos siitä, että pyhä sanasi on jo kauan vaikuttanut keskellämme. Auta meitä säilyttämään kestävät arvot, muuttumattoman sanasi ohjeet ja usko Poikaasi Jeesukseen Kristukseen.” 

Tämän rukouksen toivomme käyvän toteen sydämissämme ja maassamme. Kiitämme, että Jumala on johtanut kansaamme ja vaikuttanut Sanallaan täällä Pohjolan perukoilla. Pyydämme, että ne suomalaiset perusarvot, jotka pohjautuvat Jumalan sanaan, säilyisivät keskellämme jatkossakin. Pyydämme Jumalalta voimaa, jotta voisimme rakentaa maatamme entistä tukevammin vankalle perustalle, jonka kulmakivenä on Jeesus Kristus.

Tiedämme hyvin, ettemme ole aina toimineet kansana Jumalan tahdon mukaisesti. Olemme olleet kiittämättömiä ja ajattelemattomia. Jumala on kuitenkin armelias. Hän antaa anteeksi väärät tekomme ja syntimme, kun lähestymme häntä nöyrästi katuen. Tähän lupaukseen luottaen tunnustakaamme nyt syntimme yhteen ääneen näin rukoillen:

---
Päivän Vanhan testamentin lukukappaleessa sanotaan: ”Kun syötte itsenne kylläisiksi, kiittäkää Herraa, Jumalaanne siitä hyvästä maasta, jonka Jumala on teille antanut.” 

Tätä sanaa on kunkin hyvä tarkastella sielunsa syvyydessä. Tiedämme, että olemme totisesti syöneet itsemme kylläiseksi hyvässä maassamme. Meillä on paljon hyvää ympärillämme. Mutta entä sanan toinen puoli? Olemmeko kiittäneet Jumalaa siitä hyvästä maasta, jonka Hän on meille antanut? 

Pisto tuntuu sydämessä – myös täällä kirkon kuorissa – sen vuoksi, koska emme ole näin tehneet. Kiitos on jäänyt lausumatta liian usein Herralle ja toisillemme. Kylläisyytemme on muuttunut ähkyksi, joka on sammuttanut sanan nälän ja hengen janon. Hyvinvointi on haudannut alleen oikean hengen köyhyyden, jota taivasten valtakunnan lapset tarvitsevat. Olemme ajatelleet varoituksista huolimatta näin: ”Älkää siis kuvitelko, että olette omin voimin ja omilla kyvyillämme hankkineet itsellenne tämän vaurauden.”

Jumala on kuitenkin armollinen ja laupias. Hän antaa anteeksi kiittämättömyytemme ja ajattelemattomuutemme. Hän antaa anteeksi itseriittoisuutemme ja väärät luulomme. Hän ei ole koskaan kaukana meistä, kuten hän sanallaan vakuuttaa: ”Jumala ei ole kylläkään kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” 

Tähän armeliaaseen lupaukseen luottaen saamme tunnustaa syntimme. Jumalan anteeksiantoon turvaten etsimme puhtaalta pöydältä uutta elämää sekä mielen ja hengen parannusta. Tunnustakaamme syntimme yhteen ääneen näin sanoen:      

----
Tässä itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalveluksessa kiitämme maamme vapaudesta ja itsenäisyydestä. Rukoilemme isänmaamme ja kansamme puolesta. Kiitämme Jumalaa ja turvaamme häneen. Jumala on iankaikkinen, mutta sitä ei ole tämä näkyvä maailma. Jumala pysyy. Veisasimme yhdessä: ”Ylistä Herraa Jumalaa nyt, Suomen maa ja kansa. Yhdessä kaikki veisatkaa suuresta armostansa.” 

Rakkaassa siniristilipussamme on risti. Se kertoo meille kristityille Kristuksen pelastavasta rististä. Samalla risti muistuttaa meitä suomalaisia itsenäisyytemme, rauhamme ja vapautemme kalliista hinnasta. Muistamme kiitollisina veteraanisukupolven mittaamatonta uhria: ”Hymni soi holvissa hiljaa, Tummana kaipuuta soi. Aika on korjannut viljaa, Sarka jo kynnetty on.” 

Ristissä on toivomme. Kun se saa merkitä meille Jumalan iankaikkista rakkautta, silloin voimme yhtyä Pyhän Teresan sanoihin: ”Ristillä on kiitos ja kunnia ja tuskan kärsimisessä elämä ja lohdutus, ja kaikkein varmin tie taivaaseen... Risti, elämäni miellyttävä lepo, Olet tervetullut. Oi lippu, jonka suojassa heikoinkin on vahva!” 

Avatkaamme sydämemme kaikkitietävälle Jumalalle ja tunnustakaamme hänelle syntimme yhteen ääneen näin rukoillen:

---
Päivän rukouksessa rukoilemme tänään: ”Kiitos siitä, että pyhä sanasi on jo kauan vaikuttanut keskellämme. Auta meitä säilyttämään kestävät arvot, muuttumattoman sanasi ohjeet ja usko Poikaasi Jeesukseen Kristukseen.” 

Tämän rukouksen toivomme myös käyvän toteen sydämissämme. Kiitämme siitä, että Jumala on johtanut kansaamme ja vaikuttaa yhä sanallaan täällä Pohjolan perukoilla. Pyydämme, että suomalaiset perusarvot, jotka pohjautuvat Jumalan sanaan, säilyisivät keskellämme jatkossakin. Tahdomme pyytää Jumalalta voimaa, jotta voisimme rakentaa maatamme entistä tukevammin vankalle uskon perustalle, jonka kulmakivenä on Jeesus Kristus.       

Tiedämme hyvin, ettemme ole toimineet kansana läheskään aina Jumalan tahdon mukaisesti. Olemme olleet kiittämättömiä ja ajattelemattomia. Jumala on kuitenkin laupias ja armelias. Hän antaa anteeksi väärät tekomme ja syntimme, kun lähestymme häntä nöyrästi katuen. Tähän lupaukseen luottaen  tunnustakaamme nyt avoimesti syntimme yhteen ääneen näin sanoen:        

Johdantosanat - 2. adventtisunnuntai

Odotamme seurakuntana kärsivällisesti valvoen Herramme paluuta. Adventin sanoma ei ole siis pelkästään jouluun valmistautuminen, vaan itsensä valmistaminen siihen hetkeen, kun Mestarimme palaa kunniassaan. Vaikka maailmaa ja omaakin elämäämme ympäröisi pimeys, saamme luottaa Jumalan lupauksiin tulevasta pelastuksen ajasta. Koettelemukset kestävät vain hetken, kerran kaikki asetetaan vanhurskaalle tolalleen. Koska tulevaisuus on Jumalan käsissä, voimme odottaa sitä turvallisesti. Toinen adventtikynttilä kutsuu meitä odotuksen iloon.      
  
Adventtiaikana Jeesus Kristus sanoo seurakunnalleen: »Katso, minä tulen pian.» Kulkiessamme kohti suurta juhlaa hylätkäämme kaikki, mikä estää elämämme uudistumisen. Vapahtaja tahtoo tulla Herraksemme, sydämiimme ja koteihimme. Saamme turvautua hänen armoonsa ja pyytää hänen nimessään syntejämme anteeksi yhteen ääneen näin sanoen:

---
Adventtiaikana Herra sanoo seurakunnalleen: ”Katso, minä tulen pian.” Hän puhuu myös ovesta, joka on sydämessämme: "Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän" (Ilm.3:20).

Jos siis joku kuulee Jeesuksen kolkutuksen ja kutsun, hänen tulee avata ovi. Jeesus ei tule sisälle väkisin. Hän ei vastustamattomalla voimallaan murra ovea, vaan hän kolkuttaa ja pyytää, että avaisimme hänelle oven. Tämän oven saa auki vain sisältäpäin, sellainen on sydämemme mekanismi. Ei sydäntä voi pakottaa rakastamaan, senhän kaikki tiedämme. Rakkauden on synnyttävä syvältä sisältä.

Jotta sydämemme olisi vastaanottavainen Jeesuksen tulemiselle, tahdomme näin hänen syntymäjuhlansa kynnyksellä hylätä kaiken sen, mikä estää elämämme uudistumisen. Tahdomme raivata tietä hänelle ja hänen ilosanomalleen. Avata sydämemme portit hänelle. Vapahtaja tahtoo tulla Herraksemme. Saamme turvautua hänen armoonsa ja pyytää hänen nimessään syntejämme anteeksi yhteen ääneen näin sanoen:

---
Apostoli Paavali kirjoittaa Filippin seurakunnalle: “En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen” (3:12).

“En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi...”

Tässä on sanoitettu yksi kristillisen uskomme kulmakivistä. Olemme jo nyt pelastettuja, mutta emme ole vielä saavuttaneet päämääräämme. Olemme vanhurskautettuja mutta samalla syntisiä, vasta perillä taivaassa olemme synnistä täysin vapaita. Matkamme on vielä kesken.

Samaa ajatus pätee siihen, miten kohtaamme Vapahtajamme. Kristus on seurakunnassaan läsnä Sanassa ja ehtoollisessa – jo nyt. Kerran aikojen lopussa hän on kuitenkin tuleva kunniassaan ja kirkkaudessaan maan päälle. Odotamme Kristuksen paluuta. Jos emme näin tee, olemme nukkuva kirkko. Toisena adventtisunnuntaina meitä muistuttetaan tästä elävästä odottamisesta – Jo joudu,  Herra Jeesus!

Adventtiaikana Herra sanoo seurakunnalleen: Katso, minä tulen pian. Kulkiessamme kohti suurta juhlaa hylätkäämme kaikki, mikä estää elämämme uudistumisen. Vapahtaja tahtoo tulla Herraksemme. Saamme turvautua hänen armoonsa ja pyytää hänen nimessään syntejämme anteeksi yhdessä näin sanoen:

Johdantosanat - 3. adventtisunnuntai

3. adventin otsakkeena on: ”Tehkää tie kuninkaalle.” Päivän keskushenkilönä on Johannes Kastaja, Jeesuksen tien raivaaja. Hänen esimerkkinsä mukaan mekin raivaamme tietä Jeesukselle. Sitä tarvitaan etenkin näin joulunaikana.

Valmistamme sydämissämme tien Herralle, jotta hän pääsee koskettamaan sydämiämme. Raivaamme esteet Herran tieltä, jotka estävät näkyvyytemme siihen talliin, jossa seimen lapsi on syntynyt. Raivaamme tietä omahyväisyydeltä, pinnallisuudelta ja liialliselta yltäkylläisyydeltä, jotta tie olisi tasainen perinteiselle joululle. Joululle, jossa pääosassa on Jeesus Kristus. Joululle, jossa vallitsee hyvä tahto ihmisten kesken. Joululle, jossa yhteys toisiin ja Jumalaan on tärkeämpää kuin aineellinen hyvä. Tällaista joulumieltä Jumalalta pyydämme. 

Jotta voimme lähteä puhtain sydämin niin ehtoolliselle kuin vajaaseen kahteen viikkoon ennen joulua, pyydämme Jumalalta anteeksiantoa ja vapautusta mielemme vankiloista. Tunnustakaamme hänelle syntimme hiljaa mielissämme näin sanoen:

---
Kolmas adventtisunnuntai muistuttaa meitä, miten tärkeää jouluun valmistautumisessa on kiinnittää katse uskomme kohteeseen: Jeesukseen Kristukseen. Juuri hänelle, joulun Herralle, meidän tulisi raivata elämässämme tilaa. ”Tehkää tie kuninkaalle” on osuvasti tämän kirkkopyhän otsakkeena. Se on hyvä sana joulun alla, ja muutenkin, kaiken niin kovin turhankin sälän keskellä.

Johannes Kastaja oli Jeesuksen tien raivaaja. Hän oli itse merkki siitä, että profeettojen ennustukset olivat täyttymässä: Vapahtaja oli pian tuleva. Kristuksen toiminnassa toteutuivat pelastuksen ajan merkit. Samoin hän tulee yhä uudelleen sanassa ja sakramenteissa seurakuntansa keskelle ja tuo mukanaan kaikki pelastuksen lahjat. Jeesus on hengessään läsnä.

Nyt adventtiaikana Herra Jeesus sanoo seurakunnalleen: »Katso, minä tulen pian.» 

Kulkiessamme kohti suurta juhlaa hylätkäämme kaikki, mikä estää elämämme uudistumisen. Vapahtaja tahtoo tulla Herraksemme. Saamme turvautua hänen armoonsa ja pyytää hänen nimessään syntejämme anteeksi yhteen ääneen näin rukoillen:

Johdantosanat - 4. adventtisunnuntai

Kaksi tähän messuun valittua virttä kertovat ytimekkäästi, miten maailma ja Jumalan tahto eroavat toisistaan. Saarnan jälkeisessä virressä sanotaan: ”Muut kaikki hylkää, vaan sinä et…” ja alkuvirsi ilmoitti: ”Oi Jumala, et hylkää pientä lasta.” 
Päivän evankeliumi kertoo, että jopa Joosefkin oli hylkäämäisillään pienen joulunlapsen, mutta Jumala muutti unen kautta Joosefin mielen täydellisesti. Jumala ei hylännyt Poikaansa eikä Joosefiakaan.

Me olemme ymmärtämättömyydessämme usein Joosefin kaltaisia: hylkäämme hänet, joka haluaisi olla kanssamme kaikki päivät maailman loppuun asti. Jeesuksen hylkääminen on suuri synti, eikä suinkaan ainoa. Nöyrrymme Herran eteen synnintunnustukseen näin rukoillen ja veisaten:

----
Oikeaan jouluun on neljä päivää – Herran Jeesuksen syntymäjuhla on lähellä! 

Tämä sunnuntai, 4. adventti, omistetaan lasta odottavalle Marialle, Herran äidille. Vapahtajan äidin odotus ja Herran kansan joulun odotus kuuluvat yhteen. Ihmisen sisäisen mielialan tulee olla valmis suuren sanoman vastaanottamiseen. Niinpä valmistaudumme sekä ulkoisesti että sisäisesti ottamaan vastaan juhlamme keskeisen sanoman: ”Nyt syttyy neljäs kynttilä, jo joulu sarastaa. Me odotamme Jeesusta, hän kaikki pelastaa.”
Kulkiessamme kohti suurta juhlaa hylätkäämme kaikki, mikä estää elämämme uudistumisen. Tehkäämme tietä perinteiselle joululle ja sen sanoman tuomalle ilolle. Vapahtaja tahtoo tulla Herraksemme. Saamme turvautua hänen armoonsa joka päivä ja pyytää hänen nimessään syntejämme anteeksi näin yhdessä rukoillen:

---
Jouluun on aikaa tasan viikko – Herran Jeesuksen syntymäjuhla on lähellä! 
Tämä päivä, 4. adventtisunnuntai, aloittaa jouluun valmistautumisen loppuvaiheen. Valmistaudumme ulkoisesti ja sisäisesti ottamaan vastaan juhlamme keskeisen sanoman: ”Nyt syttyy neljäs kynttilä, jo joulu sarastaa. Me odotamme Jeesusta, hän kaikki pelastaa.”   

Kulkiessamme kohti suurta juhlaa hylätkäämme kaikki, mikä estää elämämme uudistumisen. Raivatkaamme tietä perinteiselle joululle ja sen sanoman tuomalle ilolle. Vapahtaja tahtoo tulla Herraksemme. Saamme turvautua hänen armoonsa joka päivä ja pyytää hänen nimessään syntejämme anteeksi yhteen ääneen näin sanoen:

Johdantosanat - jouluaatto

Tervetuloa jouluaattokirkkoon! Suuri juhlamme on käsillä. Vietämme jouluaattoa, Vapahtajamme syntymäjuhlan edeltävää iltaa. Juhlimme häntä, joka tuli vapauttamaan kadoksissa olleen ihmiskunnan epätoivosta, pimeydestä ja synnin vallasta. Juhlimme häntä, joka toi maailmaan valon, toivon ja ilon. Rukoilemme, että voisimme tänäkin joulua kokea sitä samaa iloa kuin idäntietäjät nähdessään Betlehemin tähden: ”Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo.” Ja sitä samaa kiitosta kuin kedon paimenet nähtyään seimen lapsen: ”he palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet.”

Jotta voisimme lähteä joulunviettoomme anteeksiannetuin sydämin, kiitollisina ja joulurauhan saattelemana, tunnustakaamme syntimme hiljaa sydämissämme näin sanoen: 

---
Suuri juhlamme on käsillä. Vietämme jouluaattoa, Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen, syntymäjuhlaa edeltävää iltaa. Herra on lähellä. Sen kertovat sytyttämämme neljä kynttilää ja laulamamme alkuvirsi: ”Nyt syttyy neljäs kynttilä, jo joulu sarastaa. Me odotamme Jeesusta, hän kaikki pelastaa.” 

Virressä 415 lauletaan: ”Kaipauksesta lähdemme liikkeelle, kaipauksesta.” Tämä tunne, selittämättömän kaipauksen tunne, ajaa meitä Jumalan luokse. Tänäänkin. Kaipaus Jumalaan ajaa meitä etsimään viatonta seimen lasta, joka on tuonut Jumalan rakkauden keskuuteemme. Kaipaus ajaa meidät liikkeelle etsimään rauhaa, joulurauhaa. Etsimme kaipuun silmin taivaalta, oman elämämme taivaalta, sitä johtotähteä, joka johtaisi meidät elämän salaisuuden äärelle. Etsimme sitä samaa lupauksen tähteä kuin idäntietäjät aikanaan. Monesti murheemme, surumme ja maailmallisuutemme tuovat niin synkkiä pilviä eteemme, ettemme kunnolla näe oppaaksemme sytytettyä tähteä. Oma itsekkyytemme ja välinpitämättömyytemme sumentavat näkömme pelastuksen taivaalle. Kaipaamme Jumalalta usein selkeämpää merkkiä, tuikkivampaa tähteä. Huokailemme pimeän Pohjolan taivaalle: ”Missä olet Herra, Jumala?”          

Riittävä ja ainoa merkki meillä on kuitenkin Jeesuksessa Kristuksessa, seimen lapsessa. Muuta merkkiä ei tarvita, muuta merkkiä ei tule. Hänessä Jumala tuli lähellemme, kuten Jeesuksen toinen nimi Immanuel ilmaisee: ”Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel - se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme.      

Jouluna juhlimme Jeesusta. Häntä, joka tuli vapauttamaan kadoksissa olleen ihmiskunnan epätoivosta, pimeydestä ja synnin vallasta. Jumala ei tullut maailmaan valepuvussa, vaan hän tuli ihmiseksi, joka oli lihaa ja verta. Hän ei ilmestynyt kuninkaan hoviin täysikasvuisena kuninkaanpoikana, vaan hän syntyi pieneksi lapseksi vaatimattomaan talliin Betlehemiin. Hän syntyi avuttomaksi lapseksi, joka tarvitsi vanhempiensa hellää hoivaa ja syliä. 

Jumala on tullut Pojassaan pieneksi, nöyräksi ja vaatimattomaksi, jotta mekin uskaltaisimme olla sitä Kaikkivaltiaan edessä. Jeesus-lapsi asetti meille esimerkin. Meitäkin kutsutaan Jumalan yhteyteen ja siihen, että turvaisimme Jumalaan kuin vastasyntynyt Jeesus vanhempiinsa. Meitä kutsutaan myöntämään pelkomme, häpeämme ja oman riittämättömyytemme. Jumala saa olla Jumala, me taas saamme olla pieniä ja epätäydellisiä ihmisiä. Tätä lohdullista ihmisen osaa me tänäkin jouluna harjoittelemme seimen ihmeen edessä. 

Jotta voimme lähteä puhtain mielin, anteeksiannetuin sydämin, kiitollisina ja joulurauhan saattelemana viettämään joulujuhlaamme, niin tunnustakaamme ensiksi syntimme näin sanoen: 

---
Sisaret ja veljet tervetuloa yhteiseen jouluaattokirkkoomme. On aika ilon ja rauhan. 
Iloa ja rauhaa... näitä lahjoja ei ole helppo löytää kiireisessä ja levottomassa maailmassamme. Se on varmasti meille kaikille yhtä vaikeaa, papillekin. Iloitsen siitä, että meitä on näin monta, jotka haluamme aloittaa joulunviettomme juuri täältä. Kirkko on paikka, josta haemme iloa ja rauhaa, joulunsanomaa ja hyvää tahtoa ihmisten kesken. Täällä on hyvä olla. Täältä on hyvä jokaisen lähteä viettämään joulua valitsemallaan tavalla. Kenenkään ei tarvitse olla yksin, Jumalan perheväki on koolla nyt (rohkeimmat voivat jopa kääntää päätään ja tervehtiä vieressä oleviaan). Ja nekin, jotka ovat kodeissaan yksin, Herra on heidän kanssaan. Onnellinen on se, joka tämän pyhyyden läsnäolon elämässään ymmärtää. 

Rukoilkaamme joulurauhaa sydämiimme hiljaa näin:  

---
Lauloimme virrestä: ”Ei valtaa, kultaa, loistoa tuo joulu lahjanaan.”

Joku saattoi siellä kirkonpenkissä harmitella, että miksi tämänkin virren sanoja mentiin muuttamaan. Koemme tutut sana niin pyhiksi, että toisiin on vaikea tottua. Mutta ei niin pahaa, jottei jotain hyvää. Uusissa sanoissa on nimittäin tärkeä opetus joulun sanomasta.

Vanhat sanat puhuvat siitä, mitä ihminen etsii joulussa: ”En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan.” On kysymys ihmisen omasta virittäytymisestä jouluun. Laulun suunta on alhaalta ylös: ihmisen katseesta Jumalan suuntaan.

Uudet sanat eivät puolestaan lähde ihmisen valmistautumisesta. Niissä viitataan joulun lapseen, joka ei tuo valtaa tai kunniaa ihmisille lahjanaan: ”Ei valtaa, kultaa, loistoa tuo joulu lahjanaan.” Laulun suunta on ylhäältä alas: Jumalan katseesta pieneen ihmiseen. 

On hyvä, että meillä on nämä kaksi lauluversiota, sillä molempia tarvitaan. Tarvitaan valmistautumista jouluun, jota olemme kukin eri tavoin tehneet. Lahjat, kortit, siivoaminen ja ruuan valmistaminen saavat kuulua kuvaan. Tämä kaikki on itsensä virittämistä jouluun. 

Toiseksi tarvitaan se kaikkein tärkein: joulun suurin lahja on siinä, mitä taivaasta annetaan. Tärkein suunta on ylhäältä alas laskeutuva armo. Jeesus laskeutui alas taivaasta parhaaksi joululahjaksemme. 

Olemme tulleet tänään kirkkoon nimenomaan siksi, että voisimme kokea näitä molempia: mielen virittäytymistä jouluun ja sitä, että ottaisimme vastaan sen, mitä ylhäältä annetaan. Katseemme on ylös. Jumala puolestaan katsoo meitä rakastavasti alas.   

Jotta voimme lähteä joulunviettoomme nämä molemmat ilmansuunnat kunnossa, tunnustakaamme syntimme Jumalalle hiljaa sydämissämme näin sanoen: 

(Viimeisen kokonaisuuden ajatukset suoraan kirkkoherra Tuomo Lindgreniltä) 

Johdantosanat - jouluaamu

Tämä on se aamu, jona kristityt kaikkialla maailmassa kokoontuvat kuulemaan, mitä tapahtui kerran pienessä Betlehemin kaupungissa Juudaan maalla.

Tämä on se juhla, jona joulutähden taivaallinen valo valaisee pimeän maan
ja enkeli tuo sanoman Vapahtajan syntymästä.

Tämä on se aamu, jona ihmisen sovituksen ja anteeksiannon ikävä, ilon ja rauhan ikävä,tulevaisuuden ja toivon ikävä saa vastauksen. Profeettojen ennustukset ovat toteutuneet, Vapahtaja on keskellämme.

Tämä on se aamu, jona kristikunta käy rukoukseen Jeesus-lapsen seimen äärelle,
ja yö väistyy.

”Lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille.” Meille on syntynyt Vapahtaja, Kristus, Herra. Hän on avannut meille tien Jumalan yhteyteen. Kiitos olkoon siitä Jumalalle! Kumartukaamme Vapahtajamme seimen ääreen tunnustamaan hänelle syntimme hiljaa sydämissämme näin sanoen:

---
Lauloimme virrestä: ”Ei valtaa, kultaa, loistoa tuo joulu lahjanaan.”

Joku saattoi jo siellä kirkonpenkissä harmitella, että miksi tämänkin virren sanoja mentiin muuttamaan. Koemme tutut sanoitukset niin pyhiksi, että toisiin on hankala tottua. Mutta ei niin pahaa, jottei jotain hyvääkin. Uusissa sanoissa on nimittäin tärkeä opetus joulun sanomasta.

Vanhat sanat puhuvat siitä, mitä ihminen etsii joulussa: ”En etsi valtaa, loistoa, en kaipaa kultaakaan.” On kysymys ihmisen omasta virittäytymisestä jouluun. Laulun suunta on alhaalta ylös: ihmisen katseesta Jumalan suuntaan.

Uudet sanat eivät puolestaan lähde ihmisen valmistautumisesta tai hartaudesta. Niissä viitataan joulun lapseen, joka ei tuo valtaa ja kunniaa ihmisille lahjanaan: ”Ei valtaa, kultaa, loistoa tuo joulu lahjanaan.” Laulun suunta on tässä ylhäältä alas: Jumalan katseesta pieneen ihmiseen. 

On hyvä, että meillä on nämä kaksi lauluversiota, sillä molempia  tarvitaan. Tarvitaan valmistautumista jouluun, jota olemme kukin eri tavoin tehneet. Lahjat, kortit, siivoaminen ja ruuan valmistaminen saavat kuulua kuvaan. Tämä kaikki on itsensä virittämistä joulujuhlaan. 

Tämän lisäksi tarvitaan se tärkein: joulun suurin lahja on siinä, mitä taivaasta annetaan. Tärkein suunta on ylhäältä alas laskeutuva Jumalan armo. Jeesus laskeutui alas taivaasta parhaaksi joululahjaksemme. 

Olemme tulleet tänään kirkkoon nimenomaan siksi, että voisimme kokea näitä molempia: mielen virittäytymistä jouluun ja sitä, että ottaisimme vastaan sen, mitä ylhäältä alas annetaan. Katseemme on ylös ja Jumala puolestaan katsoo meitä rakastavasti alas.   

Jotta voisimme lähteä joulunviettoomme nämä molemmat ilmansuunnat kunnossa, niin tunnustakaamme syntimme Jumalalle hiljaa sydämissämme näin sanoen: 

Johdantosanat - tapaninpäivä

Tänään tapaninpäivänä valkoinen joulunväri on vaihtunut punaiseen. Se on voimakas väri. Se on väri, joka herättää huomion. Liikenteessä punainen väri tarkoittaa pysähtymistä. Kun liikennevalo näyttää punaista tai kohtaamme Stop-merkin, silloin on pakko pysähtyä.

Punainen on myös joulunväri. Meidän on pysähdyttävä tavallisesta elämänhyörinästä ja  kuunneltava joulun sanomaa. On rauhoituttava kuuntelemaan, mitä Jumala haluaa meille sanoa. On pysähdyttävä katsomaan seimeä ja siinä nukkuvaa Jeesus-lasta. Meille sanotaan ”STOP, katsokaa maailman Vapahtajaa!” 

Vain se, joka seisahtuu tämän ihmeen äärellä tulee huomaamaan, että aikanaan valo vaihtuu vihreäksi. Jumala näyttää meille vihreää valoa. Meillä on kulkuyhteys Jumalan luo tämän lapsukaisen kautta. Jeesus on tiemme taivaan Isän yhteyteen.

Päivän punainen väri kertoo myös veriuhrista, jonka monet Jeesukseen uskovat ovat puolestamme antaneet. Joulunsanoma on aina herättänyt vastustusta, se on jakanut ihmiset sen vastaanottaviin ja hylkääviin. Siksi yhä tänäkin päivänä tarvitsemme rohkeutta tunnustaa ihmisille se, mikä joulussa on tärkeintä. Sanomme sen virren sanoin:”Seisahtukaa! Katsokaa Kristusta, Ihmisen Poikaa, rauhamme luojaa ja sovittajaa.”

Avatkaamme nyt elävät ja punaiset sydämemme Jumalallemme. Kertokaamme hänelle, ettemme ole aina käyttäytyneet hänen todistajilleen kuuluvalla tavalla. Pyydämme, että samalla hänen anteeksiantamuksensa saisi täyttää köyhät sydämemme. Tunnustakaamme hänelle syntimme hiljaa sydämissämme näin sanoen:

---
Betlehemistä lähtenyt riemukas joulunsanoma kohtasi heti alusta pitäen vastustusta. Kaikki eivät ottaneet sitä vastaan yhtä iloiten kuin kedon paimenet ja idäntietäjät Kun ensimmäinen joulupäivä kertoo: "Jumalalla on ihmistä kohtaan hyvä tahto", niin toinen joulupäivä puolestaan vastaa siihen, mitä ihminen tästä ilmoituksesta ajattelee: hän ei ota Jumalan hyvyyttä vastaan, vaan vainoaa hänen ilosanomansa levittäjiä. Yksi näistä vainotuista on päivän keskushahmo marttyyri Stefanos. Häntä ja muita marttyyrejä tahdomme muistaa ja kiittää siitä, että he eivät antaneet periksi. He eivät antaneet periksi, jotta uskonsanoma sai myöhemmin tavoittaa meidätkin aina täällä Pohjolan perukoilla.

Jumalan pelastussanoma jakaa ihmiset sen vastaanottaviin ja sen hylkääviin. Sen tähden tarvitsemme jatkuvaa Hengen vahvistusta, jotta pysyisimme Jeesuksessa ja todistaisimme hänestä. Jos me emme elä Kristuksesta, sydämemme autioituu. Se jää asujaansa vaille. Jouluna olemme rukoilleet, että Kristus syntyisi sydämissämme. Tänään muistutetaan, että joulun lasta ei saa jättää heitteille. Tahdomme kasvaa seimen lapsen tuntemisessa ja hänen armossaan. 

Avatkaamme nyt sydämemme Jumalallemme ja kertokaamme hänelle, ettemme ole aina käyttäytyneet hänen todistajilleen kuuluvalla tavalla. Teemme sen hiljaa sydämissä näin sanoen: