Saarna uskonpuhdistuksen muistopäivä 12.10.2008

Matt. 16:1-4
Jeesuksen luo tuli fariseuksia ja saddukeuksia, jotka halusivat panna hänet koetukselle ja pyysivät häntä näyttämään merkin taivaasta. Mutta Jeesus vastasi heille: »Illalla te sanotte: ’Tulee kaunis ilma, kun taivas ruskottaa’, ja aamulla: ’Tänään tulee ruma ilma, sillä taivas on synkän ruskottava.’ Taivasta te kyllä osaatte lukea, mutta ette aikojen merkkejä. Tämä paha ja uskoton sukupolvi vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki.» Hän jätti heidät siihen ja lähti pois. 

On se ilmoja pidellyt!

Arvatenkin tätä kansansanontaa on viljelty runsaasti kuluneena kesänä. Sateinen kesämme tarjosi monta otollista päivittelyn aihetta siitä, miten huonoja kelejä olikaan tarjolla. Sääprofeettoja tuntui nousevan kuin sieniä sateella, osa varoittaen siitä, että olisi kyse pysyvästä ilmiöstä: tällaisiin kesiin tulisi jatkossakin varautua. Toiset puhuivat sattumasta: onhan tällaisia kesiä toki ennenkin nähty. Tälle välille mahtui tietysti yhtä sun toista mielipidettä. Missä piilee totuus? - varmuudella yksin Luoja sen tietää. Se on kuitenkin varmaa, että sää jaksaa yhä puhututtaa kansalaisia. Se tekee sitä mummonmökissä, pellonlaidalla, torilla ja kaupunkilaisyksiössä. ”Saapa nähdä millainen talvi onkaan tulossa!”, huomaamme pian suureen ääneen pohtivamme.  

Tähänkö samaan keskusteluun Herramme Jeesus Kristus tahtoo  evankeliumissa osallistua? Vai miksi ihmeestä hän ilmoista haastelee, puhellen taivaanrannan ruskottamisesta? Ei kai sentään Pekka Poudan vapaapäivien tuuraamisesta ole kyse?

Vaikka rohkenen sanoa, että Herramme jos kuka on huolissaan aiheuttamastamme ilmastonmuutoksesta, niin siitä hän ei tässä yhteydessä puhu. Henkensä kautta hän tosin ohjaa lapsiaan miettimään joka päivä, mikä on luomakunnalle parasta. Tässäkin meillä on vastuumme, jota voimme etsiä yhdessä sanalla, rukouksella ja meille lahjoitetulla viisaudella. Mutta nyt etsikäämme päivän sanaa!

Päivän evankeliumi taitaa edustaa niitä harvoja kertoja, jolloin Jeesus äityy kehumaan kiistakumppaneitaan, fariseuksia ja saddukeuksia. Ei tosin uskonnollisista ansioista, vaan lähinnä meteorologisesta osaamisesta: ”Illalla te sanotte: ’Tulee kaunis ilma, kun taivas ruskottaa’, ja aamulla: ’Tänään tulee ruma ilma, sillä taivas on synkän ruskottava.’ Taivasta te kyllä osaatte lukea.” Kansanviisauden tuoma lukutaito luonnonmerkeistä oli heillä hallussa, sen Jeesus auliisti myönsi. Näppärä taito sinänsä, muttei kuitenkaan oleellisin. Eikä varsinkaan heille, joille hengelliset taivasasiat olisivat pitäneet olla tärkeämpiä kuin maalliset. Jumalan tahdon kyseleminen oli unohtunut aivan toisenlaisten pyrkimysten alle. Ihmisviisaus oli peittänyt alleen Jumalan kirkkauden. Herkkyys ja halu kuulla totuutta oli kadonnut. Se mitä oli tapahtunut ja tapahtumassa Jeesuksen kautta ei heitä liikauttanut. Niinpä Jeesus kiskaisee heidät välittömästi maanpinnalle harhaluuloistaan: ”Taivasta te kyllä osaatte lukea, mutta ette aikojen merkkejä.” 

En koe suurta omantunnontuskaa, jos niputan meidät eräällä tapaa samaan pinkkaan fariseusten ja saddukeusten kanssa. Osaamme kyllä askaroida yllin kyllin maallisissa asioissa, mutta taivaallisille ei tunnu riittävän tilaa. Luonnonmerkkejä luemme jopa paremmin kuin he, onhan meillä sitä varten viimeisen päälle viritetyt apuvälineet: satelliitit ja tietokoneet. Tiede ja tekniikka kehittyvät hämmästyttävää vauhtia, asia jonka varsinkin te ikäihmiset hyvin tiedätte. Ahkeroimme ja sukkuloimme paikasta toiseen maailmassa, joka on suorastaan unenomainen. Todellisuus ja haavemaailma sekoittuvat, eikä suinkaan vähiten valtavan viihdemaailman ansiosta. Jos taivasten valtakunnan salaisuudet ovat meiltä pahasti hakusessa, niin samaa voidaan sanoa tavallisesta arkitodellisuudesta. Emme osaa lukea ajan merkkejä. Kohtaamme lähes päivittäin kauheita asioita, ja miltei aina ne tulevat täysinä yllätyksinä, vaikka merkkejä on ollut ilmassa pitkään. Hyvinvointivaltiomme on muotoutunut valitettavan monelle pahoinvointivaltioksi. Olisi suoranainen ihme, jos tämä pahoinvointi ei mitenkään keskuudessamme oireilisi. Herkkyys toistemme hätää kohtaan on koventunut. Suoranaiset pilviverhot, synnin tuomat näköesteet, estävät meitä näkemästä tilaamme ja sitä, mitä voisimme tehdä toistemme hyväksi. Ja mitä tulee Jumalan tahdon ja kirkkauden näkemiseen: sitä tuntuu verhoavan jättimäinen ja synkkä myrskypilvi. Tämän ymmärtämiseen ei tarvitse kun katsoa siihen, miten onnistuneesti hänen tahtoaan maailmassa noudatamme. 

Tässä vaiheessa on syytä hypätä pois fariseusten ja saddukeusten veneestä. Tai emmehän ole siinä alun perinkään olleetkaan, sillä miksi tahtoisimme asettaa Jeesuksen koetteelle. Ivallinen koetteelle asettaja on näet jo valmiiksi muodostanut kantansa koeteltavasta, sanoipa hän mitä tahansa, niin mielipide ei muutu suuntaan tai toiseen. Tätä asenneilmastoa on ihmeen paljon yhteiskunnassamme. Uskonnonvastaisuus on kasvanut merkittävästi. Internetin kaikenlainen tarjonta ja väkivaltapelit kyllä lapsille ihmeen avoimesti sallitaan, mutta auta armias, jos Jeesuksesta erehdytään heille koulussa puhumaan. Kumpikohan lienee vaarallisempi: Jeesus vai netit että pelit? Samoissa vesissä kuitenkin melotaan, missä Jeesus pannaan jatkuvasti epäreilusti koetteelle. Tämä on tervettä muistaa, sillä kyllä sen kirvelevää vettä roiskuu päällemme ja sen vahvat aallot painavat purteamme vasten. Pitää pysyä uskossaan lujana. Jos lannistuu ja hyppää pysyvästi muiden mukaan, niin vaara vaanii, että Vapahtaja on pakotettu tekemään samoin kuin evankeliumissa: ”Hän jätti heidät siihen ja lähti pois.” Emmehän koskaan tahdo lähettää Herraamme pois vain siksi, ettemme usko ennemmin häntä kuin maailmaa?

Onneksi kristityn ei tarvitse olla sääprofeetta, erehtymätön aikojen merkkien tulkitsija tai haka melomaan elämän myrskyissä. Riittää kun uskoo niihin merkkeihin, jotka on annettu. Se, että Jeesus oli haudassaan kolme päivää ja kolme yötä, kuten Joona valaan vatsassa, pitää riittää jokaiselle kristitylle. Tässä on ainoa merkkimme, jota seuraamme. Jeesuksen risti, synnin sovituksen ja kuoleman voiton risti. Taivaiden merkkeihin ja oman elämän ihmeisiin ei voi ensisijaisesti ripustautua. Jumala antaa aikanaan kyllä arjen ihmeitäkin, silloin kun hän näkee sen tarpeelliseksi. Totuus kuitenkin on, ettei Jeesusta voi pakottaa ihmetekoihin ja merkkeihin, hän ei ole ohjailtavissamme. Tästä syystä hän on juuri koko maailman Vapahtaja ja pelastaja. 

Säätiedotusta tarvitsemme päivittäin. Samaa tiedotusta tarvitsemme oman sielumme tilasta. Sielun kertakartoitus ei riitä, vaan se pitää olla jokapäiväistä. Parannusta ja tuuletusta sisäiseen ilma-alaan on saatava. Tarvitsemme sanan valoa matkaamme valaisemaan. Rukoukset ovat airot, jotka pitävät veneemme liikkeessä. Uskolliset kristityt ystävät tuovat auringon paisteen sateenkin keskelle. Seurakunta  tarjoaa suojasataman maailman myrskyiltä ja paineilta. Pyhän Hengen täyttämä sydän ohjaa oikealle merimerkille. Ja koko suurta venettämme, monin verroin suurempaa kuin Nooan arkki, ohjaa hyvän tuulinen kapteenimme, Jeesus Kristus. Hän haluaa valvoa, ettei kukaan hänen rakkaista matkalaisistaan hukkuisi: ”Niin paljon on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:16).