Saarna luomakunnan sunnuntai 16.7.2006

Joh. 1:1-4
Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä.
Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. 

Miten vaikeaa onkaan ihmisen uskoa luonnostaan Jumalaan! Monelle se on miltei mahdotonta. Ainakin omasta mielestään ja järjestään.  Aistihavainnoilla ja kokeellisesti asiaa kun ei voi todistaa, miksi siis uskoa. Monelle Jumala on ihmismielen tuotos, jossakin mielessä ehkä tarpeellinen ja ymmärrettävä, mutta ei muuta. Näiden ihmisten mukaan Jumala ajaa ihmiselle samaa asiaa kuin eräänlainen satuhahmo tai mielikuvitusystävä pikkulapselle – kyseessä on harmiton leikki, jolla ei kuitenkaan ole mitään todellisuuspohjaa. Jumala on heille yhtä tosi kuin se valkopartainen ja punanuttuinen kaveri tuolla napapiirin tuntumassa.   

”En nähnyt Jumalaa”, totesi kosmonautti Juri Gagarin aikanaan tullessaan avaruuslennoltaan. Ehkä tätä ajatusta pitäisi hieman päivittää. Jumalan olemattomuutta voisi todistella tänä päivänä yhtä jouhevasti esimerkiksi näin: ”Eipä ole näemmä vielä laajakaistaa taivaaseen viritelty, kun yhteys pätkii aika lailla!”, ”Missä viipyvät Jumalan kotisivut?”, ”Miten Jumala voisi olla vakavasti otettava 'tuote', kun ei se näytä olevan edes listattuna pörssiin, kuten muut aikamme suurimmat voimat?” Vakuuttivatko nämä argumentit Jumalan ei-olemassaolosta? Niin, noh, en uskonutkaan... Jouhevuus on nimittäin näistä todisteluista kaukana. Vaikka harrastin tässä kohden reippaasti retorista liioittelua – suonette anteeksi! – niin nämä kokemukset eivät ole naurunasioita. Monelle, niin Juri Gagarinille muinoin kuin nykyajan 'mattimeikäläisille', tämäntyyppiset ajatuskulut voivat olla arkipäivää. Joko tietäen tai tiedostamattaan. Luojan luomat eroavat tässäkin kohden, lähes yhtä paljon kuin päivä eroaa yöstä. Mutta kaikkia meitä ajaa eteenpäin sama ajatus: Kuka on tämän kaiken luonut? Mistä elämä on saanut alkunsa? Haloo, missä olet Jumala?                                   

Tuntuisi, että joissakin piireissä on jotenkin sivistyneempää ja ajanmukaisempaa olla uskomatta mihinkään, jota ei voi näyttää toteen. Sanoisinko, että se koetaan hieman aikuisempana. Epävarmassa maailmassa on hyvä pelata varman päälle. Uskossa Korkeampaan voimaan on puolestaan ikävä riskinoton maku: Mitä jos kokemukseni ja ajatukseni ovat epätosia? Entä jos Jumalaa ei olekaan olemassa? 

Ihminen, joka ei usko Jumalaan, minimoi myös mielellään nolatuksi tulemisen vaaran: kun pelaa niillä pelimerkeillä, jotka ovat varmuudella omassa tiedossa ja kaikkien ulottuvilla, niin ei voi hävitä. Tai paremminkin: ei tarvitse hävetä. Ja mikäli Jumala sattuisikin loppupeleissä olemaan olemassa, tällainen peluri ei tilannetta hätkähtäisi; silloinkin näet syyn voisi vierittää muiden niskoille, Jumalan niskoille. ”Miksi et informoinut, kertonut itsestäsi selkeästi minulle, vaikka olisit voinut,” voisi olla ei-Jumalaan-uskovan johdonmukainen vastaus. ”Eipä ollut parempaa tietoa, valitan”, hän jatkaisi, pesten samalla syylliset kätensä asian tiimoilta kuin Pilatus konsanaan Jeesuksen ja kansanjoukon edessä. Aikuismaista käytöstä? Ei kovinkaan. Mieleen tulee lähinnä 10-vuotias lapsi, joka muksauttaa kaveriaan nyrkillä kasvoihin, tietäen varsin hyvin sen olevan väärin. Tietäen, että vanhemmat ovat sen kieltäneet. Jumala on meidän vanhempi, Isämme, joka on antanut meille ohjeet hyvään elämään, hänen tahtonsa mukaiseen elämään. Hän on myös ilmoittanut itsestään riittävästi. Aivan riittävästi. Kyse on siitä, suostummeko hänen lapsensa rooliin jo tässä ajassa vai ei. Suostummeko kuulemaan hänen opastavan äänensä. Lopulta, lopulta tähän asemaan, lapsen asemaan, on kaikkien suostuva. 

Filippiläiskirjeessä sanotaan: ”Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: ”Jeesus Kristus on Herra” (2:10-11).   

”Miksi Jumala kuiskailee ja vihjailee, miksi Hän ei puhu ääneen selvästi.” Näin pohti professori Kari Cantell kirjassaan Tiedemiehen mietteitä uskosta. Cantellin johtopäätös oli se, että koska kunnon tietoa ei ole tullut, ei ole tiedon antajaakaan. Hän ei ole ajatuksineen yksin, ei varsinkaan tiedemiesten joukossa. Viime aikaisten kyselyiden mukaan  Jumalaan uskovien tiedemiesten osuus on hälyttävästi laskenut viime vuosikymmeninä. Syistä minulla ei ole tarjota sen parempaa informaatiota, mutta näin on käynyt. Sanotaan, että 'tieto lisää tuskaa'. Tässä tapauksessa tieto näyttäisi vähentävän uskoa ja lisäävän ihmisen valtaa. Jumala pienenee, ihmisymmärrys kohoaa taivaisiin. Apostoli  Paavali törmäsi samaan ilmiöön. Hän huomasi, että puhe rististä on monen mielestä silkkaa hulluutta. Hän kirjoittaa Korinttolaiskirjeessään: ”Onhan kirjoitettu: -- Minä hävitän viisaitten viisauden ja teen tyhjäksi ymmärtäväisten ymmärryksen. Missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hulluudeksi? Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat” (1:19-21). Jeesuskin huomasi saman asian kuin Paavali kinastellessaan usein oppineiden, lainopettajien ja fariseusten kanssa. He eivät tahtoneet millään uskoa Jeesukseen, vaikka todistivat omin silmin useita hänen ihmeitään. Maan hiljaiset, tavalliset ihmiset, sen sijaan uskoivat Vapahtajaansa. Siksi Jeesus sanoi: ”Minä ylistän sinua Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt” (Mt 11:25). 

On tärkeää ymmärtää, että tieteellinen tieto ei voi itsessään tehdä Jumalaa olevaksi tai olemattomaksi. Tieto ei tapa Jumalaa, vaan se voi parhaimmillaan ennemminkin kirkastaa Jumalan suuruutta. Se, mikä tappaa Jumalan, on ihmisen asenne. Asenne, joka korottaa ihmisen Jumalan rinnalle tai jopa hänen ylitseen. Sama asenne, joka ajoi ihmisen pois paratiisista ja Jumalan yhteydestä. Tahto olla Jumalan kaltainen, tahto syrjäyttää Jumala. Herran lahjoittamasta järjestä ja havainnointikyvystä tulee kompastuskivi, ei tie hänen luokseen, kuten pitäisi. Meidän tulee välttää sitä, että tieto poistaisi tarpeemme Jumalaa kohtaan. Meidän tulee välttää tunnetta Kaikkivoipaisuudesta ja elämän täydellisestä kontrolloinnista. Tämä viimeksi mainittu lienee suurin syntimme tässä ajassa. On vain ajan kysymys – jos nykymeno jatkuu – milloin ihminen astuu Jumalan sijaan elämän ja kuoleman Herraksi. Tai toivoo astuvansa. Geenitekniikat, lääketieteen kehitys ja muut tiedekeksinnöt avaavat huimia näköaloja. Osa rohkaisevia, osa pelottavia. Jos ihminen pystyy pian mielin määrin lisäämään itseensä varaosia, poistamaan kaikki sairaudet ja lisäämään elinikää, niin mihin hän tarvitsee enää Jumalaa, Luojaansa? Pitääkö meidän langeta kunnolla uudelleen, ennen kuin opimme? Herra varjelkoon meidät tältä! Syvä rukouksemme olkoon päivän evankeliumin kaltainen: ”Herra muistuta, että kaikki on syntynyt sanasi voimalla. Anna minun ymmärtää, että mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman Sinua.”

Miten tämä saarna liittyy sitten päivän aiheeseen Luomakunnan sunnuntaihin? Jos jaksat vielä hetken kuunnella, niin selitän. Hyvä, ainakin useimpien silmät ovat vielä auki, joten jatkamme. Luonto on yksi suurimmista Luojan ihmeistä. Siinä kuuluu se Luojan varsin kovaäänen kuiskinta ja vihjailu, josta Kari Cantellkin kirjassaan puhui. Se on monelle meille tärkeä paikka. Luonto todistaa osaltaan Luojan hyvyydestä ja rakkaudesta meitä kohtaan. Luoja loi kaiken hyväksi: ”Ja Jumala näki, että niin oli hyvä” (1. Ms 1:10). Hän antoi sen ihmisille lahjaksi, viljeltäväksi ja varjeltavaksi. Luonto kertoo kiistattomasti Jumalan olemassaolostaan niille, jotka häneen uskovat. Vaikka emme häntä näe, näemme hänen kättensä työt, se riittää. Riittää yllin kyllin todisteeksi. Lisäksi näemme Luojamme työt toisissamme ja itsessämme, sillä olemmehan kaikki Jumalan kuviksi luotuja. Luomakunnan käsittämätön kauneus ja järjestelmällisyys puhuvat sen puolesta, että kaiken takana on jokin persoonallinen voima. Täytyy olla. Asiat olivat voineet olla niin täysin toisinkin. Fyysikko John Polkinghorne kirjoittaa osuvasti: ”maailmankaikkeus olisi voinut olla epäjärjestelmällinen kaaos eikä hyvin järjestynyt kosmos. Tai se olisi voinut olla meille saavuttamattomissa ollut järjellinen kokonaisuus.” Luomistyön ihme ei ole siis pelkästään se, että jotakin luotu, vaan se että meille on annettu kyky havainnoida sitä. Meille on luonnostamme annettu kyky nähdä sen kauneus. Hapuilemme Jumalaa synnynnäisesti ja järjellämme (vrt. Apt 17:24). Mutta ihminen voi päästä Jumalan etsimisessä itse ainoastaan tiettyyn pisteeseen. Ei niin kovin pitkälle, jos ollaan rehellisiä. Ihminen tarvitsee Jumalaa hänet löytääkseen. Ihminen tarvitsee Jumalaa, jotta kykenisi arvostamaan luomakuntaa, kuten sitä pitää. Ihminen tarvitsee Jumalaa, jotta hän ymmärtää, että Kristuksessa on elämä, ihmisten valo. Yksin hänessä on maailmamme valo, luomakuntamme valo.   

Kaikille ihmisille on annettu luomakunta. Se on meille yhteistä. Mikä meidät sitten erottaa on se, ketä me siitä kiitämme. Kiitämmekö sattumaa, muita jumalia, luotuja asioita, itseämme vaiko Kolmiyhteistä Jumalaa? Me kristityt valitsemme jälkimmäisen vaihtoehdon, Kaikkivaltiaan Jumalamme. Hän antaa meille ymmärtävän sydämen ja uskon. Sen kautta ymmärrämme, kuka on kaiken luonut ja miksi. Luojan kuiskaukset eivät ole enää vain kuiskauksia, vaan kovaäänistä selvää puhetta. Heprealaiskirjeessä sanotaan: "Uskon avulla me ymmärrämme, että maailmat on luotu Jumalan sanalla: näkyvä on syntynyt näkymättömästä" (Hepr.11:3). Tästä sanasta elämme. Ja tätä uskoa me pyydämme nöyrästi tänäänkin, Isältämme, Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.