Saarna 3. sunnuntai loppiaisesta 23.1.2011

Hepr. 11:1–10
Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. Uskoon perustuu se todistus, jonka Jumala on isistä antanut.
    Uskon avulla me ymmärrämme, että maailmat on luotu Jumalan sanalla: näkyvä on syntynyt näkymättömästä.
    Uskon vuoksi oli Abelin Jumalalle antama uhri Kainin uhria arvokkaampi. Koska Abel uskoi, hän sai vanhurskaudestaan todistuksen, kun Jumala otti vastaan hänen lahjansa, ja uskovana hän puhuu vielä kuoltuaankin.
    Uskon vuoksi otettiin Henok pois niin, ettei hän kokenut kuolemaa. "Sitten häntä ei enää ollut, sillä Jumala otti hänet luokseen." Ennen kuin hänet otettiin pois, hän näet oli - niin hänestä todistetaan - elänyt Jumalan mielen mukaisesti. Ilman uskoa ei kuitenkaan kukaan ole Jumalan mielen mukainen. Sen, joka astuu Jumalan eteen, täytyy uskoa, että Jumala on olemassa ja että hän kerran palkitsee ne, jotka etsivät häntä.
    Usko sai Nooan taipumaan Jumalan tahtoon, kun hän sai ilmoituksen sellaisesta, mikä ei vielä ollut nähtävissä. Hän rakensi arkin, ja näin koko hänen perheensä pelastui. Hänen uskonsa langetti maailmalle tuomion ja antoi hänelle itselleen uskovien perinnön, vanhurskauden.
    Usko sai Abrahamin tottelemaan Jumalan kutsua ja lähtemään kohti seutuja, jotka Jumala oli luvannut hänelle perintömaaksi. Hän lähti matkaan, vaikka ei tiennyt, minne oli menossa. Koska hän uskoi, hän asettui muukalaisena luvattuun maahan ja asui siellä teltoissa, ja niin asuivat myös Iisak ja Jaakob, jotka perivät saman lupauksen. Abraham odotti sitä kaupunkia, joka on rakennettu vankalle perustalle ja jonka Jumala itse on suunnitellut ja tehnyt. 

Lääkäri määrää lääkekuurin, mies uskoo sen auttavan sairauteensa. 

Jalkapallovalmentaja asettaa kätensä luottopelaajansa olkapäälle ja sanoo: ”Minä uskon sinuun. Mene nyt laukomaan rangaistuspotkusta maali.” 

Laskuvarjohyppääjä hyppää lentokoneesta 4 kilometrin korkeudesta, hän uskoo varjon aukeavan kuten aina ennenkin. 

Pieni lapsi nousee yllättäen seisomaan tuolilla ja hyppää isänsä syliä kohti: hän uskoo, että isä ottaa hänet kiinni.

Mikä näitä lyhyitä kertomuksia yhdistää? – Usko. Niissä uskotaan joko toisiin ihmisiin, lääkkeisiin tai apuvälineisiin kuten laskuvarjoon. Uskoa tarvittiin, jotta ylipäätänsä mitään oltaisiin voitu tehdä. Paraneminen, maalit ja hypyt olisivat jääneet toteutumatta ilman uskoa.   

Itse asiassa ilman mitään uskoa olisi vaikeaa elää arjessa. Miettikäämme vaikkapa omaa jokapäiväistä elämäämme. Kun menemme kauppaan, uskomme kassalaitteiden antavan tuotteista oikean hinnan. Kun menemme pankkiin, uskomme virkailijoihin tärkeissä raha-asioissa. Lukiessamme Savon Sanomia, uskomme toimittajiin ja siihen, että heidän kirjoittamansa lehtijutut ovat totta. Laittaessamme tärkeän kirjeen postiin, uskomme sen menevän perille. Kun laitamme töpselin seinään, uskomme sieltä tulevan sähkövirtaa. 

Tätä listaa voisi halutessaan jatkaa paljon pidemmälle. Näyttäisi siltä, että uskoa tarvitaan monenlaisissa tilanteissa joka ikinen päivä. Kaikilla ihmisillä on uskoa. Uskoa ihmisiin, uskoa ihmisten suunnittelemiin laitteisiin ja järjestelmiin. Tätä ei tule ajateltua, mutta niin se vain on. Ilman uskoa arkemme ei yksinkertaisesti toimisi.

”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.”

Päivän epistola Heprealaiskirjeestä vie meidät arjen uskosta syvemmälle tasolle. Se puhuu hengellisestä tasosta, jota ei voi ihmissilmillä nähdä. Mutta uskon silmillä näkeminen onnistuu. Usko mahdollistaa ymmärryksen siitä, mistä kaikki on tullut, mihin kaikki on menossa ja kuka on kaiken takana. Epistolassa sanotaan: ”Uskon avulla me ymmärrämme, että maailmat on luotu Jumalan sanalla: näkyvä on syntynyt näkymättömästä.”

”Uskon avulla...” Tämä on tärkeä ajatus. Selventääksemme sitä, ottakaamme esimerkki käytännön elämästä.    

Ympäristössämme liikkuu paljon ääniä, säteitä ja muuta informaatiota, joista emme tiedä mitään. Monet eläimetkin havaitsevat paljon sellaista, mitä me emme. Aistimme ovat rajallisia: ne kykenevät ottamaan vastaan vain tietyn osan siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Ihme sekin, miten yleensä silmät ja korvat pystyvät muodostamaan mieleemme selkeitä kuvia ja ääniä pelkistä ääniaalloista tai valonsäteistä. Mutta vasta teknisten apuvälineiden kautta saamme tietää, että monet asiat ovat olemassa vaikkei aistimme niitä havaitse. 

Sama pätee hengelliseen elämään. Se, ettei Jumalaa voi nähdä, ei todista yhtään mitään. Hän on aistiemme ulottumattomissa kuten tietyt äänet ja valonsäteet. Tarvitsemme apuvälineitä, jotta voimme oppia hänet tuntemaan. Uskon avulla tämä onnistuu. Jos fyysikot ja kemistit käyttävät jos millaisia vempaimia omissa tutkimuksissaan, me tarvitsemme uskon apuvälineitä nähdäksemme Jumalan hyvyyden ja suuruuden. Usko muuttaa taivaallisen informaation sellaiseen muotoon, että sitä voi ymmärtää. Verkkokalvo vie valoviestin aivoihin jotta näkisimme, uskon silmä ilahduttaa sielun, joka janoaa Jumalaa. Sokea ei näe, eikä ilman uskon silmiä voi oppia tuntemaan Jumalaa. Hänen joka näkee hengellisesti on helppo uskoa, että Jumala on ja että usko kannattaa. Epistolassa sanotaan: ”Sen, joka astuu Jumalan eteen, täytyy uskoa, että Jumala on olemassa ja että hän kerran palkitsee ne, jotka etsivät häntä.”
        
Aivan kuten arkiusko elää mukanamme – pitkälti huomaamattamme! – samoin tulisi hengellisen uskon kulkea kanssamme joka päivä. Jumala on tehnyt meistä sellaisia, että meillä on kyky uskoa. Pystymme uskomaan sellaiseenkin mitä emme näe tai mikä vasta odottaa täyttymistään: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Tie Jumalan luokse on rajoituksetta kaikille avoin. Hän tahtoo, että kyselimme arjen uskon ja eri uskomuksien keskellä sitä tärkeintä kysymystä: miten sielu voi pelastua? Miten päästä yhteyteen näkymättömän ja elävän Jumalan kanssa?              

Olennaista on nähdä, mihin usko suuntautuu eli mihin uskotaan. Jokainen uskoo johonkin. Muslimi panee uskonsa Koraaniin ja Muhammediin, luonnonuskoinen palvoo toteemipaalua, filosofi uskoo omiin ideoihinsa, materialisti uskoo rahan voimaan, ateisti pelkästään tämänpuoleiseen ja joku uskoo pelastuvansa omilla hyvillä töillään.

Mikä näille tapauksille on yhteistä? Se, ettei mikään näistä uskoista voi sielua pelastaa. Uskon kohde on väärä. Ihminen ei voi pelastaa ihmistä, eloton Jumala elollista. Raamattu sanoo tästä asiasta kirkkaasti. Yksinomaan Jeesus Kristus voi meidät pelastaa: ”Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.” (Apt. 4:12).

”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.”

Näin tuo sama raamatunkohta vanhan käännöksen mukaan. Se kertoo meille, että usko on lujaa luottamusta. Se ei ole epävarmaa, hämärää, määrittelemätöntä tai kuviteltua. Jos uskomme arjessa ihmisiin, tekniikkaan ja järjestelmiimme, olisi järjenvastaista olla uskomatta vankemmin Jumalaan, kaiken Luojaan. Hän on luotettava, määrättömästi enemmän kuin yksikään ihminen. Kaiken uskon ja luottamuksen perusta tulee olla hänessä: ”On parempi turvata Herraan kuin luottaa ihmisten apuun” (Ps. 118:8).

Muistatte saarnan alussa mainitun pienen lapsen, joka hyppäsi tuolilta isänsä syliin. Siinä meille uskon esikuva Abelin, Henokin, Nooan ja Abrahamin rinnalle! Samoin mekin tahdomme hypätä näkymättömän taivaallisen Isän syliin lujan uskon turvin. Teemme sen ilman murheita ja huolen häivää, sillä tiedämme, että hän ottaa kiinni. Sanomme Pyhän Hengen ja uskon avulla: ”Isä, ota minut kiinni!”