Saarna 20. sunnuntai helluntaista 18.10.2009

Joh. 7:40–52
Jeesuksen sanat kuultuaan jotkut väkijoukosta sanoivat: »Tämän täytyy olla se profeetta.» Toiset sanoivat: »Hän on Messias.» Mutta toiset epäilivät: »Ei kai Messias Galileasta tule! Kirjoituksissahan sanotaan, että Messias on Daavidin jälkeläinen ja tulee Betlehemistä, Daavidin kotikaupungista.» Näin ihmiset alkoivat kiistellä hänestä. Muutamat halusivat ottaa hänet kiinni, mutta kukaan ei kuitenkaan käynyt häneen käsiksi. Jeesusta pidättämään lähetetyt miehet palasivat ylipappien ja fariseusten luo, ja nämä kysyivät: »Miksi ette tuoneet häntä?» Miehet vastasivat: »Yksikään ihminen ei ikinä ole puhunut sillä tavoin kuin hän.» Silloin fariseukset sanoivat: »Oletteko tekin antaneet eksyttää itsenne? Onko kukaan hallitusmies uskonut häneen? Tai yksikään fariseus? Tuo rahvas ei tiedä laista mitään - kirottuja kaikki!» Silloin Nikodemos, joka itse oli fariseus ja oli aiemmin käynyt tapaamassa Jeesusta, sanoi: »Eihän meidän lakimme mukaan ketään voi tuomita, ennen kuin on kuultu häntä ja otettu selville, mitä hän on tehnyt.» Mutta toiset sanoivat hänelle: »Taidat olla itsekin Galileasta. Tutki kirjoituksia, niin opit, ettei Galileasta tule profeettaa.» 

”Näin ihmiset alkoivat kiistellä hänestä.” 

Näin meille kerrottiin päivän evankeliumissa. Vanha raamatunkäännös kuvaa tilannetta ehkä vielä astetta värikkäämmin: ”Niin syntyi kansassa eripuraisuutta hänen tähtensä.” 

Kuka tätä eripuraa aiheutti? – Tietenkin Jeesus. Hän nostatti tunteita tuolloin, on tehnyt niin jo vuosituhansia ja tekee sitä yhä edelleen. Jeesus jakaa ihmisiä voimakkaasti. Hän jakaa ihmisiä niihin, jotka uskovat häneen ja niihin, jotka eivät usko. Näin on aina ollut ja tulee olemaan. Jako uskovien ja epäuskoisten välillä on monesti jyrkkä. Vähintäänkin kova henkien taistelu on jatkuvasti käynnissä. Turhaan ei ole skotlantilainen Thomas Carlyle kirjoittanut: ”Yksi taistelu joka ei koskaan pääty, on taistelu uskon ja epäuskon välillä.”  

Kreikan kielen sana 'krisis' merkitsee eroa, päätöstä ja tuomiota. Se tarkoittaa muutosta tai taitekohtaa. Jeesus julisti, että hän oli tämä kriisi: taitekohta Jumalan pelastushistoriassa. Hänen sanomassaan ja elämäntyössään Israelin usko löysi täyttymyksensä. Hänen kauttaan ihmisten tie kulkisi taivaan Isän luokse, hänessä olisi sovinto ihmisten ja Jumalan kesken. Päivän epistolassa tämä totuus on puettu kauniisti sanoiksi: ”Jumala näki hyväksi antaa kaiken täyteyden asua hänessä sekä hänen välityksellään tehdä sovinnon ja hänen ristinsä verellä vahvistaa rauhan kaiken kanssa, mitä on maan päällä ja taivaissa” (Kol. 1:19-20).

Tänäkin päivänä Jeesus tuo tämän kriisin, taitekohdan, meidän keskellemme. Eripuraa on aina ilmassa, kun hänen nimensä ääneen mainitaan. Ihmisen on väistämättä otettava kantaa Jeesukseen ja hänen sanomaansa. Kumpaan suuntaan hän kallistuu päätöksessään: uskooko hän Jeesukseen vai ei? Tahtooko hän elää Jeesuksen opetuksen mukaan, murtaen epäoikeudenmukaisuuden ja kylmyyden muureja? Vai päättääkö hän tyystin hylätä Jeesuksen ja hänen opetuksensa?

Arkikielessämme 'kriisi' tarkoittaa monesti hätätilaa. Turhan harvoin ymmärrämme, että siinä on kyse ennemminkin edellä mainitusta koettelemuksen ajasta. Usein kriisi voi johtaa myönteiseen lopputulokseen. Niinpä esimerkiksi lääketieteessä kriisi tarkoittaa tavallisesti äkillistä, mutta usein myönteistä muutosta taudintilassa. Paraneminen on hyvässä käynnissä, kun kriisi on päällä.   

Elävä kristillisyys lähtee oman sairauden, kriisin, tunnustamisesta. Siinä tunnustetaan raamatullinen totuus, ettei kukaan ole toista parempi eikä kukaan löydä Jumalaa omin voimin. Epäusko on siis normaalitilamme. Paavali kirjoittaa: ”Olemmeko me muita parempia? Emme lainkaan. Olen jo esittänyt sen syytöksen, että kaikki, niin juutalaiset kuin kreikkalaisetkin, ovat synnin vallassa. Onhan kirjoitettu: -- Ei ole yhtäkään vanhurskasta, ei yhtäkään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa” (Rm. 3:9-11). 

Tästä epäuskon sairaudesta selvitäksemme tarvitsemme Jeesusta.  Hänen avullaan – ja ennen kaikkea uskomalla häneen – kykenemme voittamaan kriisimme myönteiseen suuntaan. Hän on ainoa lääke epäuskoamme vastaan. Usko häneen on se antibioottikuuri, jolla kriisistä selvitään ja saamme avun: ”...hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet” (Jes. 53:5). Hengellisen sairautensa kanssa kamppailevan ihmisen ei tarvitse muuta kuin kohottaa katseensa ristiinnaulittuun Jumalan Poikaan, enää ei tarvita vaskikäärmeitä autiomaassa tai muitakaan kuvia. Ristiinnaulittu on lääke kaikkeen myrkkyyn, jonka olemme kapinoimisellamme saaneet imettyä itseemme. Uskon kautta Jeesus näyttäytyy Jumalan Poikana, jolla on valta pelastaa hätään joutuneet: ”Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:14-15).   

Usko tunnustaa oman sairautensa lisäksi sen, ettei voikaan tietää kaikkea, ymmärtää kaikkea tai osata kaikkea. Usko tunnustaa sen, että Jumala voi puolestaan tehdä kaiken, eikä hänelle ole mikään mahdotonta. Toisin on epäuskon kanssa. Sen on sanottu pitävän sisällään kahdenlaista asennetta: korkean mielipiteen omasta itsestään ja alhaisen mielipiteen Jumalasta. Se sanoo: ”Minä olen oikeassa, Jumala väärässä.” Epäusko ei kyseenalaista omaa itseään eikä ymmärrystään, se ei haluakaan muuttua. Se on sokeaa ja perustuu uskoteltuun valheeseen. Rehellinen usko rohkenee etsiä ja epäillä, mutta epäusko majoittuu tiiviisti omaan bunkkeriinsa. Usko rakentuu kohti maailmaa, epäusko kivettyy omaan itseensä. Uskovalle Kristus on kallisarvoinen kulmakivi, epäuskoiselle se muodostuu kavalaksi kompastuskiveksi: ”-- Katso, minä lasken Siioniin kulmakiven, valitun kiven, jonka arvo on suuri. Joka häneen uskoo, ei joudu häpeään. Te, jotka uskotte, saatte siis osaksenne tämän arvon ja kunnian, mutta niille, jotka eivät usko, "kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakivi, kompastuskivi ja kallio johon langetaan" (1. Piet. 2:6-8).

Päivän evankeliumista löytyvät kaikki nämä edellä mainitut elementit. Siellä on uskoa: ”Tämän täytyy olla se profeetta”, ”Hän on Messias.” Toisaalta epäuskoa: ”Ei kai Messias Galileasta tule!”, ”Onko kukaan hallitusmies uskonut häneen? Tai yksikään fariseus?” 

Silmiinpistävää on, miten fariseukset reagoivat Jeesukseen. He julistavat tuomion pelkästään oman ymmärryksen kautta, eivätkä edes vaivautuneet selvittämään asiaa ja kohtaamaan Jeesusta omakohtaisesti. Muitten todistuksella ei ollut mitään painoarvoa. He perustivat epäuskonsa valheelle, koska eivät edes tienneet Jeesuksen todellisuudessa syntyneen Betlehemissä, Daavidin kaupungissa, josta Messias oli nouseva. He ajattelivat olevansa oikeassa ja kaikkien muiden väärässä. He esittäytyivät muita parempina. He olivat sokeita uskonnollisia johtajia ja kivettyneitä omiin ajatuksiinsa. Jumalalle ei jäänyt tilaa toimia heissä, sillä he olivat sulkeneet häneltä kaikki ovet. Näin ollen heille ei voi povata kovinkaan onnellista kohtaloa: ”Sitä, joka uskoo häneen, ei tuomita, mutta se, joka ei usko, on jo tuomittu, koska hän ei uskonut Jumalan ainoaan Poikaan” (Joh. 3:18). 

Onneksi Herramme on kärsivällinen. Hän näkee kaikki ihmiset samalta viivalta ja haluaa heidän tarttuvan hänen armoonsa: ”Jumala on näet tehnyt kaikki tottelemattomuuden vangeiksi, jotta hän voisi antaa kaikille armahduksen” (Rm. 11:32). Rukoilemme, että entistä enemmän epäuskoisissa ihmisissä olisi Nikodemuksen kaltaisia, jotka haluaisivat etsiä totuutta ja tutkia perin pohjin Kristuksen salaisuutta. Heidät haluamme myös tuoda opiskelemaan tuota salaisuutta kirkkoon, sanan ja sakramenttien äärelle. Nikodemus etsi, kyseli ja tahtoi kuulla Jeesusta omakohtaisesti. Ilman hänen etsintäänsä emme ehkä olisi koskaan saaneet kuulla Jeesuksen julistamaa pienoisevankeliumia. Sen pelastavan sanan toivomme tavoittavan myös mahdollisimman monen nykypäivän etsijän, jotka kamppailevat oman epäuskonsa kanssa: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:16). Aamen.