Saarna 2. sunnuntai helluntaista 18.6.2006

Matt. 16:24-27
Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
    "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan." 

”Kuollessaan ihminen ei ota mukaansa mitään, hänen omaisuutensa ei seuraa häntä hautaan”, ”Emme me ole tuoneet mitään mukanamme maailmaan emmekä voi viedä mitään täältä pois”, ”Rahanhimo on kaiken pahan alkujuuri”, ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”

Eivätkö nämä kuulostakin tutuilta lausahduksilta, tutuilta totuuksilta? Jokainen teistä on varmasti kuullut käytettävän näitä sanontoja ihan arkisissa puheissa. Ne ovat juurtuneet syvään kristilliseen kulttuuriimme. Ne osoittavat, että yhteiskuntamme arvot ovat lujasti kristillisyydessä. Emme usein edes huomaa sitä, miten monet asiat elämässämme pohjautuvatkaan Raamattuun. On eräällä tavalla huvittavaa, että sellaisetkin ihmiset, jotka eivät halua olla kirkon ja sen arvojen kanssa missään tekemisissä, viljelevät näitä sanontoja arjessaan. Tietämättään ja huomaamattaan! Tämä osoittaa, että kristillistä arvomaailmaa ja perintöä ei pääse Suomessa pakoon, vaikka kuinka haluaisi. Kristillisyys läpäisee koko yhteiskuntaamme. Se kantaa näkyvästi ja näkymättömästi elämäämme. Tämä totuus ei tule muuttumaan, vaikka sitä kuinka yritettäisiin, jopa väkipakolla. Kristinuskon vaikutus ei häviä, vaikka valtio erotettaisiinkin kokonaan kirkosta. Se ei häviä, vaikka kouluissa ei saisi enää laulaa suvivirsiä tai opettaa Jeesuksesta maailman Vapahtajana. Jotkut saattavat näin luulla, aina Arkadian mäkeä myöten, mutta ovat väärässä. Mutta toisaalta on myös aihetta huoleen. Noudatammeko todella Raamatun opetuksia  arkielämässämme vai ovatko ne huulillamme tyhjiä lauseita? Onko kristillisyytemme pelkää tapakristillisyyttä? Puhummeko elämän katoavaisuudesta  yksinomaan lämpimiksemme? Ovatko maailman tarjoamat katoavat aarteet sittenkin meille taivaan katoamattomia aarteita tärkeämpiä? 

Edellä mainitut sanonnat olivat kaikki tämän päivän teksteistä. Kyseiset tekstit avaavatkin kukin oman näkökulmansa päivän aiheeseen, 'katoaviin ja katoamattomiin aarteisiin'. Ne kertovat meille myös sen, mitä Jeesuksen seuraajilta vaaditaan. Meidän täytyy kilvoitella, pyrkiä nuhteettomaan elämään ja käydä uskon jalo kilpailu, jonka palkintona on ikuinen elämä. Meidän tulee kieltää itsemme, ottaa ristimme ja seurata Jeesusta. Ei mitään helppoja tehtäviä, kuten varsin hyvin tiedämme. Tiedämme, että tie Jumalan valtakuntaan on kaita ja sen portti ahdas. Omasta mielestämme meille käy aivan liian usein juuri niin kuin Apostolien teoissa sanotaan:  "Jumalan valtakuntaan meidän on mentävä monen ahdingon kautta" (14:22). Olkoon tiemme taivaan kirkkauteen kuinka vaikea tahansa, niin silti meidät on kutsuttu jatkuvaan Jumalan valtakunnan työhön. Leiviskät on nurisematta hoidettava. Tähän olemme kasteessamme sitoutuneet. Olemme sitoutuneita Kristuksen esimerkkiin ja opetukseen. Hän kehottaa meitä olemaan hengessämme köyhiä, jotta olisimme autuaita (Mt 5:3). Tällöin olemme valmiita ottamaan vastaan hänen armonsa. Paavali sanoo: ”Tehän tunnette Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: hän oli rikas mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään”  (2. Kor 8:9). Kristuksen nöyryyden, kuuliaisuuden ja köyhyyden tähden olemme armahdetut (vrt. Fil 2:6-11). Hänessä meillä on rikkaus – katoamaton, ikuinen rikkaus.          

Vanhan testamentin teksteissä on se hyvä puoli, että niissä ”maistuu ruisleivän maku.” Ne kertovat silottelematta ihmisen raadollisuudesta, maailman epäoikeudenmukaisuudesta, elämän vaikeuksista ja myös Jumalan niin sanotusta pimeästä puolesta. Elämän katoavaisuus on sen teksteissä elävällä tavalla läsnä. Niin tänäänkin. Päivän Psalmissa sanottiin: ”Ei ihminen elä ikuisesti, ei hän vältä hautaa”, ”Kuollessaan hän ei ota mukaansa mitään, hänen omaisuutensa ei seuraa häntä hautaan”, ”Rikkainkaan ihminen ei ole ikuinen, eläinten tavoin hän lakkaa olemasta.” Ruisleivän makuisia totuuksia, eikö totta? Jokainen ihminen, joka vähänkään elämästä ymmärtää, voi hyvin allekirjoittaa nämä Raamatun lauseet. Niitä ei voi kukaan kiistää. Mutta yllättävää sen sijaan on, että nämä totuudet eivät näy kovinkaan hyvin arjessamme. Monet meistä kasaavat maallisessa elämässä tolkuttomia omaisuuksia, aivan kuten ne voisi viedä mukanaan. Moni uhraa itsensä ja perheensä työlleen sekä uralleen, tietäen sen kestävän kuitenkin hetken. Mammonasta ja ihmisten arvostuksesta tulee ihmiselle jumala, epäjumala. Sydämen kristitystä ei voi juurikaan puhua, pikemminkin tekopyhästä fariseuksesta, joka janoaa ihmisten huomiota: ”Katsokaapa kuinka hyvä ja menestynyt olen. Olen oikea mallikansalainen!”   

Mistä nämä ristiriidat johtuvat? Miksi elämme toisin kuin Jumalan sana ja terve järki sanoo? Miksi elämän katoavaisuus on niin vaikea asia, vaikka  se jos mikä kuuluu ihmisen osaan? 

Pääosin nämä ongelmat selittyvät arkitodellisuudestamme ja niistä arvoista, joihin nojaamme. Itseäni jaksaa aina hämmästyttää se, kuinka usein julkisissa muistokirjoituksissa ja -puheissa  muistellaan ihmisen työuraa ja saavutuksia. Ikään kuin ne olisivat ne syyt, jota varten hän eli. Ikään kuin ne olisivat ne syyt, jotka  tekivät hänestä arvokkaan ja rakastetun. Ikään kuin tittelit ja arvonimet kantaisivat hänet taivasten valtakuntaan. Nojaamme elämässämme liikaa katoavaan arvoihin. Ihmisen menestyminen on hänen mittansa. Ihmisen vauraus, koulutustaso ja työura määräävät eräällä tavalla sen, oliko ihmisen elämä oikeutettu vai ei. Oliko ihmisestä hyötyä muille vai ei? Soisi, että julkisessa keskustelussa puhuttaisiin enemmän ihmisen persoonasta ja siitä, miten paljon hän välitti lähimmäisistään. Mielestäni yksi Veikko Hursti vastaa aika montaa arvotettua yritysjohtajaa ja poliitikkoa.  Tulisi puhua niistä arvoista, jotka ovat katoamattomia. Tittelit, arvonimet ja ammattinimekkeet muuttuvat. Ne eivät ole pysyviä, kuten jokainen, joka on selannut sanomalehtien työpaikkailmoituksia tietää. Sieltä tuskin enää löytyy yhtään ammattinimikettä, jolla olisi suomenkielinen nimi! 

Katseemme tulisi olla toisaalla. Sen tulisi olla katoamattomissa arvoissa. Niissä arvoissa, jotka Jumala on luonut. Niissä arvoissa, joihin Raamattu nojaa. Päivän epistolassa sanottiin: ”Pyri nuhteettomaan elämään, hurskauteen ja uskoon, pyri rakkauteen, kestävyyteen ja lempeyteen.” Jos pyrkisimme näihin taivaallisiin arvoihin, emme pelkäisi katoavaisuutta. Ai miksikö? Koska nämä arvot ovat Jumalasta. Ne eivät katoa, ne eivät muutu, ne eivät haalistu tai maadu. Ne pysyvät iäti. Ja koska nämä arvot ovat taivaan Isältä, saamme viedä ne ehdottomasti mukanamme taivasten valtakuntaan. Ja se miten paljon kylvämme ympärillemme rakkautta, lempeyttä ja uskoa, määrittää myös sen, miten paljon meistä jää jäljelle tuleville polville. Kiinnostaako lapsenlapsiamme enemmän se, miten menestyimme työuralla vai se, miten paljon rakastamme perhettämme?  Onko pikkulapselle tärkeämpää, että äiti paiskii ympärivuorokautista päivää konsulttifirmassa vai se, että hän on kotona parhaansa mukaan hänen ulottuvillaan? Onko pienelle pojalle tärkeämpää isän varaukseton rakkaus ja huolenpito vai se, että hän johtaa kansanvälistä ja menestyvää yritystä? Niin... missä on sydämemme, siellä on aarteemme. Missä on arvomme, siellä on ikuinen elämämme. Kansalliskirjailijamme -ja runoilijamme, Eino Leino, on hienosti ymmärtänyt sen, mikä meissä on pysyvää: ”Min verran meissä on lempeä, sen verran meissä on ijäistä ja sen verran meistä myös jälelle jää, kun päättyvi päivä tää.” Rakkaus on meissä iäistä. Se on iästä siksi, koska se on lähtöisin Jumalasta – sillä ”Hän on rakkaus” (1 Joh 4:8).  

Tarvitsemme kuitenkin elämässämme elannon. Töitä on tehtävä. Perhe elätettävä. Tämän tosiasian ruisleivän makuinen Vanha testamenttikin tunnustaa. Päivän 1. lukukappaleesta luemme: ”Älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kun tarvitsen.” Raamattu kehottaa kohtuuteen. Kohtuus luo varman ja turvallisen pohjan elämälle. Se tyydyttää päivittäiset tarpeemme. Mielenkiitosta kyllä, kohtuullisuus vaikuttaa Sananlaskujen kirjoittajan mukaan myös ihmisen jumalsuhteeseen: ”Jos saan kovin paljon, saatan kieltää Jumalan ja kysyä mielessäni: 'Mikä on Herra?' Jos ylen määrin köyhdyn, saatan varastaa ja vannoa väärin, rikkoa Jumalan nimeä vastaan.” Näin ollen niin sekä liiallinen rikkaus että köyhyys saattavat olla elävän uskon esteenä! Molemmat voivat viedä ihmisen kauemmaksi Jumalasta. Siksi pyydämmekin tänään Sananlaskun kirjoittajan tavoin Isä meidän -rukouksessa Jumalalta: ”Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme.” Jumala tietää tarpeemme. Hän tietää, mikä on kohtuullista. Hän tietää, mikä on se sopiva päiväannoksemme, joka pitää meidät lujasti kiinni hänessä. Ja tämän hän meille antaa, jos me sitä vilpittömästi pyydämme. Näin uskomme. 

Nyt kun meille on laukussamme ruisleipää, Vanhan testamentin sanaa, niin enää puuttuu matkaeväistä se piimä. Mikähän se mahtaisi olla? Se löytyy tietysti päivän evankeliumista. Ilosanoma Kristuksessa on elämän piimämme, matkaeväistä parhain. Kun olemme kieltäneet itsemme, eli olemme myöntäneet tarvitsevamme Jumalaa ja hänen armoaan. Olemme myöntäneet, että emme luonnostamme pyri hyvään ja oikeaan. Tarvitsemme Kristusta näyttämään tietä. Kun kilvoittelemme ja tahdomme seurata Kristusta, niin silloin voimme ottaa huoletta kannettaviksi hänen ristinsä. Silloin hänen puuristinsä ei tunnut painavalta kuin kivenpainoinen eebenpuu, vaan se on yhtä kepeä kuin höyhenenkevyt balsapuu. Tämä risti olallamme saamme taivaltaa taivasmatkaamme. Se on hyvä risti. Se on rauhan risti. Se on katoamattomuuden risti: ”Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt" (Mt 11:29-30).