Saarna 2. pääsiäispäivä 17.4.2006

Matt. 28:8–15
Naiset lähtivät haudalta, yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan, ja riensivät viemään sanaa Jeesuksen opetuslapsille. Mutta yhtäkkiä Jeesus tuli heitä vastaan ja tervehti heitä. He menivät hänen luokseen, syleilivät hänen jalkojaan ja kumarsivat häntä. Silloin Jeesus sanoi heille: »Älkää pelätkö! Menkää sanomaan veljilleni, että heidän pitää lähteä Galileaan. Siellä he näkevät minut.» 
Naisten ollessa matkalla muutamat vartiomiehistä menivät kaupunkiin ja kertoivat ylipapeille kaiken, mitä oli tapahtunut. Silloin nämä kokoontuivat neuvottelemaan yhdessä vanhimpien kanssa ja päättivät antaa sotilaille suuren summan rahaa. He sanoivat sotilaille: »Sanokaa, että hänen opetuslapsensa tulivat yöllä, kun te nukuitte, ja varastivat hänet. Ja jos tämä tulee maaherran korviin, me kyllä lepytämme hänet ja järjestämme niin, ettei teille koidu ikävyyksiä.» Sotilaat ottivat rahat ja tekivät niin kuin heille oli sanottu. Heidän kertomustaan on juutalaisten keskuudessa levitetty tähän päivään asti. 

Jos ylösnousemista ei olisi tapahtunut, niin kristinusko olisi kuollut alkumetreillensä. Vaikka Jeesus oli puhunut kuolemastaan aiemmin, olivat opetuslapset unohtaneet autuaallisesti nämä hänen sanansa: ”Ihmisen Poika annetaan ihmisten käsiin, ja he tappavat hänet, mutta kolmantena päivänä hänet herätetään kuolleista”.  Jeesuksen kuolema sysäsi opetuslapset epätoivoon ja pelkoon. He häpesivät mestarinsa karmeaa kohtaloa, teloitusta ristinpuussa. Pettymys ja suru valtasivat heidän mielensä. He pakoilivat lukkojen takana mahdollisia vihamiehiä: roomalaisia ja juutalaisia. Toiveet Israelin pelastuksessa olivat murenneet. Tätä pettymystä kuvaa hyvin Luukkaan kertomus kahdesta opetuslapsesta, jotka kohtasivat tietämättään Jeesuksen Emmauksen tiellä. He sanoivat masentuneesti Jeesukselle, jota eivät aluksi tunteneet näin: ”Me kuitenkin olimme eläneet siinä toivossa, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin”. Opetuslapset olivat kuvitelleet Jeesukselle mielissään toisenlaista kohtaloa. He luulivat palmusunnuntain juhlamarssin jatkuvan, uskoen että koko Jerusalem polvistuisi heidän mestarinsa edessä. Heille  Jeesus oli sitä, mitä he olivat hetkeä aikaisemmin veisanneet hänelle palmulehvät käsissään: ”Siunattu hän, kuningas, joka tulee Herran nimessä.” Tätä kuninkuutta, heidän mieleistään kuninkuutta, ei kuitenkaan kauaa jatkunut. Jeesuksen kohtaloksi muodostui kaikkea muuta kuin opetuslapset olivat kuvitelleet. Häntä ei suinkaan kukitettu messiaanisena kuninkaana, vaan hänet  ristiinnaulittiin rikollisena, rikollisten keskelle.

Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, miksi tyhjällä haudalla olleet naiset olivat yhtä aikaa peloissaan ja riemuissaan. Pelko ja epävarmuus olivat hiipineet heidän mieliinsä viime päivien tapahtumien johdosta. He riemuitsivat enkelin ilmoituksesta, mutta silti asiaa oli vaikea uskoa: enkelin sanoma oli yksinkertaisesti niin uskomaton ja hieno, että sitä oli vaikea sulattaa. ”Jos se tämä ei olekaan totta, niin pettymys on entistäkin karvaampi”, ajattelivat naiset todennäköisesti sisimmässään. He myös tiesivät, ettei naisen todistus painanut tuona aikana paljoakaan. Opetuslapset saattaisivat syyttää heitä valehtelusta. Naisten uskoa vahvistaakseen Jeesus ilmestyi heille. Hän sanoi: ”Älkää pelätkö! Menkää sanomaan veljilleni, että heidän pitää lähteä Galileaan. Siellä he näkevät minut. ”  Pelkoon ei ollut siis aihetta. Jeesus oli todellakin noussut kuolleista! Naiset saivat todistaa tämän ihmeen omilla silmillään. He saattoivat syleillä Jeesuksen jalkoja ja kumartua hänen eteensä. Naiset muistivat Jeesuksen ennustuksen, joka oli nyt käynyt toteen: ”Ihmisen Poika nousee kolmantena päivänä kuolleista”            

Jeesus ei ilmestynyt naisille ainoastaan, jotta heidän uskonsa vahvistuisi, vaan hän halusi antaa heille tehtävän: ”Menkää sanomaan veljilleni, että heidän pitää lähteä Galileaan. Siellä he näkevät minut. ” Jeesus tiesi, että jos hän ei pian toimisi, niin opetuslapset hajaantuisivat tahoilleen, ja heitä olisi vaikea koota enää yhteen. Hän halusi olla totinen paimen, joka pitää huolta laumastaan loppuun saakka. Oli aika palata yhteisen taipaleen alkulähteelle, Galileaan. Sieltä Jeesus oli antava opetuslapsilleen viimeiset ohjeet. Seurakunta oli perustettava. 

Kertomus Jeesuksen ylösnousemuksesta on saarnaa jo sinällään: ilman näitä ihmetapahtumia meillä ei olisi uskoamme. Jos Herra ei olisi ilmestynyt pelokkaille opetuslapsilleen, niin evankeliumin sanoma ei olisi koskaan yltänyt tänne Pohjolan perukoille. Eikä kyllä minne muuallekaan. Ehkä, joku olisi taltioinut Jeesuksen opetussanoja, mutta niillä ei olisi ollut pelastushistoriallista merkitystä. Sanat olisivat olleet pelkkiä opetussanoja, kuten esimerkiksi Sokrateen tai Platonin opetukset. Ne eivät yksin voi meitä pelastaa. Mutta uskomme Jumalan Poikaan ja ylösnousemukseen pelastaa meidät, ”sillä joka uskoo Poikaan, hänellä on ikuinen elämä”.

Ylösnousemuskertomuksista voi oppia paljon muutakin. Yksi tärkeimmistä huomioista on, että Jumalalla on koko ajan kaikki langat käsissään. Mitään ei tapahdu ilman Jumalan suostumusta tai hänen vaikutustaan. Ihmisen toiminta ei vaikuta siihen, pelastaako Jumala hänet vai ei. Opetuslapset osoittavat tämän. He pettävät Jeesuksen useaan otteeseen, Pietari etunenässä. He eivät usko muiden todistuksia ylösnousseesta. Osa epäili Jeesuksen ylösnousemusta vielä silloinkin, kun näkivät hänet esim. Tuomas. Kaiken kukkuraksi epäilijöitä riitti aina Galileaan ja sille vuorelle asti, josta Jeesus antoi lähetyskäskynsä. Matteus kertoo: ”Kun he näkivät hänet, he kumarsivat häntä, joskin muutamat epäilivät.” Mitä nämä opetuslapset olisivat vielä tarvinneet, jotta olisivat uskoneet! Mutta silti Jumalan antoi armon käydä oikeudesta, ja lahjoitti opetuslapsille uskon. Näiden miesten varaan hän perusti kirkkonsa. Näitten epäuskoisten, inhimillisten ja pelokkaiden miesten varaan. Heidät hän valitsi. Ja heille hän antoi tehtävän. Kaikki ilman omia ansioitaan. He eivät nähneet ylösnoussutta, vaan ylösnoussut näyttäytyi heille. He eivät uskoneet, vaan Jeesus Kristus pisti heidät uskomaan. 

Tämän saman uskon perillisiä olemme me. Me emme synnytä uskoa, vaan Jumala synnyttää sen meissä. Ylösnoussutta emme ole nähneet, mutta voimme uskoa, että opetuslasten kokemus oli aito. Tätä Jeesus toivoo: että uskoisimme häneen, vaikka emme näe. Että uskoisimme hänen todistukseensa, joka on kirjoitettuna Raamatussa. Jos tähän kykenemme, Herra iloitsee kanssamme. Tästä hän on antanut meille suurenmoisen lupauksen, joka sisältyi hänen vastaukseensa epäilevälle Tuomaalle:  ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe”. Olemme siis onnellisia, kun uskomme ylösnousseeseen, vaikka emme näe. 

Iloiten, onnellisina ja autuaaseen uskoomme luottaen nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.