Saarna 2. adventtisunnuntai 9.12.2007

Luuk. 12:35-40
Jeesus sanoo:
    "Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa. Olkaa niin kuin palvelijat, jotka odottavat isäntäänsä häistä valmiina heti avaamaan oven, kun hän tulee ja kolkuttaa. Autuaita ne palvelijat, jotka heidän herransa palatessaan tapaa valvomasta! Totisesti: hän vyöttäytyy, kutsuu heidät pöytään ja jää itse palvelemaan heitä. Autuaita nuo palvelijat, jos hän tapaa heidät näin valvomasta, tulipa hän ennen sydänyötä tai sen jälkeen!
    Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, minä yön tuntina varas tulee, hän ei antaisi murtautua taloonsa. Olkaa tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista." 

Reilu viikko sitten Kuopiossa tapahtui varsin merkillistä. Lehdissä kerrottiin, että nuori nainen oli kävellyt yöllä unissaan asuintalonsa katolla. Päällään hänellä oli pelkät alusvaatteet. Nainen kertoi, että hän oli herännyt vasta kerrostalon katolla. Hän oli liukunut pitkin harjakattoa, ja putoamisen katon reunalta esti ainoastaan lumieste, jonka varaan nainen jäi roikkumaan. Onneksi hänen avunhuutonsa kantautuivat ohikulkijoiden korviin aamuneljän aikaan. Niiden ansioista apua saatiin paikalle, ja nainen pelastettiin lopulta palokunnan nostolava-auton avulla. Onni onnettomuudessa.

Unissakävely on totisesti kummallinen ilmiö. Ihminen on siinä eräällä tavalla uni- ja valvetilan välimaastossa. Tässä tilassa ihminen voi kävellä ympäriinsä ja tehdä samoja asioita kun hereillä ollessaan. Yleensä unissakävelijä ei muista kävelyään jälkikäteen. 

Vaikka vain harva meistä kävelee unissaan, niin silti teemme monesti asioita valvetilassa niitä tiedostamatta. Kyse on automaatioista, joita teemme sen kummemmin ajattelematta. Elämän arkirutiinit sujuvat sellaisella kokemuksella, että voimme sanoa leikkisästi: ”Tämänhän osaan vaikka silmät kiinni!” Ei ihme, että niin monet filosofit ja ajattelijat ovat pohtineet sitä, että jospa elämmekin kokonaan unimaailmassa. Olemmeko edes oikeasti olemassa? Jospa kaikki onkin vain yhtä suurta unta!

Monessa mielessä jouluun valmistautumisemme kulkee rutiininomaisissa, lähes unenomaisissa tunnelmissa. Kiire ja stressi ovat valitettavan monelle automaatioita. Kauempaa katsottuna tavaratalojen ihmispaljoudet saattaisivat hyvinkin näyttää suurelta unissakävelijöiden joukolta, jotka muusta maailmasta välittämättä tekevät ostoksiaan. Samanlaisilta näyttävät joulumainokset tipahtelevat päivä toisensa jälkeen postilaatikkoihin. Samat ”virret” soivat kauppojen kovaäänisistä. Jos sama uni toistuu yössä monia kertoja, niin samanlaiseen joulunviettoon meitä tahdotaan ohjata vuosi toisensa jälkeen. Jouluun, jossa seimenlasta ei nosteta vahingossakaan pääosaan. Suurennuslasilla saa etsiä paikallisistakin kaupoista jouluaiheisia postikortteja, jossa kuvattaisiin ensimmäisen joulun tapahtumia Betlehemistä. Pukit ja tontut ovat sen sijaan kyllä hienosti edustettuina. Ja usealle, varsinkin aikuiselle, joulu tulee aina liian nopeasti. Ei ole ehditty kunnolla valmistautua. Jouluaaton kynnyksellä tähän todellisuuteen sitten herätään. Jotkut yhtä ärtyneinä kuin kesken makoisan unen herätetty lapsi. Kun ärtymys on haihtunut, niin on valitettavasti itse joulukin.

1. adventin perusteella luulisi, että meitä kristittyjä johdateltaisiin joulunodotukseen yhtä kuvankauniissa tunnelmissa kuin taannoisessa ”Hoosianna”-kirkossa. Sävy muuttuu kuitenkin toiseksi. Ikään kuin Herra paiskaisi saavillisen kylmää vettä herättääkseen meidät unesta, synnin unesta. Tämän maailman haavemaailmasta. On aika valvoa: ”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa. Olkaa niin kuin palvelijat, jotka odottavat isäntäänsä häistä valmiina heti avaamaan oven, kun hän tulee ja kolkuttaa.”  Näin Herra muistuttaa meitä, ettemme odota pelkästään jo tapahtunutta ihmettä, Vapahtaja-lapsen syntymää, vaan myös hänen paluutaan kunniassaan. Tuleva on vähintäänkin yhtä tärkeää kuin mennyt. Jokainen joulu on askel lähempänä kuninkaamme paluuta. Hetki on lähellä: ”Vähän aikaa vielä, vain vähän aikaa, niin tulee se, jonka on määrä tulla, eikä hän viivyttele” (Hepr. 10:37). Tätä hetkeä meidän tulee valvoa, aivan kuten pikkulapsi odottaa rakkaan vanhempansa paluutaan kaukomatkalta. Mutta tuliaisenaan Herralla ei ole mikä tahansa karkkisäkki, vaan jotain äärettömän paljon arvokkaampaa ja kestävämpää. Jeesus sanoo: ”Minä annan heille ikuisen elämän. He eivät koskaan joudu hukkaan, eikä kukaan riistä heitä minulta” (Joh 10:28). 

Mitenkä meidän tulee valvoa Herran tuloa? Päivän evankeliumissa sanotaan: ”Pitäkää vaatteenne vyötettyinä ja lamppunne palamassa.” Vaatteeksi tulee siis ottaa Jumalamme vanhurskaus. Se on Kristuksen palvelijoiden puku. Tämän puvun saamme kasteemme ja uskomme kautta. Siitä voimme riemuita Jesajan kirjan tapaan:  ”Minä riemuitsen Herrasta, minä iloitsen Jumalastani! Hän pukee minun ylleni pelastuksen vaatteet, hän kietoo minut vanhurskauden viittaan, niin että olen kuin sulhanen, joka laskee hiuksilleen juhlapäähineen, tai kuin morsian, joka koristautuu kauneimpiinsa” (61:10)

Kristityn tulee odottaa Kristusta jatkuvassa valmiudessa. Pitää olla valmis 'heti avaamaan ovi, kun hän tulee ja kolkuttaa.' Valmiuden täytyy olla tietoista, ei vaellusta uni- ja valvetilan rajamailla kuin unissakävelijällä konsanaan! Vanhuskauden asu ei saa lepattaa löysästi maailman tuulien riepoteltava, vaan sen tulee kunkin vyöttää tiukasti päällensä. Sanoohan sana: ”Seiskää lujina! Kiinnittäkää vyöksenne totuus, pukeutukaa vanhurskauden haarniskaan” (Ef.  6:14) sekä ”Vyöttäytykää siis, olkaa raittiit. Pitäkää ajatuksenne kirkkaina ja pankaa täysi toivonne siihen armoon, joka teille annetaan Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä” (1. Piet. 1:13). Kun lamppumme on vielä palamassa, uskon liekkimme ja Kristuksen valo, voimme sanoa olevamme valmiita Herramme paluuseen. Tarvitsemme vain kestävyyttä ja rohkeutta jatkaaksemme: ”Älkää heittäkö pois rohkeuttanne, sillä se palkitaan kerran runsaasti. Kestävyys on teille tarpeen, jotta pystyisitte täyttämään Jumalan tahdon ja siten saisitte omaksenne sen, minkä hän on luvannut” (Hepr. 10: 35-36). Unohtamatta yhtä vanhinta kristillistä rukousta: ”Maranata! Herramme, tule!” (1 Kor 16:22). 

Voi vain kuvitella, kuinka paljon kerrostalon katolla unissaan taituroinut tyttö säikähti herätessään unesta. Jos siinä tilanteessa sydän ei pompannut kurkkuun, niin missä sitten! En tiedä, tuntuuko niistä ihmisistä, jotka eivät usko Herraan, samalta hänen paluunsa hetkellä. Uni katkeaa pelottavaan todellisuuteen kadotuksen kuilun reunalla. Siinä vaiheessa ei ole enää mitään liuku- tai lumiesteitä estämässä eroa Jumalan hyvyydestä. Iankaikkisuuden edessä sydäntä kylmää – Miksi en uskonut Herraan kun hän tarjosi minulle kättään!? Miksi en pukeutunut siihen vanhuskauden asuun, jonka hän lahjoitti ja vyöttänyt sitä ylleni? Miksi en pitänyt uskon lamppuani palamassa?

Tämänkaltaisen karmean herätyksen tahdomme välttää hinnalla millä hyvänsä. Tahdomme taivaltaa silmämme ja sielumme portit auki sen ajan kuin meille on täällä annettu. Haluamme olla niitä, jotka ottavat Jumalan armon ja lain tosissaan kun vielä aikaa on: ”Me emme ole niitä, jotka luopuvat ja joutuvat tuhoon, vaan niitä, jotka uskovat ja pelastavat sielunsa” (Hepr. 10:39). Aamen.