Saarna 19. sunnuntai helluntaista 15.10.2006 - Esko Jalkanen

Joh. 13:31-35
Kun Juudas oli mennyt, Jeesus sanoi: ”Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastunut hänessä. Ja kun Jumala on hänessä kirkastunut, on Jumala myös itsessään kirkastava hänet, ja Jumala tekee sen aivan pian. Lapseni, enää vähän aikaa minä olen teidän kanssanne. Te tulette etsimään minua, mutta minä sanon teille saman, minkä sanoin juutalaisille: minne minä menen, sinne te ette pääse. Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”

Rakkauden kaksoiskäsky on tämän sunnuntain messun aihe. Tärkein on tämä: rakasta Herraa, Jumalaasi koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi. Toinen on tämä: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näitä suurempaa käskyä ei ole. (Mk. 12:29-31)

Kuten huomasitte, tämänpäiväisessä Johanneksen evankeliumissa ei teroiteta Jumalan rakastamista siinä määrin kuin lähimmäisen rakastamista. On ihan kuin meitä rakkaudettomia ihmisiä tässä ymmärrettäisiin: Kuinka osaisimme rakastaa Jumalaa, jota emme ole edes nähneet, kun emme kykene rakastamaan ihmisiä, joita on joka päivä näköpiirissämme? Voimakkaasti Jeesus puhuu Jumalan palavasta rakkaudesta meitä ihmisiä kohtaan. Jeesus ei kyllä käytä sanaa ”rakkaus” puhuessaan Jumalan rakkaudesta, vaan sanaa ”kirkkaus” syvän pimeyden vastakohtana. Jumalan kirkkaus on tullut näkyviin kaikessa Jeesuksen opetuksessa ja toiminnassa, mutta pyhän Ehtoollisen asettamisen jälkeen tuli välittömästi hetki, jolloin Jumala itsessään kirkasti Poikansa. Nämä Jeesuksen sanat kuulostavat arvoituksellisilta. Kun Jeesus kärsi hirmuisen kuoleman, oli Jumala, Taivaallinen Isä, oikein itsessään, oman rakkautensa ytimessä. Meidän ei tule siis ollenkaan kysellä, miksi Isä hylkäsi Poikansa sellaiseen kärsimykseen ja katsoi kaikkea kuin sivullinen. Ei, Jumala oli itsessään, itsensä ytimessä, rakkaudessaan, kun hänen Ainoa Poikansa kärsi ja kuoli.

Jumalan rakkauteen Jeesuksen kärsimyksessä olen löytänyt parhaan selityksen Martti Lutherin kirjoittamasta virrestä 96:5 Pääsiäislammas viaton on Kristus, elämämme. Hän ristin pyhä uhri on, pelastus synneistämme. Virren suomennos on valitettavan kalpea verrattuna Lutherin alkuperäiseen ajatukseen: Kristus, pääsiäislammas on ”in heisser Liebe gebraten”. Pääsiäislammas paistettiin Jumalan tulikuumassa rakkaudessa. Tällä tavalla valmistetun Kristuksen ruumiin me saamme tänäänkin nauttia pelastukseksi synneistämme. Niin on Jumala maailmaa rakastanut. Pimeimmässäkin synnin yössä, jossa Jeesuksen entinen ystävä Juudas suuteli Opettajaansa merkiksi sotamiehille, kuka oli vangittava. Suudelman pitäisi olla rakkauden merkki, mutta Saatana, joka oli mennyt Juudakseen, teki siitä kavaltamisen merkin. Juudaksen yön pimeys siitä vain synkkeni. Seuraava pimeys oli toivoton katumus, vailla anteeksipyyntöä, sitä seuraava itsemurha ja viimein syvin pimeys, jonka vuoksi Jeesus sanoi Juudaksesta: Kadotuksen lapsi. 

Tässä Juudaksen sysimustassa yössä loisti kirkkaana vastakohtana Jumalan rakkaus, joka tuli ilmi jo Jeesuksen sanoessa Juudakselle: Ystävä, tätä varten sinä olet tullut. Suudelmallako sinä kavallat Ihmisen Pojan? Hämmästyttävän ystävällisiä sanoja! Vielä kirkkaammin rakkauden valo loisti Jeesuksen rukouksessa niiden sotamiesten puolesta, jotka löivät naulat Jeesuksen käsiin ja jalkoihin: Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät. Kirkkaimmillaan Jumalan pelastava valo lankesi syntejään katuvan ryövärin sydämeen, kun hän sai astua Jeesuksen kanssa paratiisiin heti, kun kuolema oli  päättänyt hänen kärsimyksensä.

Kun pelastuksen kirkkaus loistaa tänäänkin meille näin selvästi, emmekö rakastaisi Jumalaa koko voimastamme, sydämestämme ja sielustamme?

Toinen osa rakkauden kaksoiskäskyä on rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään.

Mikähän meissä itsessämme lienee kaikkein rakastettavinta? Tähän kysymykseen on vastattava näin: ikuisen pelastuksen taivaallinen kirkkaus, jonka Jeesus, Vapahtajamme on meille lahjoittanut ristinkuolemassaan. Jos rakastan itseäni pelastettuna Jumalan lapsena, rakastan kaikkia lähimmäisiäni samalla rakkaudella.

Tämän rakkauden osoittaminen ei ole ihan helppo tehtävä. Meidän lähimmäisemme asuvat paikoissa, joihin Jumalan rakkaus ei ole saanut juurikaan luoda valoaan. He ovat kuin soiden, virtojen ja rämeikköjen takana. Meidän tehtävämme rakkauden lähettiläinä on valmistaa tie Herran Jeesuksen tulla heidän luokseen. Uusia Siioin virsiä opetellessani havahduin uudella tavalla. Virsi 276 alkaa näin: Ääni huutaa erämaassa: Herralle tie raivatkaa. Polut tehkää tasaisiksi, rotkot täytyy silloittaa! Lauloimme tätä kehotusta rakkauteen huolimattomasti: Rotkot täytyy siloittaa, yhdellä l:llä. Emme huomanneet ajatuksemme mahdottomuutta. Eihän rotkoissa ole mitään siloittamista,  vaikka sileää asfalttitietä on parempi kulkea kuin epätasaista. Silloittaminen tarkoittaa siltojen rakentamista.

Rakkaudettomuus ihmisten välillä on kuin vetinen rämeikkö. Sen yli ei yleensä kuljeta. Meidän tehtävämme on rakentaa sillat kaikkien ihmisiä erottavien kuilujen yli ja käyttää näitä siltoja. Niin leviää Kristuksen rakkaus tähän kylmänkolkkoon maailmaamme.