Saarna 19. sunnuntai helluntaista 15.10.2006

Joh. 13:31-35
Kun Juudas oli mennyt, Jeesus sanoi: »Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastunut hänessä. Ja kun Jumala on hänessä kirkastunut, on Jumala myös itsessään kirkastava hänet, ja Jumala tekee sen aivan pian. Lapseni, enää vähän aikaa minä olen teidän kanssanne. Te tulette etsimään minua, mutta minä sanon nyt teille saman, minkä sanoin juutalaisille: minne minä menen, sinne ette te pääse. Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.» 

Jumalan, meidän Isämme, ja Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teille! 

Järkyttävä ja puhutteleva kuva, eikö totta (näytetään valokuvaa)? Tässä kuvassa on kuvattuna suuri giljotiini, jonka sisälle on pantu ihminen. Patsaassa on siis kyse teloituksesta, viattoman ihmisen teloituksesta. Uhrina oleva ihminen on voimaton, kun valtava giljotiinikone päättää vastustamattomasti hänen päivänsä tässä ajassa.


Ehkä jollekin teistä tämä kuva saattaa olla tuttu, monellekin. Itse törmäsin kyseiseen giljotiini-patsaaseen viikko sitten tapahtuneella Venäjän matkallamme, joka suuntautui Skuoritsan Pyhän Katariinan kirkon vihkimistilaisuuteen. Tämä tunteita herättävä patsas sijaitsee hieman Pietarin ulkopuolella, Levashovon hautausmaalla. Se toimii muistomerkkinä kaikkien niiden tuhansien teloitettujen puolesta, jotka joutuivat Stalinin ja neuvostokoneiston uhreiksi vuosina 1937-38. Arvioiden mukaan paikalle on haudattu jopa yli 40 000 ruumista. Luku on aivan käsittämätön. Laskennallisesti se merkitsee, että noiden kahden vuoden aikana teloitettiin yli 60 ihmistä joka ikinen päivä, arjet ja pyhät! Mykistävää. Homo homini lupus – ihminen on ihmisille susi.

Levashovon hautausmaa ei jätä meitä suomalaistaustaisiakaan kylmäksi. Muiden kansanryhmien, kuten puolalaisten, saksalaisten, maanomistajien, joukossa oli myös suomalaisia uhreja. Eri arvioiden mukaan heidän lukumääränsä vaihtelevat muutamista aina tuhansiin. Tästä syystä heille on pystytetty oma muistomerkki, jossa lukee karusti: ”Tämä merkki on pystytetty muistoksi kaikille suomalaisille, jotka kuljetettiin teuraaksi neuvostovallan aikana.” Viimeisten tietojen mukaan myös Skuoritsan seurakunnan entinen kirkkoherra Antti Jaatinen (1872-1937) on haudattu Levashovon metsähautausmaalle. Hänen antamansa uhri uskonsa ja etnisen taustansa tähden kosketti pakostakin jokaista matkaseuralaistamme. Pitäessämme hartauden ja sytyttäessämme kynttilän hänen muistolleen hiljainen kunnioitus valtasi mielen. Näiden uskonsankareiden, marttyyrien, tähden apostolinen uskomme on säilynyt hengissä läpi vuosituhansien. Turhaan ei sanota, että marttyyrien veri on seurakunnan siemen. Yksikään kristitty ei nimittäin voi olla marttyyri, Kristuksen todistaja, jos hänellä ei ole omakohtaista uskonkokemusta. Kenestäkään ei voi tulla marttyyria, ellei hän ensin tunne Jumalan kirkkautta Kristuksen Golgatan uhrissa. Tämä tietoisuus ei tietenkään suoraan poista kuoleman pelkoa, sitä samaa pelkoa, josta Herramme kärsi Getsemanessa ennen kuolemaansa. Koska olemme kasteen kautta osallisia Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta (Room 6), niin olemme osallisia myös hänen kirkkaudestaan. Kristus kirkastuu. Me kirkastumme. Viimeistään kuoleman hetkellä tämä tapahtuu niin marttyyreille, kaikille vainotuille kuin meillekin. Päivän evankeliumin sanat toteutuvat: ”Nyt Ihmisen Poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastunut hänessä. Ja kun Jumala on hänessä kirkastunut, on Jumala myös itsessään kirkastava hänet, ja Jumala tekee sen aivan pian.”

Syntimme tähden emme useinkaan tunnista rakkautta arjessamme. Olemmehan erossa Jumalasta, hänen kirkkaudestaan ja rakkaudestaan. Monilla ihmisillä onkin melko lailla vääriä käsityksiä siitä, mitä rakkaus on tai mitä sen kuuluisi olla. Itsekkäät tarkoitusperät ovat tärkeämpiä kuin lähimmäisen. Omat tarpeet ylittävät toisen. Haavemaailman fantasiat eivät kohtaa, ja sitten petytään pahemman kerran. Usealle on tärkeämpi kysymys ”Mitä toinen voi antaa minulle?” kuin ”Mitä minä voisin antaa toiselle?” Kristuksen opetus rakkauden kaksoiskäskystä on käytännön tasolla monelle hepreaa – sitä ei noudateta. Ja mikä pahinta, sitä ei edes yritetä noudattaa. Mutta vaikka ihmisen on vaikeaa ymmärtää todellisen rakkauden päälle, niin osaamme kyllä tunnistaa rakkaudettomuuden. On helpompaa sanoa, mitä rakkaus ei ainakaan ole, kuin se mitä rakkaus itse asiassa on. Tunnistamme ihmisten kylmyyden, ajattelemattomuuden ja julmuuden. Emme viihdy sellaisten ihmisten parissa, jotka eivät millään muotoa osoita välittävänsä kanssaihmisistä. Jokaisen ihmisen luulisi kantavan perimässään tietoisuutta siitä, mikä teko tai asia ei ainakaan aja lähimmäisen parasta. Näin ei kuitenkaan ole. Vai voisiko joku tosissaan väittää, että Stalin, Hitler tai Pol Pot olisivat kantaneet ihmisyydessään hitustakaan minkään sortin rakkaudesta? Saattoivatko Levashovon uhrit nähdä kiduttajissaan ja teloittajissaan rakkauteen kykeneviä ihmisiä? Ilman Jumalan Henkeä ihminen ei yksinkertaisesti kykene siihen inhimillisesti katsoen täydelliseen rakkauteen, johon Jeesus meitä pyytää: ”Rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”

Luterilaisen kirkon tunnuskirjoissa opetetaan rakkaudesta esimerkiksi näin: ”Koska usko tuo myötään Pyhän Hengen ja synnyttää sydämessä uuden elämän, se pakostakin synnyttää sydämessä myös hengellisen mielialan. Me alamme myös rakastaa lähimmäisiämme, koska kerran sydämessämme vallitsee hengellinen ja pyhä mieliala” (Augsburgin tunn. puol.). Kirkkomme uskon kanta rakkauden muodostumiseen on selvä: Jumalan rakkaus ja sen kokeminen synnyttää meissä rakkauden hengen. Olemme syntyneet uudesti ylhäältä myös rakkauden suhteen. Sydämen vanhurskaus tekee kivisydämen eläväksi. Kristuksen uusi käsky ”Rakastakaa toisianne!” on meille todellakin uusi käsky, koska tahdomme uusia sen päivittäin. Rakkauden käsky ei koskaan vanhene, vaan se pysyy ikuisesti uutena käskynä. 

Rakkaus kuuluu välttämättömänä uskoon. Usko ilman rakkautta on näet kuollut. Tämän toteavat kirkkomme varhaiset opettajatkin tunnustuskirjoissa: ”Onhan usko ilman rakkautta kuollut, vaikkei rakkaus olekaan pelastumisen syy” (Yks. ohje). Suuri uskokaan ei paljoa auta, jos ihmisellä ei ole rakkautta. Se, joka hylkää rakkauden, ei pysty myöskään säilyttämään Pyhää Henkeä. Opettajamme jatkavat: ”Jos joku hylkää rakkauden, hän ei voi säilyttää uskoa, vaikka se olisi suurikin, sillä hän ei säilytä Pyhää Henkeä” (Augsburgin tunn. puol.). Tämän saman totuuden on apostoli Paavali todennut osuvasti ja ikimuistettavasti 1. Korinttilaiskirjeessään: ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus” (13:13). 

Nämä opin- ja raamatunkohdat osoittavat, että koko kristinuskossa on kyse pelkästään rakkaudesta. Ensin on Jumalan rakkaus, joka johtaa toiseen rakkauteen, eli siihen, että myös me vajavaiset ihmiset pystymme rakastamaan toisiamme sen avulla. Siellä missä ei ole rakkautta, ei voi olla aitoa uskoa. Nimellisesti voi olla muiden silmissä kristitty, mutta jos Jumalan rakkaus ei asu sydämessä, niin Herra ei tällaista kristittyä tunne. Jeesus sanoo heille viimeisenä päivänä: ”En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät! (Mt. 7:23). Keskinäinen rakkautemme on tuntomerkkimme numero yksi. Ainakin sen pitäisi olla. Toki me kristityt olemme inhimillisiä, riitelemme ja panettelemme ja rikomme rakkauden lakia. Mutta meitä pitäisi yhdistää tahto rakastaa toista sekä tahto antaa anteeksi. Yritämme parhaamme mukaan elää kristillistä elämää, kristillistä kilvoittelua. Rakkaus kuuluu uudesti syntyneen elämään. Niin yksinkertaista se on. 

Osakekirjaa, puoluekirjaa tai muuta näkyvää tunnustusta ei kristitylle uskostaan anneta. Tai jos annetaan, niin Herran edessä se tuskin hirveästi painaa. On vain yksi merkki, yksi painava merkki, jonka pitäisi yhdistää kaikkia kristittyjä: keskinäinen rakkaus. Se yhdistää meitä täällä Virossa, Suomessa, Aasiassa ja Afrikassa, ihan kaikkialla maailmassa. Tämän yhteyden ansiosta olemme myös täällä yhteisessä jumalanpalveluksessa.

Stalinin vainojen tuntomerkkinä olivat viha, julmuus ja häikäilemättömyys. Levashovon tarkoituksena oli ainoastaan tuhota ja hävittää, ajaa omia etujaan. Niissä ei ollut mitään kristillistä, ei mitään joka olisi ollut Jumalalta peräisin. Paholaisella oli sen sijaan varmuudella näppinsä pelissä, sillä eivät edes ihmiset kaikessa raakuudessaan pysty sellaisiin hirmutekoihin. Näistä karmeuksista – niin pahalta kuin ne tuntuvatkin – voi kuitenkin oppia jotakin. Ne osoittavat, että ilman uskoa ja tervettä jumalanpelkoa ihminen kykenee kauheisiin asioihin. Ilman sitä, että Jumala koskettaa sydäntämme voimme olla kivisydämiä, jotka eivät tunne mitään, eivät sääli mitään. Tarvitsemme Jumalaa. Usko varjelee meitä hirmuteoilta, koska emme voi tehdä pahoja asioita Pyhää Henkeämme vastaan. Usko Jumalaan ja hänen käskyihinsä varjelkoon koko maailman ihmisissä asuvalta pahuudelta!

Emme suinkaan matkanneet Venäjälle Levashovon takia, vaan kristillisen yhteyden ja rakkauden tähden. Jos Levashovo muistuttaa meitä ihmiskunnan pimeästä historiasta ja Jumalan selittämättömästä sallimuksesta, niin Skuoritsan kirkko puolestaan kristittyjen rakkaudesta ja Jumalan uskollisuudesta. Kun Jumala synnyttää rakkauden ja halun auttaa, niin syntyy ihmeitä! Tästä rakkaudesta, molemminpuolisesta rakkaudesta, on ollut kyse myös Pyhän Katariinan kirkon kunnostamisessa. Herra on sydämet lämmittänyt, työn siunannut ja rukoukset kuullut. Hän on avannut toisen oven, kun toinen on sulkeutunut. Hän on antanut pitkäjännitteisyyden, jota totisesti Venäjän maalle rakennettaessa tarvitaan! Kun Levashovon giljotiini-patsas toimii merkkinä elämästä ilman Jumalaa, niin toimikoon Pyhän Katariinan kirkko merkkinä elävästä uskosta Jumalaan. Herra siunatkoon Inkerin kirkkoa ja inkeriläisiä kaikkialla! Pysykäämme uskossa! Vallitkoon sama kristittyjen välinen rakkauden yhteys heimojemme välillä nyt ja aina. Aamen.