Johdantosanat - 3. sunnuntai helluntaista

Päivän hallelujasäkeessä kehotetaan meitä näin: ”Kuulkaa tänä päivänä, mitä Herra sanoo: Älkää paaduttako sydäntänne.” 

Viime pyhänä opimme, että taivaan aarteet ovat suuremmat kuin katoavat maalliset. Jumalan sana on aarteista kallein, koska siinä on luvattu meille pelastus Jeesuksessa. Sanansa kautta Jumala puhuu meille. Jos mielimme pelastua, meidän tulee ottaa Sanasta vaarin. Kuulevan sydän pelastuu, paatunut joutuu ikuiseen eroon Jumalasta. 
Tämän viikon teema on ”Kusu Jumalan valtakuntaan.” Juuri Sanallaan Jumala kutsuu meitä. Joka tähän myönteisesti vastaa, hän pääsee Karitsan hääjuhlaan ja ikuiseen riemuun. Se joka epäröi, vitkastelee tai pysyy epäuskoisena menettää tarjotun tilaisuuden. Siksi kenenkään ei kannata suhtautua kevyesti taivaan valtakunnan kutsuun tänäänkään: ”Kuulkaa tänä päivänä, mitä Herra sanoo: Älkää paaduttako sydäntänne.”  

Onneksemme Jumala on meitä kohtaan hyvä ja armollinen – muuten kukaan ei voisi pelastua. Hän on antanut meille jatkoaikaa kutsun vastaanottamiseen. Hän kutsuu meitä, kun käännymme pois hänestä. Hän etsii meitä, kun eksymme. Tulkaamme siis rohkeasti hänen eteensä tunnustaen hänelle syntimme ja syyllisyytemme yhteen ääneen näin sanoen:

----
Veisasimme juuri: ”Ja nälkäisimmän kutsuu hän aivan vierelleen. Kylläinen armon hylkää, jää ulos yksikseen” (VK 452:2). 

“Kylläinen armon hylkää.” 

Tätä kohtaa olen usein kristittynä ja pappina miettinyt. Olemmeko täällä Suomessa niin kylläisiä kaikesta muusta, ettei armo ja anteeksianto kelpaa? Meitä on tänään täällä kirkossa todella mukavasti – kiitos siitä! – mutta miksi kirkonpenkit eivät täyty joka pyhä osoituksena siitä, että tarvitsemme Jeesusta Kristusta? Miksei Herran ruokapöytään, anteeksiannon aterialle ole enemmän tunkua? Missä ovat ne, jotka kaikkein eniten tarvitsisivat vapautuksen sanaa? Missä sanannälkä, nälkä kuulla evankeliumia?          

Valitettavan moni niin täällä Toivakassa, Espoossa ja Suomessa, kokee etteivät he tarvitse sitä mitä Jumala kirkossa jakaa: syntien anteeksiantamusta. Jos on sokea omille synneilleen, niitä ei silloin tunnisteta ja sellaista mitä ei tunnisteta, ei tarvitse pyytää anteeksi. Jos ei koe kantavansa väärintekemisen taakkaa, silloin ei tule mieleen, että tuota kuormaa pitäisi mennä kirkkoon purkamaan. Kun ei ole mistään anteeksipyydettävää, ei synny rakkautta Jeesusta kohtaan: ”Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän.”

”Nälkäisimmän kutsuu hän aivan vierelleen.” 

Onneksi myös nälkäisiä riittää. Kun malttaa käydä sanankuulossa, oppii huomaamaan omat puutteensa. Syntyy sanannälkä. Tärkein tarve on saada ottaa vastaan syntien anteeksiantamus. Syntinen suorastaan juoksee sinne, missä tätä ravintoa jaetaan. On saatava kuulla Vapahtajan vapauttavat sanat: ”Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi." 

Me saamme nyt tulla Jeesuksen jalkojen juureen. Tarvitsemme välttämättä Jumalan hyviä lahjoja: armoa ja anteeksiantamusta. Saamme yhdessä tunnustaa syntimme, ja myös sen, miten paljon olemme jättäneet tekemättä hyvää. 

---
Kun kutsumme toisiamme johonkin tilaisuuteen, sanomme: Tervetuloa! Tule!

Jeesus sai kuulla tällaisen kutsun lukemattomat kerrat: Jairus: ”Minun tyttäreni kuoli juuri ikään, mutta tule ja pane kätesi hänen  päällensä, niin hän virkoaa eloon.” (Mt 9:18) Ja Jeesus tuli. Ei kertaakaan Raamattu mainitse, että Jeesus olisi jättänyt tulematta, kun häntä kutsuttiin. Hän tuli ja on aina tuleva. Näin auliilla tulijalla kuin Jeesus on siis kanttia odottaa, että mekin tulisimme ilman muuta, kun kutsu käy. Tänä pyhänä kirkoissamme tutkitaan juuri tätä epäkohtaa: miksi ihmiset eivät tule kirkkoon eikä muullakaan tavalla tekemisiin Jeesuksen ja Kolmiyhteisen Jumalan kanssa. Mekin olemme olleet hitaita lähtemään, kun meitä on kutsuttu. Syntiä on perusteeton hidastelumme. Kumarrumme nyt Jumalan eteen tunnustamaan syntimme: