Saarna 5. sunnuntai pääsiäisestä / rukoussunnuntai 25.5.2014

Matt. 6:5-13
Jeesus opetti ja sanoi:
    "Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.
    Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään. Rukoilkaa te siis näin:
      - Isä meidän, joka olet taivaissa!
      Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
      Tulkoon sinun valtakuntasi.
      Tapahtukoon sinun tahtosi,
      myös maan päällä niin kuin taivaassa.
      Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme.
      Ja anna meille velkamme anteeksi,
      niin kuin mekin annamme anteeksi niille,
      jotka ovat meille velassa.
      Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen,
      vaan päästä meidät pahasta." 

Siniristilippu. SiniRISTIlippu.

Tänäänkin kaunis kansallislippumme on vedetty ylös tuhansiin salkoihin – on virallinen liputuspäivä, vaalipäivä. Siunaavasti sen sininen risti levittäytyy pihojemme ja kotiemme ylle. 

Suomen lippu viestii meille yhä, mille uskolle ja arvoille rakas kotimaamme on rakennettu. Se kertoo, mihin edeltäneet sukupolvemme ovat laittaneet toivonsa. Tätä ei tulisi unohtaa. Sen sijaan siniristilippu kehottaa meitä edelleen vaeltamaan kohti Herraa, niin kansana kuin yksittäisinä kristittyinä: ”Käyn kohti sinua, oi Herrani, tietäni viitoittaa pyhä ristisi” (VK 396:1).   

Tänään vietämme rukouspäivää ja kansanlaulukirkkoa. Huomaamme, että nämä kaksi liittyvät toisiinsa. Rukoukset ovat kantaneet kansaamme vuosisatojen ajan. Kukaan ei voi kieltää rukouksen merkitystä historiassamme. Pelkästään sotien aikana suomalaiset rukoilivat käsittämättömän paljon: lasten iltarukoukset, että Jumala varjelisi perheen isää rintamalla, vaimojen rukoukset puolison puolesta, äitien ja isien rukoukset poikiensa suojeluksesta, rintamalla olevien rukoukset, että Jumala varjelisi taistossa ja siunaisi kotiväkeä. Ja aivan varmasti nämä rukoukset kuultiin: ”Herran silmät katsovat vanhurskaita, hänen korvansa kuulevat heidän avunhuutonsa” (Ps.34:16).      

Ihmisluonteelle taitaa olla tyypillistä, että vasta kärsimykset ajavat meitä ristin luokse. Tarvitaanko rukouksen synnyttämiseen sotaa, kuolemaa, sairautta, työttömyyttä tai parisuhdeongelmia? Eikö Herraa voisi lähestyä myös kiitoksella silloin, kun asiat ovat hyvin? - ”Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, jotka eivät sinua miellytä” (Saarn. 12:1). 

Eräs mies oli hyvin pettynyt elämäänsä ja sairastelikin kovin. Yksi hänen tuttavistaan sitten kyseli, että oliko hän kokeillut rukoilemista. Siitä olisi varmasti hänellekin apua. ”En minä nyt vielä niin epätoivoinen ole!”, vastasi mies ystävänsä tarjoukseen. Niin. Valitettavan moni pitää rukousta ikään kuin viimeisenä keinona, kun mikään muu ei auta. Sitten pyydellään ylhäältä apua, kun jotakin pahaa tapahtuu, ei ennen. Rukous on kuin luottokortti, joka otetaan hädässä esille, mutta joka heti laitetaan takaisin lompakkoon piiloon. Jos ajattelemme rukouksesta näin, kuvamme on vääristynyt. Rukouksessa on kyse yhteydestä. Siinä on kyse minä-sinä -suhteesta. Aivan kuten ystäville soitellaan ja viestitellään, samoin taivaan Isälle. Rukous on sielun hengitystä. Jos ihminen ei hengitä, hän kuolee. Jos hän ei rukoile, hän kuolee hengellisesti.   

Rukouksen ei tulisi olla pakon edessä tapahtuvaa. Rukous perustuu vapauteen. Se ei ole ulkoista suoritusta, vaan sydämen puhetta Herralle. Näin Vapahtajamme opettaa. Jeesus ei antanut paljoakaan arvoa tekopyhille, jotka ihmisten edessä hakivat kunniaa näkyvin rukouksin ja hurskain puvuin. Heille ihmisten kunnia oli tärkeämpi kuin Jumalan. Myöskään pakanat, jotka latelivat loputtomia rukouksiaan, eivät Jeesukselta kiitosta keränneet. Tällainen rukous oli neuroottista hokemista, jossa oli kyllä ulkoista harrastuneisuutta, muttei sisältöä tipan vertaa. Jeesus opetti toisenlaista rukousta. Hän sanoi: ”Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa.” Tässä opetuksessa tärkeintä ei ole ”salassa oleminen” (me suomalaiset olemme ottaneet tämän kohdan liiankin kirjaimellisesti!), vaan sen varmistaminen, että ihminen kääntyy aidoista syistä Kaikkivaltiaan puoleen. Näin toisarvoiset syyt eivät ohjaa kahdenkeskistä keskustelua. Palkinto ei tule ihmisiltä vaan Jumalalta. Useimmiten palkinto jää meiltä huomaamatta, koska se ei yleensä tule sellaisessa käärepaperissa, joka meitä miellyttäisi. Jatkuva etsintä ja Jumalan lahjojen tutkiskelu kuitenkin palkitaan: ”Etsikää Herraa, niin saatte elää” (Aam. 5:6).             

Isä meidän -rukous, kuten kaikki rukoukset, perustuu lähtökohtaan: Jumala on taivaallinen Isämme ja me hänen lapsiaan. Lapset pitävät yhteyttä Isäänsä, tuovat hänelle kiitoksensa ja pyytävät hänen apuaan pienimmissäkin asioissa. Tämän asetelman jälkeen kaikki sujuu kuin itsestään. Isä meidän -rukous on oiva tapa opetella, mitä ja miten Jumalan tahtoo meidän rukoilevan. Elämä Jumalan lapsena määrittää rukousta ja rukouksen lahja elämää. Hengitämme. Sydämemme sykkii. Olemme elossa. Tätä Isämme, taivaallinen isukkimme, Abba, lapsiltaan toivoo.

Jeesus pyytää omiaan rukoilemaan, etsimään ja kolkuttamaan. Hän tahtoo, että teemme sen kaikesta sydämestämme. Tähän pyydämme hänen apuaan. Kuten Jeesuksen opetuslapset pyysivät ”Herra opeta meitä rukoilemaan”, samoin mekin teemme. Siunaukseksemme Pyhä Henki auttaa meitä, meitä vajavaisia ja heikkoja: ”Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin” (Rm 8:26).