Vikaa, minussako? - hartauskirjoitus PaikallisUutisiin 5.3.2014

”Ei minussa mitään vikaa ole”, mies sanoi. ”Mutta tehän olette juuri olleet vakavassa auto-onnettomuudessa! Vuodatte verta, teillä on syviä haavoja”, sanoi eräs auttamaan tullut. ”Ei tämä ole mitään”, mies intti vastaan. ”Odottakaa nyt hetki, ambulanssi on kohta täällä, ei mene enää kauan”, sivullinen aneli. Tähän mies hermostuneena: ”Johan sanoin, ettei minussa ole mitään vikaa!” Tämän sanottuaan mies hoiperteli pois onnettomuuspaikalta. Hänen vaimonsa haki hänet toisella autolla ja vei kotiin. Parin päivän kuluttua mies kuoli sisäiseen verenvuotoon.

”Ei minussa mitään vikaa ole!” Tämä on vaarallinen sanonta. Se on sitä etenkin hengellisessä merkityksessä. Jos väitämme Jumalan edessä, ettei meissä ole mitään vikaa, se on miltei pahinta mitä voi sanoa. Se ei sovi kristilliseen uskoon. Pyhän Jumalan edessä kukaan ei voi kerskata virheettömyydellään. Ulkoisesti kaikki voi olla hyvin, mutta sisäinen ihminen tekee kuolemaa. 

Tänään on tuhkakeskiviikko. Paastonaika on alkanut. Matka kohti ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä on alkanut. Tällä matkalla meitä kutsutaan itsetutkiskeluun. Sitä ei voi tehdä, jos kävelee pois eikä suostu katsomaan sisimpäänsä. Kristitty tunnustaa tilansa. Hän katsoo anteeksiantoon, Golgatan ristiin. Jeesus on korjannut kaiken mikä minussa on vikana. Hän on sovittanut syntini. Tarvitsen häntä.               

”Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi” (Matt 6:21). Paastonaika kutsuu sisäiseen, hengelliseen tutkiskeluun. Kaiken kiireen ja pinnallisten arvojen keskellä meiltä kysytään, mihin laitamme perimmäisen toivomme. Kun löydämme elävän toivon Jeesuksessa Kristuksessa, pääsiäisen Herrassa, aarteestamme tulee katoamaton. Hän vuodatti verensä, jotta saisimme ikuisen elämän.