Saarna Marian ilmestyspäivä 25.3.2007

Luuk. 1:26-38
Kun Elisabet oli kuudennella kuukaudellaan, Jumala lähetti enkeli Gabrielin Nasaretin kaupunkiin Galileaan neitsyen luo, jonka nimi oli Maria. Maria oli kihlattu Daavidin sukuun kuuluvalle Joosefille. Enkeli tuli sisään hänen luokseen ja sanoi: "Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Herra kanssasi!" Nämä sanat saivat Marian hämmennyksiin, ja hän ihmetteli, mitä sellainen tervehdys mahtoi merkitä. Mutta enkeli jatkoi: "Älä pelkää, Maria, Jumala on suonut sinulle armonsa. Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimeksi Jeesus. Hän on oleva suuri, häntä kutsutaan Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen. Hän hallitsee Jaakobin sukua ikuisesti, hänen kuninkuudellaan ei ole loppua." Maria kysyi enkeliltä: "Miten se on mahdollista? Minähän olen koskematon." Enkeli vastasi: "Pyhä Henki tulee sinun yllesi, Korkeimman voima peittää sinut varjollaan. Siksi myös lapsi, joka syntyy, on pyhä, ja häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi. Ja tiedä tämä: Myös sukulaisesi Elisabet kantaa poikalasta, vaikka on jo vanha. Hän on jo kuudennella kuukaudella - hän, jota on pidetty hedelmättömänä! Jumalalle ei mikään ole mahdotonta." Silloin Maria sanoi: "Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit." Niin enkeli lähti hänen luotaan.

”Tulkaa katsomaan: Jeesuksen, mestarimme, hauta on tyhjä!”, ”Me näimme Herran ylösnousseena!”, ”Menkäämme Galileaan kohtaamaan ylösnoussut.”
  
Kristinusko perustuu kokemuksille, ensimmäisten kristittyjen yhteisille kokemuksille. Tätä tosiasiaa ei ole turhan paljoa korostettu luterilaisessa kirkossamme. Tietty kokemuksellisuuden vähättely sekä uskonnollisten tunteiden pimittäminen ovat vaivanneet kirkkoamme. Inhimillisiä tunteita ei ole pahimmin näytetty – ei alttarilta eikä myöskään kirkonpenkistä. Vähäeleisyys on ollut tavoiteltava ominaisuus, ja hyväksi on luettu myös se, jos ei ole ollut niin sanotusti 'liian uskovainen.' Paikoin kirkonmenoistamme on kadonnut lähes tyystin inhimillisyys, lämpö ja koskettavuus. Tilalle on tullut kylmää konemaisuutta ja sellaista sananjulistusta, joka ei löydä kosketuspintaa ihmisten arjesta. On selvää, että tämänkaltainen meno ei voi jatkua. Mikäli kirkko, ja ennen kaikkea sen julistama ilosanoma, haluaa löytää kohteensa, on sen otettava monta piirtoa taaksepäin siihen iloon ja vilpittömyyteen, joka ympäröi varhaiskristittyjä. Tätä ilon, positiivisuuden ja uusien näkökulmien energiaa nykymaailma tarvitsee nyt jos koskaan. Viime aikojen kehitystä seuratessa näyttäisi siltä, että toivoa paremmasta on ilmassa. Peittäköön korkeimman voima, Jumalan Pyhä Henki, varjollaan kirkkomme huomispäivän!

Kokemus on uskomme suuri voimavara. Samalla siinä piilee sen heikkous. Ongelma on siinä, että kuinka uskontraditio onnistuu pysymään vahvana sukupolvelta toiselle ilman hiipumista. Miten uskonnolliset kokemukset välittyisivät eteenpäin yhtä elävinä kuin ne olivat alkukirkon aikana? Mistä löytäisimme  yhteisen kosketuspinnan Raamatun kertomuksiin, jotka sijoittuvat  kanssamme niin täysin erilaiseen sosiaaliseen maailmaan?

Päivän evankeliumi avaa ikkunan yhdenlaiseen uskonnollisen kokemuksen maailmaan. Se käsittelee neitsyt Marian ja enkeli Gabrielin kohtaamista. Enkeli ilmestyy Marialle ja ilmoittaa hänelle, että hän on synnyttävä Jeesuksen, Jumalan Pojan. Poika on sikiävä Pyhästä Hengestä, sillä Maria oli vielä koskematon. Lisäksi hänen sukulaisensa, iäkäs Elisabet, on saava myös pojan.   

Tässä Raamatun kertomuksessa on käsillä voimakkain mahdollinen uskonnollinen kokemus: suora yhteys yliluonnolliseen.  Maria sai omakohtaisesti kohdata näkymätöntä maailmaa edustavan henkiolennon, enkeli Gabrielin. Marian kokemuksen ihmeellisyyttä lisäsi yliluonnollinen lupaus tulevasta, siitä että Maria oli synnyttävä itsensä Korkeimman Pojan. Ei ihme, että enkelin sanat saivat tämän nuoren tytön vähintäänkin hämmennyksiin. Silti nuori tyttö otti mukisematta vastaan enkelin viestin sanoen: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.”

Nykylukijan/-kuulijan kokemusmaailmalla varustettuna joutuu käymään melkoista Jaakobin painia tämän tekstin edessä. Monia ongelmia on selätettävä, jotta kykenee kaikessa rauhassa lukemaan Marian ja enkeli Gabrielin kohtaamisesta.   

Suurimpia ongelmia kannaltamme on, että näkymättömän maailman todellisuus ei ole kovinkaan selvää omassa ajassamme. Vanhan ja Uuden testamentin aikana tämä ei ollut mikään ongelma. Sen ajan ihmiset liikkuvat luontevasti näkymättömän ja näkyvän, uni- ja valvemaailman välillä. Yliluonnolliset kokemukset kuuluivat luontevasti asiaan. Niitä ei kyseenlaistettu. Ne, jotka niitä kokivat eivät joutuneet kantamaan lopun ikäänsä hullun leimaa. Toisin on nykyisin. Suoranaisista enkelinäyistä on meillä harvoilla kokemusta, jos ylipäätänsä kellään. Uni- ja valvemaailma on erotettu mahdollisimman selvästi toisistaan. Yliluonnolliset kokemukset on usein syytä pitää omana tietonaan, mikäli ei tahdo leimautua epäilyttäväksi haihattelijaksi. Usko ihmeisiin on yleisesti katsoen hiipunut, myös kirkon sisällä. Pelkästä neitseestä sikiämisestä puhuminen saa monen kovastikin ärtymään ja sanomaan: ”että tiedämmehän toki nykyisin miten ihminen saa alkunsa. Jeesus ei ollut tästä säännöstä poikkeus.”

”Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.” Onko olemassa mitään lohduttavampaa sanaa kuin tämä? Enkeli Gabrielin viesti on yhtä totta tänään kuin se oli Marialle. Ainakin sen pitäisi olla. Tämä lupaus on totinen kompastuskivi meille nykyihmisille, jotka useimmiten vannomme muiden voimien kuin Korkeimman nimeen mahdottoman kohdatessamme. Ihminen on juuri se, joka ennakkoluuloillaan kiirehtii sitomaan Jumalan kädet, ettei ihmeitä havaittaisi ja niihin uskottaisi. Toisellekaan ei suoda ihmeitä, kun niitä ei kerran satu omalle kohdallekaan. Korvat eivät kuule ja silmät eivät näe, vaikka toinen kertoisi vilpittömästi kokemastaan. Epäily ja toisen kokemusten kyseenalaistaminen tuntuisi olevan huomattavasti helpompaa kuin niihin uskominen. Voi vain kysyä, miten ihminen voisi kokea elämässään ihmeitä, jos hän ei suostu niitä ympärillään näkemään. Selitysmalleja löytyy kyllä tästä maailmasta loputtomiin asiaan kuin asiaan. On kai aina hienostuneempaa kiittää esim. parantumisestaan lääkäriä, kuten tehdään TV:ssä pyörineessä ”Kiitä lääkäriäsi -kampanjassa”,  kuin että kiitettäisiin Jumalaa. Tässä kohden sydämen kristitty eroaa muista. Kun maailma kohdistaa kiitoksen pelkästään muualle, kiittää Herraan turvaava Luojaansa kaikesta saamastaan hyvästä. Näin yksinkertaista tulisi olla uskonnollisen kokijan, tavallisen suomalaiskristityn, elämä. Elämä itsessään on ihme ja hengellistä kokemusta parhaimmillaan. Suotta ei sanassa muistuteta: ”Herran armoa on se, että vielä elämme” (Val. 3:22).

Hengellistä herkkyyttään voi kehittää. Kukaan ei ole suinkaan pysyvästi tuomittu hengelliseen köyhyyteen mitä tulee uskonnollisiin kokemuksiin. Neitsyt Maria on yksi hyvä esimerkki alttiista uskonsydämestä.  Se, että Maria ei ollut kovin yllättänyt nähdessään enkelin osoittaa sen, että hän eli valpasta hengenelämää. Olisi luullut, että pieni tyttönen olisi säikähtynyt miltei kuoliaaksi enkelin ilmestymistä. Evankeliumi kuitenkin kertoo, että pelkästään enkelin lausumat sanat saivat hänet hämmennyksiin: ”Nämä sanat saivat Marian hämmennyksiin, ja hän ihmetteli, mitä sellainen tervehdys mahtoi merkitä.”  Maria oli ilmiselvästi tiedostanut enkelien läsnäolon ja Jumalan hyvyyden pienestä pitäen. Häntä oli opetettu siihen. Edellisten sukupolvien kokemukset olivat juurtuneet syvälle hänen hengelliseen muistiinsa. Siksi hänen oli mahdollista kohdata enkeli, vaikkakin hänen sanomansa vastaanottaminen tuotti hieman vaikeuksia. Valmiustaso oli jopa niin suuri, että Maria kykeni sen kummemmin asiaa pohtimatta jättämään sen yksin Herran käsiin: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.”  

Maria antaa meille esikuvan nöyrästä ja rohkeasta uskosta. Hän on esimerkki syvälle juurtuneesta uskonymmärryksestä ja Herran tahtoon vastaamisesta. Tietämättä tarkalleen mitä tuleman pitää, hän luottaa täysin Jumalalta saatuun viestiin. Ei pelkoa, ei ennakkoluuloja eikä kyseenlaistamista. Ei sosiaalisia paineita, ei pelkoja muiden mielipiteistä. Eikä varsinkaan tarvetta hyödyntää muita tarjolla olleita selitysmallien! Marian usko oli yksinkertaista, kenties hyvin lapsenomaistakin, mutta äärimmäisen kestävää. Epäilemättä tämän uskon varassa hän selvisi myös siitä, kun hänen rakas poikansa tuomittiin kuolemaan Golgatan ristinpuulle.

Voisi olla virkistävää, kun kristityt alkaisivat tässäkin kohden elämään johto-opuksensa, Raamatun, oppien ja esikuvien mukaan. Tarpeeton ja rakentamaton skepsismi eli epäily olisi tipotiessään niin Jumalaa kuin toisiamme kohtaan. Kovapäisyyden aika on kuljettu loppuun, eikä se ole tuottanut minkäänlaista tulosta. Nyt on aika ottaa Jumalan sanasta vaarin ja tarttua uskollaan hänen lupauksiinsa, ”sillä hänelle ei mikään ole mahdotonta.” Tervehtikäämme näin iloiten toisiamme, me kaikki, jotka olemme armon saaneet!