Saarna 4. sunnuntai pääsiäisestä (Cantate) 28.4.2013 - Esko Jalkanen

Joh. 16:5-15
Jeesus sanoi:
    ”Nyt minä menen hänen luokseen, joka on minut lähettänyt. Kukaan teistä ei kysy minulta, minne minä menen, vaan sydämenne on täynnä murhetta sen johdosta, mitä teille sanoin. Mutta minä sanon teille totuuden: teille on hyödyksi, että minä menen pois. Ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne. Mutta mentyäni pois minä lähetän hänet luoksenne, ja hän tulee ja paljastaa, että maailma on väärässä, hän paljastaa, mitä on synti, mitä vanhurskaus ja mitä tuomio. Synti on siinä, että ihmiset eivät usko minuun, vanhurskaus tulee julki siinä, että minä menen Isän luo ettekä te enää näe minua, ja tuomio on siinä, että tämän maailman ruhtinas on tuomittu.
    Paljon enemmänkin minulla olisi teille puhuttavaa, mutta te ette vielä kykene ottamaan sitä vastaan. Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva. Hän kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta. Kaikki, mikä on Isän, on myös minun. Siksi sanoin, että hän saa minulta sen, minkä hän teille ilmoittaa.”

Jeesus on kahden maan kansalainen samalla tavalla kuin mekin. Hän oli aluksi taivaan kansalainen. Jouluna hän syntyi meidän kaltaiseksemme, maan kansalaiseksi. Päivän evankeliumi kertoo siitä ajankohdasta, jolloin Jeesus oli vaihtamassa maan kansalaisuutta uudelleen taivaan kansalaisuuteen.

Suuri vaihdos Jeesuksen kansalaisuudessa alkoi kiirastorstaina ja pitkänäperjantaina. Se yö ja seuraava päivä olivat täynnä yltyvää tuskaa, jota Herramme ei sitten pitempään kestänytkään, vaan kuoli perjantain yhdeksännellä tunnilla juutalaisen ajanmäärityksen mukaan. Tuntejahan alettiin laskea aamulla klo 6.

Tänään kiinnitän huomiomme Jeesuksen vaatteisiin, joista Raamattu antaa pikkutarkan kuvauksen. Vielä viimeisellä aterialla ja vähän sen jälkeenkin Jeesus oli puettu arvokkaaseen viittaan, joka oli kudottu suurissa kangaspuissa yhdeksi kangaskappaleeksi, joten ei tarvittu ommella saumoja. Jeesus alistui tekemättä ollenkaan vastarintaa siihen häpeälliseen pilkkaan, että raa´t sotilaat riisuivat tuon arvokkaan puvun ja pukivat hänet kuningas Herodeksen palatsissa kuninkaalliseen juhlapukuun, väänsivät kruunun piikkisistä orjantappuroista  ja anoivat ruokokepin valtikaksi. Aikansa pilkattuaan karskit miehet vaihtoivat jälleen Jeesuksen pukua. Hän sai ylleen vähäksi aikaa oman viittansa. Sitä sotamiehet olivat pitäneet käsissään niin monta kertaa, että mieltyivät siihen ja kukin heistä halusi omistaa sen sitten kun Jeesus lyötiin alastomana ristille. Arpa sai ratkaista miesten kiistan. Ihmeellistä, että jo 1000 vuotta aikaisemmin Psalmin 22 kirjoittaja  Daavid oli nähnyt nuo arpajaiset, kun profetoi: Ilkkuen he katsovat minuun, jakavat vaatteeni keskenään ja heittävät puvustani arpaa. (Ps 22:18-19) 

Viimeiseksi tähän meidän maailmaamme kuuluvaksi vaatteekseen Jeesus sai pitkänomaisen käärinliinan ja hikiliinan, joihin Joosef Arimatialainen ja Nikodeemos hänet pukivat ennen kuin asettivat Herransa, Opettajansa ja Mestarinsa kuolleen ruumiin haudan kivivuoteelle. On jäänyt täydelliseksi salaisuudeksi, kuka tai ketkä laskostivat Jeesuksen viimeiset vaatekappaleet siististi ja hyvään järjestykseen tyhjän haudan kivipaadelle. Ehkä Jeesus itse, hyvän järjestyksen mies kun oli, tai ne pääsiäisaamun hohtavan valkoisiin pukuihin pukeutuneet enkelit. Viimeinen maallinen vaate vaihdettiin taivaalliseen valkoiseen asuun, johon puettuna Jeesus sitten ilmestyi monille ihmisille. Sitä pukua eivät sotamiehet eikä edes pahat mustat henkivallatkaan kykene riistämään Jeesukselta koskaan. Tämä taivaallinen puku teki Jeesuksen niin tuntemattomaksi, että ylösnousseen kohdanneet joutuivat hetken miettimään, kuka oli tullut heitä tapaamaan ja puhuttelemaan. Jotkut pelästyivätkin, kun näkivät sen kirkkauden ja loiston. Näin Jeesus, kahden maan kansalainen, vaihtoi asianmukaisesti pukua vaihtaen maalliset tuskan ja veren punaisiksi värjäämät ryysyt, olivatpa ne sitten alunpitäen vaikka kuningas Herodeksen vanhat likaisiksi tahraantuneita purppurapukuja, taivaan kansalaisen juhla-asuun.

Minkäslaista vaatteiden vaihtoa me tämän päivän kirkkoihmiset olemme suunnittelemassa siinä tilanteessa, kun olemme vaihtamassa omaa kansalaisuuttamme, tätä hyvän Suomemme ajallista kotia taivaaseen, Jumalan meille valmistamaan kotiin? Tällä kohtaa oikein onnittelen itseäni ja meitä kaikkia, että saamme kuulua rakkaaseen luterilaiseen kirkkoomme. Mitä syytä on tällaiseen onnentoivotukseen? Koetan valaista asiaa.

Toissaviikolla minua kävi haastattelemassa opiskelija, joka oli saanut vaatetusalan oppiahjossaan erityisen tehtävän ottaa selvää, millaiseen pukuun vainajat puetaan. Hän oli saanut selville, että meillä Suomessakin on käytännössä monenlaisia tapoja pukea vainajat. Jos ajatellaan, että elämä jatkuu siellä tuonpuoleisuudessa samanlaisena kuin nyt täällä, vainaja puetaan samanlaiseen pukuun, jollaista käytämme juhlassa  tai jopa arjessa. Hän oli ollut mukana sairaalan kappelissa tutustumassa, millaiseen kuolinasuun luterilainen kristitty puetaan. Tilanne oli ollut hänelle outo ja jopa järkyttävä. Hän sanoi, ettei nykyään nuorten ihmisten mieleenkään pälkähdä ajatella kuolemaa ja vainajien pukemista, vaikka tämä tilanne kuuluu jokaisen ihmisen tulevaisuuteen.

Tämä opiskelija sanoi oppineensa paljon uutta sairaalan kappelissa. Hän halusi kuulla minulta, papilta, mihin perustuu nykyinen luterilainen käytäntö, jonka mukaan kuollut kirkon jäsen puetaan pitkään, valkoiseen kuolinpaitaan, jalkaan pannaan valkoiset sukat ja kasvojen peitteeksi valkoinen liina. Sanoin hänelle, että näinhän Jeesuksenkin maalliset vaatteet vaihdettiin monen kertaan ja meidän valkoinen asumme, jo kasteessa yllemme puettu, sitten konfirmaatiossa ja viimeksi kuoltuamme, kertoo siitä, että me siirrymme tämän maailman kansalaisuudesta taivaan kansalaisiksi mahdollisimman paljon hänen tavallaan. Ilm 7. luvussa sanotaan selvästi: Näin suuren kansanjoukon, niin suuren, ettei kukaan kyennyt sitä laskemaan. He seisoivat valtaistuimen ja Karitsan edessä yllään valkeat aatteet. (7:9) Valkoisen kuolinasun halutaan kertovan toivosta, että saisimme taivaassa olla kukin siinä suuressa valkopukuisten joukossa. Siksi onnittelen itseäni ja teitä, että kirkossamme on käytössä tämä Raamattuun tiukasti perustuva tapa. 

Että todella saamme olla kerran uudessa isänmaassamme, ei kuitenkaan ole yksinkertainen pukeutumisasia, jolloin hautaustoimistot huolehtivat kuolinasusta. Kun nyt on meillä erityisesti virsien sunnuntai, viittaan kahteen virteen, jotka kertovat vaatteiden vaihtamisesta. Virsi 311:6 "Oi kuinka se riemuitsee autuudestaan, ken uskossa yhdistyy Vapahtajaan, saa Herralta vaatteeksi vanhurskauden ja ikuisen armon ja ystävyyden."

Tämän päivän evankeliumissa Jeesus sanoo: Vanhurskaus tulee julki siinä, että minä menen Isän luo. Jeesus oli saanut juuri osakseen mitä suurimman vääryyden, epäoikeudenmukaisen tuomion ja teloituksen, josta oikeudenmukaisuus eli vanhurskaus oli niin kaukana kuin itä on lännestä. Mutta nyt tämä vääryys oikaistiin: Viaton Poika, Messias Jeesus, astui Isän luo, meidän silmillemme näkymättömään maailmaan. Eikä vain hän, vaan Jeesus vie mukanaan kaikki omansa, jotka ovat antaneet vaihtaa Vanhan Testamentin ylipapin Joosuan tavoin tahraiset maalliset vaatteensa, Jeesuksen puhtaaseen pukuun. Tätä vanhurskauttamista on kutsuttu autuaaksi vaihtokaupaksi. Tehkäämme tämä kauppa tänään! silloin saamme veisata täysin rinnoin virsikirjamme virttä 632:2 "Saan kruunun siellä ja puvun vielä, tuon pyhäin vaatteen, Kristuksen vanhurskauden. Saan syntisyyteni, syyn kyyneleihini, pois heittää, vaihtaa kunniaan ja pyhyyteen ja kyyneleeni kiitosvirteen iäiseen."