Saarna 3. adventtisunnuntai 17.12.2006

Matt. 11:2-10
Kun Johannes vankilassa kuuli Kristuksen teoista, hän lähetti opetuslapsensa kysymään: "Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista?" Jeesus vastasi heille: "Kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette:
      Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma.
      Autuas se, joka ei minua torju."
    Heidän mentyään Jeesus alkoi puhua ihmisille Johanneksesta:
    "Mitä te lähditte autiomaahan katsomaan? Ruokoako, jota tuuli huojuttaa? Vai mitä odotitte näkevänne? Kenties hienosti pukeutuneen miehen? Kuninkaanlinnoista te niitä löydätte, jotka hienostelevat vaatteillaan! Mitä te sitten odotitte näkevänne? Profeetanko? Aivan oikein, ja minä sanon teille, että hän on enemmänkin kuin profeetta. Hän on se, josta on kirjoitettu:
    - Minä lähetän sanansaattajani sinun edelläsi,
    hän raivaa sinulle tien."

Uskoisin, että meitä vaatimattomia matalanprofiilin suomalaiskristittyjä on monesti hämmentänyt Raamatussa kuvattujen uskonmiesten ja -naisten valtava uskonvarmuus. He luottivat Jumalaan kaikessa ja loppuun asti, olivat sydämeltään nöyriä ja etsivät Herran tahtoa. Näihin uskonsankareihin on vaikea samaistua, koska omassa uskonelämässä on harvoin kehumista. Herää kysymys, että kantaako itsessään sitä samaa henkeä kuin esimerkiksi Paavali tai tämän päivän päähenkilö, Johannes Kastaja. Ollaanko sitä lainkaan samoilla Jumalan valtakunnan eväillä liikenteessä?

Totuus ei ole kuitenkaan aivan näin yksinkertainen – ei Raamatun uskonsankareiden eikä meidän kohdalla. Molemmissa nimittäin asustelee sama uskon ja sama epäilyksen henki. Uskonsankarit eivät olleet tahrattomia, emmekä mekään ole vailla kristillisiä sankaritekoja. Mutta mikä tärkeintä, niin heissä kuin meissä asuu sama Jumalan Henki. Olemme kaikki saman ikuisen elämän perillisiä. Ikuisen elämän, joka on lahjoitettu yksin Jumalan armosta. Taivaassa on kyllä tilaa epäilijöille, kuten opetuslapsi Tuomaksen esimerkki osoittaa. Armon portit eivät sulkeudu siltä, jota epäilys aika ajoin kalvaa. Sanotaan, että usko ja epäily ovat läheiset sisarukset ja että ne kuuluvat yhteen. Monessa mielessä tämä on totta. Siksi on valitettavaa, että vuosituhansien kuluessa kirkko on pelännyt liikaa niitä, jotka ovat kyseenalaistaneet ja epäilleet uskonasioita. Luulen, että aika on muuttumassa. Nyt on paremmin tilaa ajatella, kipuilla, kysellä, epäillä ja löytää. Tällaiseen kirkkoon tahtoisin ainakin itse kuulua. Kirkkoon, jossa ei suotta toitoteta tuomiontorvia tai tarjoilla senlaatuisia valmiita vastauksia, joita ei tarvitse edes ryhtyä pureksimaan. Inhimillisille tunteille, kuten epäilylle, tilaa antava kirkko voi välittää jäsenilleen sellaista uskoa, joka kestää elämän myrskyissä ja auringonpaisteissa. Uskoa, joka saa rauhassa juurtua ja kasvaa. Tällöin olemme kestävällä pohjalla, joka saa rakentua Jumalan työlle meissä. Totuus kuitenkin on, että Jumala etsii ihmistä, ei ihminen Jumalaa. Halutessaan Herra käännyttää puoleensa tiukimmankin epäileväntuomaan tai paatuneimman ateistin.

Johannes Kastaja tarjoaa esimerkin uskonsankarista, joka joutui raskaiden epäilysten valtaan. Vankilaan jouduttuaan palavasieluinen saarnamies alkoi epäillä ja hänessä ollut uskonpalo rupesi hyytymään. Toivottomuus vankilan pimeydessä himmensi evankeliumin kirkkauden. 100 prosenttinen varmuus siitä, että Jeesus on Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin, oli jäänyt häneltä erämaahan pelkäksi kaiuksi vuorten seinämiin. Johanneksella oli suuri hätä siitä, oliko kaikki hänen tekemänsä työ mennyt hukkaan. Entä jos Jeesus ei vielä ollutkaan kirjoitusten lupaama Messias?

Johanneksen tuska yltyi sen verran suureksi, että hänen oli lähetettävä omia opetuslapsiaan kysymään Jeesukselta, miten asian laita oikein oli. He astelivat Jeesuksen eteen ja kysyivät häneltä: ”Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista?” Jeesus antoi muitta mutkitta suoran vastauksen: ”Kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette: Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma. Autuas se, joka ei minua torju.” Tämän viestin Johanneksen opetuslapset saivat vietäväksi mestarilleen. He näkivät ja kuulivat Jeesuksen ihmeteoista, joten heillä oli Johannekselle rauhoittava sanoma: Jeesus on kuin onkin se Messias, josta profeetat ovat ennustaneet! Raamattu ei kerro, saiko Johannes lohdutuksen tästä sanomasta. Se ei kerro sitä, palasiko hänen palava uskonsa ennalleen.  Toivon mukaan ennen marttyyrikuolemaansa hän sai sielunrauhan ja varmuuden siitä, että hän oli ollut Jumalan asialla ja kastanut oikean miehen. Tahtoisin vilpittömästi uskoa, että näin myös lopulta kävi. 

Vankilat ovat arkitodellisuutta monelle suomalaiselle. Vankien määrät ovat olleet kasvussa: heidän määränsä on lisääntynyt vuodesta 1999 vuoden 2005 lopulle yli 40 prosentilla. Tällä hetkellä vankeja arvioidaan olevan Suomen vankiloissa hieman alle 3 800  henkilöä. Eli ei paljon vähemmän kuin Vesannolla ja Tervossa on asukkaita yhteensä! Vapauden menetys on sinällään kova rangaistus, mutta usealle vangille luultavammin kovempi rangaistus on sovitettavien tekojen aiheuttama henkinen paine ja pelko elinikäisestä leimautumisesta. Pimeyttä, hätää, epäilyä ja epätoivoa on Suomen vankiloissa riittämiin, aivan kuten Johanneskin koki omissa kahleissaan. Tämän vuoksi on tärkeää tuoda evankeliumin kirkkautta myös vankimuurien sisälle. Onneksi Suomessa tämä asia on hoidossa ja myös vankien sielua hoidetaan. Toivomme, että jouluilo saavuttaa paatuneimmatkin vangit. Kotiseurakuntien lähettämät jouluavustukset välittäköön heille lähimmäisenrakkautta ja sitä uskoa, että heistä yhä välitetään! Joulurauhaa vangeillemme!

Murto-osa suomalaisista on siis oikeassa vankilassa, oikean muurin sisässä. Mutta onko kovinkaan moni todellisuudessa sen vapaampi, vaikka saa vaeltaa yhteisössään vapaana? Eivätkö mielen vankilat ole viime kädessä tuskallisempia kuin ruumiin? Olemme vaikeiden menneisyyden asioiden vankeja, päättyneiden ihmissuhteiden vankeja, epäonnistuneen työuran vankeja, viihteen vankeja, nykyisen jumittuneen elämäntilanteen vankeja jne. Vankiloita, mielen vankiloita, löytyy joka lähtöön. Tunnistatko itsessäsi  edes yhden asian, jonka vanki olet tiedostaen tai tiedostamatta? Mielen vankeuteen on yksi erinomainen lääke: Jeesus Kristus. Hän voi vapauttaa ihmisen kivimuureista mielen ympärillä ja johtaa uuteen, paljon vapaampaan maailmaan. Hänen parantava voimansa ja ihmetekonsa ovat kyllä nähtävissä, vaikka emme näkisikään sokeiden saavan näköä ja rampojen kävelevän. Toista Messiasta kuin Jeesus ei tarvitse odottaa. Toista maailmaa ei kannata odottaa. Jeesuksen tarjoama uusi maailma on silmiemme edessä. Tämän hän lahjoittaa meille, jotka olemme hengessämme köyhiä: ”ja köyhille julistetaan ilosanoma.”          

Tuntuu siltä, että elämme jollakin tasolla kuin vankilassa suomalaisessa yhteiskunnassa. Kätemme ovat kuin kahleisiin sidotut, koska olemme niin avuttomia toimimaan lähimmäisen hyväksi. Jalkamme ovat kuin olisivat kiinni ketjujen päässä olevissa metallipalloissa, kun ne eivät kykene rientämään vierailua odottavan ystävän luokse. Silmämme ovat kuin siteissä, ettei vain tarvitsisi katsoa läheisen hätää ja yrittää auttaa. Korvamme ovat kuin pumpulilla tukitut vastaanottimet, jotka eivät erota äänisaasteesta niitä ääniä, jotka pitäisi erottaa. Ja mikä pahinta: sydämemme ovat monissa kohden yhtä paatuneet kuin pahimpien taparikollisten. Uskommeko maailman rauhaan, jonka puolesta rukoilemme? Koskettaako muun maailman inhimillinen kärsimys enää lainkaan, koska sitä tulee joka tuutista?

Olimmepa sitten oikeissa vankiloissa, mielen vankiloissa, kannoimmepa oikeaa rautapalloa nilkoissamme tai ajatuksen kahletta päässämme, niin saman viestin Jeesus tahtoo lähettää. Hän sanoo niin meille kuin Johannekselle ja hänen opetuslapsilleen: ”Autuas se, joka ei minua torju.”  Tahdomme olla autuaita, onnellisia, ja tarttua Kristuksen ojentamaan käteen. Miksi torjuisimme hänen apunsa? Miksi kieltäisimme, että hukkuisimme ilman häntä kadotukseen kuin betoni uppoaa merensyvyyksiin? Jeesus sanoo: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” (Joh 3:16).