Saarna 2. paastonajan sunnuntai (Reminiscere) 4.3.2007

Matt. 15:21-28
Jeesus meni Tyroksen ja Sidonin seudulle. Siellä muuan kanaanilainen nainen, sen seudun asukas, tuli ja huusi: "Herra, Daavidin Poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni." Mutta hän ei vastannut naiselle mitään.
   Opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja pyysivät: "Tee hänelle jotakin. Hän kulkee perässämme ja huutaa." Mutta Jeesus vastasi: "Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten." Silti nainen tuli lähemmäs, heittäytyi maahan Jeesuksen eteen ja sanoi: "Herra, auta minua!" Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille." "Ei olekaan, Herra", vastasi nainen, "mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia." Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot." Siitä hetkestä tytär oli terve.

”Rasismi eli rotusyrjintä on ideologia tai toiminta, jossa ihmisten ulkonäön, fyysisten piirteiden, "kansanluonteen", kielen tai kulttuurin erilaisuus oikeuttaa myös eriarvoisen kohtelun eli syrjinnän. Rasismia ovat myös toimintatavat ja sellaiset yhteiskunnalliset rakenteet, jotka johtavat näihin seikkoihin perustuvaan eriarvoisuuteen.”

Näin kuvaillaan rasismia internetin tietosanakirjassa, Wikipediassa. Rasismi ja muut syrjintään liittyvät ilmiöt ovat erittäin ikäviä piirteitä yhteiskunnissamme. Ne ovat heittäneet varjonsa ihmiskunnan historiaan sen hamasta alusta asti. Pahimmillaan rasismi on saanut järkyttäviä muotoja. Toivottavasti ihmiskunnan muistista ei koskaan katoa, mitä rasistiset toimet saivat aikaan esimerkiksi Etelä-Afrikan rotuerottelussa, apartheidissa, tai toisen maailmansodan natsi-Saksassa. 

Nämä esimerkit osoittavat, ettei rasistinen ajattelu ole pelkkä pään sisäinen ajatusrakennelma, vaan se voi saada karmivia konkreettisia muotoja. Valitettavasti täällä Suomessakaan ei olla vapaita rasismista. Kulttuurinen rasismi, jossa ollaan erilaisten etnisten stereotypioiden ja ennakkoluulojen vankeja, rehottaa sisimmässämme ja ympärillämme. Piilevä rasismi voi olla yhtä vaarallista, jopa eräällä tavalla vaarallisempaa, kuin näkyvä rasismi. Valistukseen ja oman itsensä tarkkailuun on jatkuvasti aihetta. Rasismin vastaisessa taistelussa - jos missä (!) - auttaa kristinuskon perustotuus ihmisten tasa-arvosta: jokainen ihminen on Luojan luoma ja sellaisenaan yhtä arvokas. Niinpä nämä apostoli Pietarin sanat soisivat olevan jokaisen kristityn, varsinkin paastonajan kristityn, mielessä: ”Nyt minä todella käsitän, ettei Jumala erottele ihmisiä. Hän hyväksyy jokaisen, joka pelkää häntä ja noudattaa hänen tahtoaan, kuului tämä mihin kansaan tahansa” (Apt. 10:34).

Päivän evankeliumi vie meidät yhdenlaisen rasismin maailmaan. Siinä kohtaavat kaksi kansaa: juutalaiset eli Jeesus ja opetuslapset sekä kanaanilaista kansaa edustava nainen. Nämä kansat eivät suinkaan olleet ylimpiä ystäviä. Päinvastoin. Raamattua lukiessa ei voi kuin kauhistella, miten voimallisesti eri kansat erottautuivat toisistaan. Useimmiten eri rotua ja kulttuuria edustaneet ihmisryhmät eivät halunneet olla missään tekemisissä toistensa kanssa. Ei sitten missään. 

Juutalaiset olivat vieneet tämän, sanottaisiinko aikansa apartheidin, kaikkein pisimmälle. Pelkästään Mooseksen laista ja sen puhtaussäädöksistä johtuen juutalaiset pyrkivät välttämään kanssakäymistä vierasheimolaisten kanssa. Luonnollisesti VT:n ilmoitus Israelista Jumalan valittuna kansana sai aikaan sen, että muihin kansoihin suhtauduttiin helposti vähätellen. Vaikka VT opettaa selkeästi muukalaisten kunnioittamisesta, silti käytäntö ajoi juutalaisia vääränlaiseen ylimielisyyteen. Tämä ei varmastikaan ollut Herran todellinen tahto. Valitettavasti sama, molemmin puolin syrjivä tilanne jatkuu edelleen Lähi-idässä. Luotamme siihen, että kaikkien kansojen Herra, rauhan ja rakkauden Jumala, voi selättää sielläkin rasismin painavan ikeen.

Jeesuksen ja kanaanilaisnaisen kohtaaminen on monella tapaa merkittävä kertomus. Se on yhtä aikaa kova sekä lämminhenkinen kertomus. Se on osaltaan kertomus aikansa rasismista, mutta samalla esikuva pian koittavasta uudesta tasa-arvon ihanteesta. Kertomus alkaa kovaotteisesti, jopa julmasti, mutta päättyy onnellisesti. Kanaanilaisnaisen sinnikäs usko palkitaan ja hänen sairas tyttärensä tervehtyy.

Päivän evankeliumin perusteella Jeesukselle ei voida kyllä jakaa käytöksen kultaista ansiomerkkiä. Hän nimittäin käyttäytyy varsin epäempaattisesti hädissään olevaa kanaanilaisnaista kohtaan. Naisen hätä ei näyttäisi koskettavan Jeesusta millään tavalla, eikä hän vastaa naisen avunhuutoihin. Vasta opetuslasten kiusaantuminen naisen ahdistelun myötä kirvoittaa Jeesuksen sanomaan: ”Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lampaita varten.” Jeesus oli vielä tässä vaiheessa keskittynyt yksin ajamaan Israelin asiaa. Hänen  vimmansa kohdistui pelkästään valitun kansan pelastamiseen. Tästä syystä, ja tuon aikaisen hengen mukaan, ei ole ihme, ettei Jeesus ollut niin kiinnostunut vierasheimolaisen naisen hädästä. 

Nainen ei kuitenkaan lannistunut helpolla. Hän oli rohkea ja heittäytyi Jeesuksen jalkojen juureen anoen apua. Tähänkin tekoon Jeesus reagoi jäätävän kylmästi: ”Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille.” Näillä sanoilla Jeesus teki selväksi, ettei Israelin lasten leipä kuulunut vierasuskoisille koiranpenikoille. Jeesus siis toisin sanoen vertaa naista ja hänen kansaansa koiranpenikoihin – ällistyttävän karua kieltä Vapahtajan suusta! Nainen ei taaskaan häkelly Jeesuksen sanoista, vaan vastaa samalla mitalla: ”mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia.” Näin hän osoitti oman nöyryytensä, viisautensa ja tietoisuutensa kuulumisesta vieraaseen kansaan. Nainen alistui mukisematta vierasuskoisen koiran asemaan ja anoi isännältä, Jeesukselta, armon murusia. Tässä kohdin näemme puolestaan ällistyttävää nöyryyttä! Nainen uskoi vakaasti, että Jeesus voisi häntä auttaa. Hän uskoi juutalaisten Messiaan voimaan ja sanomaan. Naisen vahva usko yllätti ilmeisesti Jeesuksenkin. Hän sanoi hänelle ihaillen: ”Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon niin kuin tahdot.” Näin kanaanilaisnaisen tytär tervehtyi siitä hetkestä.

Päivän evankeliumin rikkaasta opetuksesta voisi tällä kertaa nostaa kootusti kaksi teemaa: esikuvallisuuden ja uskon. Kuten mainittua, kanaanilaisnainen asetti esikuvan myöhemmälle pakanalähetykselle. Jairoksen, Korneliuksen, sadanpäällikön ja kumppaneiden rinnalla hän oli esimakua siitä, että uskoa elävään Jumalaan löytyi myös vierasheimolaisten piiristä. Tämän sai Jeesuskin eläessään huomata. Hän koki karvaasti oman kansansa, Israelin, kovasydämisyyden ja näki vierasheimolaisten alttiuden. Lopulta Jeesuksesta tuli kaikkien kansojen elämän leipä. Elämän leipä, josta armonmurusia riittää jokaiselle ihmislapselle: rotuun, kulttuuriin, ikään tai sukupuoleen katsomatta. 

Nämä armonmuruset ovat kulkeutuneet myös tänne kaukaiseen Pohjolaan. Tässäkin messussa laskeudumme Herran armopöytään nauttimaan hänen hyvyydestään ja ottamaan vastaan elämän leivän ja juomaan kuolemattomuuden lähteestä. Murukin ja tilkkakin Jumalan hyvyyttä parantaa meidät. Tämän  ilosanoman, Jumalan hyvyyden ja anteeksiannon ilosanoman, vieminen kuuluu meille kaikille. Se on vastuumme. Jeesus sanoo: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni...”

Toinen opetus päivän evankeliumissa koskee sitä uskon lujuutta, joka kanaanilaisnainen toi esille. Hän oli toki nöyrä, muttei nöyristelevä. Hän suorastaan pakotti Jeesuksen huomioimaan asiansa ja siunaamaan tytärtään. Hän puristi Jeesuksen viitan liepeestä niin kauan kuin saisi tahtonsa läpi. Naisen usko muistuttaa kovasti tutun virren 631 sielunmaisemaa: ”Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan. En päästä sua, ennen kuin mua käyt siunaamaan.” Voisiko meidän uskomme olla yhtä sinnikästä, yhtä voimakkaasti läheisen puolesta taistelevaa? Pidämmekö Jeesuksen takinliepeestä yhtä intohimoisesti kiinni, jotta syvimmätkin toiveemme saisivat kerran toteutua? Aamen.