Saarna 15. sunnuntai helluntaista 9.9.2007 (Esko Jalkanen)

Luuk. 17:11-19
Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!” Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: ”Menkää näyttämään itsenne papeille.” Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: ”Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?” Ja hän sanoi miehelle: ”Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.” 

Ensimmäisen alleviivauksen tärkeän sanan alle teen tässä kohdassa evankeliumiamme: ”..huusivat..” Nämä miehet eivät tehneet niin kuin suomalaiset miehet tekevät kovan kohtalon kourissa: puristetaan kädet voimalla nyrkkiin, suu tiukasti suppuun ja yksin kärsitään osaksi tullut kärsimys. Vaietaan. Ei valiteta. Evankeliumin kymmenen miestä teki toisella tavalla. Kenties he vähän harjoittelivatkin puhekuorona, ja sitten he yhteen ääneen huusivat: ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!” Jumala odottaa, että ihminen huutaa, jopa parkuu, kun ahdistukset, kärsimys ja vaivat kohtaavat kyllin kovina. Jokainen ihmiseksi luotu saa huutaa. Mutta onko meille uskosta luopumisen seurauksena tapahtunut sekin onnettomuus, ettei enää osaa huutaa Jumalalta apua, kun häneen ei edes usko eikä varsinkaan siihen, että hän kykenisi auttamaan. Tutkipa, hyvä kirkkovieras nyt itseäsi, osaatko sinä huutaa apua Jumalalta, joko yksiksesi tai kuorossa muiden avun tarpeessa olevien kanssa!

Meidän kokemuksemme on varmasti sama kuin niiden kymmenen: ihana, laupias apu tulee Jumalalta, olkoon avunhuutomme aihe mikä tahansa. Tästä tulee kiittää avun antajaa samarialaisen miehen tavoin, ettei Jeesuksen tarvitse kysellä: ”Eikö hän saanutkaan apua, kun ei kiitä?”

Vietämme nyt kiitollisuuden sunnuntaita. Esittelen teille nyt kolme tapaa kiittää. Kukin meistä tutkikoon itseään, olisiko jokin näistä kolmesta sopiva tapa juuri minulle kiittää, vai luontuvatko minulle kaikki kolme?

Meidän ihmisten kesken saatuamme lahjan lähimmäiseltämme on tapana sanoa: ”Kiitos!” Jo pieniä lapsia opetetaan tähän: ”Mitenkäs sanotaan?” Voi olla, että ellei tätä kaunista kiittämisen tapaa lapsena opita, ei osata aikuisenakaan. Olen kuullut jonkun sanovan iloinen pilke silmissään saatuaan lahjaesineen: ”Tällaista olen aina toivonut.” Tervetullut lahja tekee antajankin iloiseksi.

Tänään emme kuitenkaan enempää opettele ihmisten yhteiselämän hyviä tapoja, vaan ajattelemme, miten kiittäisimme Jumalaa. Tietenkin voimme rukouksen hiljaisuudessa sanoa Jumalalle samoin kuin ihmisille: ”Kiitos!” Se tuntuu kuitenkin liian vähäiseltä, kun Jumalan  antama apu on ollut suuri. Spitaalisille merkitsi Jeesuksen kohtaaminen ja laupeuden teko hyvää käännettä koko heidän elämäänsä ja tulevaisuuttaan ajatellen. He pääsivät kotiin rakkaittensa luo, taas työhön ja toimeentuloon kurjuuteen menehtymisen sijasta. Yksi kymmenestä palasi ei vain sanomaan kuivasti kiitoksen sanaa, vaan  polvistumaan Jeesuksen jalkojen juureen ja kovalla äänellä ylistämään Jumalaa.

Näin mekin voimme tehdä. Jokaisessa messussa on useaan otteeseen mahdollisuus suureen ääneen urkujenkin pauhatessa laulaa Jumalalle ylistystä. Halleluja-lauluihin voi kernaasti liittää sydämensä riemun koetun rakkauden ja laupeuden johdosta. Jokaisen tällaisen kokemuksen jälkeen pitäisikin tehdä kirkkomatka ja yhtyä sydämestään yhdessä seurakunnan kanssa ylistyksiin. Meille suomalaisille Jumala aina vain tuhlaa arvokkaita lahjojaan. Ei tarvitse olla kysymys ihmeparantumisesta, kuten evankeliumissamme, vaan ihan tavallinen jokapäiväinen elämä sisältää aihetta kiitokseen. Tämän päivän Vanhan Testamentin lukukappale kertoo Hiskiasta, joka koki parantumisen ihmeen. Paise parani. Hän sanoi kiitosrukouksessaan meitäkin tarkoittavan, innostavan sanan: ”Elävät, elävät sinua ylistävät, niin kuin minä tänään sinua ylistän!” Joudun tänään kysymään: mistä syystä minä tänään ylistän Jumalaa niin, että voin kehottaa teitä, maaninkalaisia, ylistämään samalla tavalla. Eihän tämä päivä ole juurikaan poikkeava mistä tahansa päivästä. Automatka Suonenjoelta Maaningalle, tämä messu, sitten lounaan valmistelu ja nauttiminen Panun keittiössä, raamattupiiri ja illalla kotiin. Tavallisia sunnuntaihin kuuluvia asioita kaikki! Ja nämä kaikki ovat tarkemmin ajateltuna sellaista Jumalan hyvyyttä, ettei voi muuta kuin kiittää ja ylistää. Psalmin 103 mukaan Jumalan hyvät lahjat ovat anteeksiantamus, parantuminen, pelastus, uudistunut ilo ja jopa vanhan ihmisen nuortuminen  kuin kotkan. Näinhän tämä sanan kohta kuuluu: ”Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni. Hän päästää minut kuoleman otteesta ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella. Hän ravitsee minut aina hyvyydellään, ja minä elvyn nuoreksi kuin kotka.” Nämä suuret asiat ovat totta jokaisena tavallisenakin päivänä.

Kolmas ja paras tapa kiittää Jumalaa on, että annamme Jumalalle lahjaksi osan siitä, mitä hän on ensin meille lahjoittanut. Tähän saarnaan valmistautuessani minulle on avautunut uudella tavalla yksi kohta ehtoollisliturgiasta: ”Siunaa nämä lahjat, leipä ja viini.” Kenen lahjat? Totta kai Jumala on lahjoittanut kautta aikojen kaikille luoduillensa ruuan ja juoman. Tämä on niin itsestään selvä asia, että tuskin meistäkään moni yltyy näiden lahjojen vuoksi paljonkaan kiittämään, puhumattakaan ylistämisestä. Ensimmäisen polven kristityt käyttäytyivät tässä asiassa eri tavoin kuin muut ihmiset. He toivat joka sunnuntai osan paistamistaan leivistä lahjaksi seurakunnalle, samoin tuottamastaan viinistä. Osa näistä lahjoista pyhitettiin Ehtoollisaineiksi ja toinen osa käytettiin ruumiin ravinnoksi yhteisellä aterialla. Oli vaara syödä Ehtoollisleivät samalla arkisella tavalla kuin ruumiin ravinto. Siksi apostoli Paavali opetti seurakuntia näin: ”Jokaisen on tutkittava itseään, ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta. Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion.” (1.Kor. 11:30-31)

Ei Paavalin aikana ollut Diakonissalaitoksia, joista Ehtoollisleivät tilattiin, kuten meillä ja laajasti muuallakin kristikunnassa. Leivät tuotiin lahjoina kristittyjen kodeista, samoin viini. Niiltä ajoilta on peräisin meidänkin käyttämämme rukous: ”Siunaa  nämä lahjat, leipä ja viini.”

Meidän tuomistamme lahjoista, kiitollisen sydämen ylistyslahoista on tänäänkin kysymys, kun käymme Herran pöytään. Yhtä vanha tapa on koota kolehti jumalanpalveluksessa. Me annamme näin kahdella tavalla takaisin Jumalan käyttöön osan niistä lahjoista, jotka hän on ensin antanut meille. Eikö vain tämä ole raamatullisin ja myös samalla paras tapa kiittää ja ylistää Jumalaa hänen sanomattomasta hyvyydestään, rakkaudestaan ja laupeudestaan? Kolehtivaroin ja kirkollisveroin voidaan edistää monta hyvää asiaa siunaukseksi monelle. Mutta on pyörryttävää ajatella, että se pienen pieni rahtunen kirkollisverosenteistäni, joilla tänäänkin tässä kirkossa jaettavat leipä ja viini, ei vähempää kuin Kristuksen ruumis ja veri, on ostettu, tuo meille syntisille kaikki Jeesuksen ristillä hankkimat lahjat, elämän ja autuuden. Joh.6:54 "Sillä joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet." 

On hyvä sanoa Jumalalle yksinkertainen kiitos, kun saa vastaanottaa hänen suuret elämää antavat lahjansa. Vielä parempi on nöyrästi ja kuuluvasti ylistää häntä kirkossa toisten onnellisten lahjan saajien kanssa ja laulaa kuuluvasti Halleluja. Kaikkein paras tapa on lahjoittaa takaisin Jumalan käyttöön jotakin siitä, mitä on itse saanut. Valtava siunaus sisältyy kuitenkin siihen lahjaksi annettuun leipään ja viiniin, jotka pyhään käyttöön siunattuina välittävät ihmisille täyden pelastuksen.