”Nouskaamme vuorelle korkeimmalle, kun päivä Herran lähestyy” (Virsi 515:1).
Kun Raamatussa puhutaan Jerusalemiin menemisestä, käytetään 'nousta'-verbiä. Tämä johtuu luonnollisesti siitä, että kaupunki sijaitsee korkealla – rannikon tuntumasta sinne kiivetään tasaisesti pitkän matkaa ja lopuksi ylös vanhaan kaupunkiin.
Paastonaikana seuraamme Kristusta hänen kärsimystiellään. Laskiainen antaa kuvan laskeutumisesta, mutta entäpä jos meidän pitäisikin nousta? Nousta seuraamaan Jeesusta. Lähteä liikkeelle. Laskeutua kohti yksinkertaisuutta – kyllä – mutta nousta toisaalta katsomaan elämäämme ylempää. Kaukaa näkee tarkemmin. Mikä on pielessä? Mihin kannattaa jatkaa?
Matka vaikeutuu mentäessä ylöspäin, mutta samalla maisemat paranevat. Pitäisikö Jeesuksen seuraajien uskaltaa hengästyä? Annammeko periksi liian helposti? Onko vaivannäkö Jumalan valtakunnan eteen enemmän poikkeus kuin sääntö?
Virsi sanoo: ”Käykäämme nyt Jerusalemiin ja yhdessä paastotkaamme” (54:1). Me. Yhdessä. Monikkona. Seurakuntana, kirkkona. Kristuksen ruumiin globaalina jäseninä. Yhdessä matkanteko on mukavampaa. Rohkaisu, kaverille ojennettu käsi. Mikä meidät pysäyttäisi?
Jerusalem voidaan ilmaista kreikassa ja hepreassa monikkomuodossa. On kaksi kaupunkia: maanpäällinen ja taivaallinen. Emme tee pelkästään matkaa tässä ajassa. Määränpää on korkeammalla. On lupaus paikasta, jossa rauha ja ilo. Niillekin, jotka eivät sitä koskaan ihmiselonsa aikana saa.
Olet kutsuttu tälle matkalle. Mukaan pääsee vielä. Opitaan tuntemaan toisemme ja hänet, joka kanssamme kulkee kaikki päivät maailman loppuun saakka.
"Käykäämme siis Jerusalemiin,
on ikuinen kirkkaus siellä.
Ja luoksensa kerran hän kokoaa
ne, jotka hän tunsi tiellä"
(VK 54:4)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti