ESITELMÄ - Auktoriteetti (Esko Jalkanen 2012)

Kuulin sanan ”auktoriteetti” jo lapsena. Minua 8 vuotta vanhempi veljeni Niilo oli kansakoulun päätettyään kiinnostunut sivistyssanoista. Hän halusi oppia ymmärtämään niitä. Kansakoulussa ei niitä ollut juurikaan opetettu. Auktoriteetti tarkoittaa arvovaltaista tai vaikutusvaltaista henkilöä. Latinan auctor tarkoittaa aikaansaajaa, alkuunpanijaa ja kirjantekijää.

Sanotaan, että kreikkalainen Thukudides oli historian kirjoittajien auktoriteetti siksi, että hän sotaa kuvaavissa historioissaan perehtyi molempien taistelijoiden motiiveihin eikä kirjoittanut vain yhden rintaman näkemyksiä sodasta. Thukudides oli auctor potissimus, totuudenmukaisin, luotettavin historioitsija.

Sanonpa teille heti alkuun, että minun auktoriteettini on Jumala, todellinen auctor potissimus ja hänen Poikansa Jeesus Kristus. Jo Mooses kuuluisassa joutsenlaulussaan 5 Ms 32:3 sanoo: ”Ylistäkää Jumalamme kunniaa!” Raamattu julistaa ainoan Jumalan kunniaa viimeiseen kirjaan, Ilmestyskirjaan saakka: ”Herra, meidän Jumalamme! Sinä olet arvollinen saamaan ylistyksen, kunnian ja vallan, sillä sinä olet luonut kaiken.” (Ilm 4:11) Samoin Jumalan Poika Jeesus Kristus on ” arvollinen saamaan vallan, rikkauden, viisauden ja voiman, kunnian, kirkkauden ja ylistyksen.” (Ilm 5:12)

Minulle auktoriteetteja ovat myös monet ihmiset. Mitä lähempänä he ovat Jumalaa ja Jeesusta, sitä suurempia auktoriteetteja he ovat minulle. Luther, viisaat luterilaiset opettajat ja kirkolliskousten päätökset ovat auktoriteettejani. Sen sijaan viisaat juutalaiset rabbiinit tai katoliset paavit eivät ole minulle auktoriteetteja. Rabbien viisautta en epäile. Tunnen pientä iloakin heidän opetuksestaan, sillä kenties minua paremmin he toistavat Mooseksen opetusta: ”Ylistäkää Jumalamme kunniaa!” Mutta kunnioitukseni heidän tekojaan kohtaan loppuu tyystin siihen, että juuri he, juutalainen uskonnollinen eliitti, riisui Jumalan Pojalta Jeesukselta, kaiken kunnian ja auktoriteetin kiduttamalla hänet vaatteita vailla häpeällisimpään ajateltavissa olevaan kuolemaan. Enkä kunnioita roomalaisia sotilaitakaan, ulkonaisesti arvokkaita miehiä, jotka toteuttivat lainopettajien ja fariseusten tahdon. Mikään tyhmä roskaväki, kiero ja katala sukupolvi, kansansa häpeätahra (5 Ms 32:5) ei Jeesusta ristinnaulinnut, vaan uskonnollinen ja valtiollinen eliitti, monen mielestä ylin auktoriteetti.

Tulin sanoneeksi, etten kunnioita auktoriteettina roomalaiskatolisen kirkon päämiestä, paaviakaan. Se kirkko vasta auktoriteettien kirkko onkin! Paavi ja konsiilit ovat kautta aikojen julistautuneet erehtymättömiksi. Me olemme kaikki erehtyväisiä ihmisiä. Ja meidän on korjattava erehdyksemme. Kautta aikojen Jumala on lähettänyt ihmisiään varten profeettoja, jotka ovat kertoneet Jumalan tahtovan, ettemme kunnioittaisi häntä vain huulillamme. ”Te tekopyhät! Oikein Jesaja teistä ennusti, kun hän sanoi: Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan, mutta sen sydän on kaukana minusta. Turhaan he minua palvelevat, kun opettavat oppejaan, ihmisten tekemiä käskyjä.” (Mt 15:7-9) 

Luther oli profeetta, joka Paavalin kirjeisiin vedoten vapautti kirkkonsa katolisesta tekopyhyydestä. Sydämen usko, henkilökohtaisesti jokaisen kristityn suora suhde Jumalaan, vanhurskauttaa jumalattoman. Näkyvänä merkkinä uskonpuhdistuksesta Luther luopui prameista messupuvuista ja toi uudistettuun kirkkoonsa mustat talarit ja liperit pappien puvuiksi.

Enpä tullut kuitenkaan varhaisimpina pappisvuosinani ajatelleeksi tarkemmin luterilaista asuani. Talaari  oli Lutherin aikana yliopiston professorin korkeaa oppineisuutta korostava puku ja liperit tuomarin kaulus, joka muistuttaa Mooseksen laintaulujen pyhyydestä. Nyt papin juhlapuvuksi sanotaan kaftaania, joka muistuttaa ylhäisön frakkia. Kun kansa näkee tällaisen oppineisuuden ja vallasväen komeuden pappien asuna, niin johan se kunnioittaa kirkon miehiä auktoriteetteina.

Mutta kun ei enää kunnioita. Aikamme äänekkäät ateistit ovat vaatineet yliopistojen puhdistamista teologisista tiedekunnista, kun heidän mielestään teologia ei ole mitään tiedettä. Pappien puvut, messut ja opetukset eivät ansaitse mitään kunnioitusta. Pilkan kohde ne vain ovat. Olen mielelläni luopunut perinteisistä pappien puvuista ja pukeudun valkoiseen albaan tai mustaan papinpaitaan. Ne eivät ole tämän maailman auktoriteettien merkkejä, vaan kristillisen kirkon tunnuksia kautta maailman. Musta paita ja ”sokeripala” leuan alla ei vaadi enempää kunnioitusta kuin mikä on kohtuullista.

Kirkkonsa hylännyt presidenttiehdokas näki Suomen luterilaisessa kirkossa mainitsemisen arvoisena hyvänä asiana vain kauniit kirkkorakennukset. Kenessäkään kirkon ihmisessä hän ei nähnyt omaa auktoriteettiaan. Hän itse oli yli miljoonan suomalaisen ylin auktoriteetti.  Tässä maassa on sepitetty nyt uusi ylistyslaulu, jonka ensisäkeet kertovat kirkkomme luopuvan tarpeettomiksi käyneistä seurakuntataloista ja leirikeskuksista, jopa yhdestä kirkkorakennuksestakin, kun ei ole enää rahaa niiden ylläpitämiseen. Media kertoo voitonriemuisena, miten kirkon ja kristillisen uskon vähättely ihmisten arvomaailmassa kasvaa. 

Ihmisistä on tullut itselleen ainoita auktoriteetteja, jotka tietävät ja osaavat kaiken. Tämä itseriittoisuus ei kuitenkaan kaikilta onnistu. Moni auktoriteetit hylännyt huomaa ajautuneensa tyhjiöön. Ei ole enää mitään kunnioitettavaa. Elämälläkään ei ole tarkoitusta.

Tässä tilanteessa auttaisi oikeiden auktoriteettien löytäminen. Ne voivat olla ihmisiä. Lasten luonnollinen auktoriteetti on isä ja äiti. Saarnaajan kirjan ”hyvän vaimon ylistys” luvussa 31 edellyttää, että kukin aviomies pitää ahkeraa vaimoaan kunnioitettavana auktoriteettina kaikkien ihmisten silmissä. 1 Tim 5:17: ”Vanhimmat, jotka johtavat hyvin seurakuntaa, ansaitsevat kunnioituksen.” Kaikille seurakuntien jäsenille Paavali lähettää viestin: ”Kunnioittakaa kilvan toinen toistanne.” Sekä Pietari että Paavali kehottavat kristittyjä kunnioittamaan korkeimman vallan käyttäjiä yhteiskunnassa. (1 Pt 2:17 ja Rm 13:1-7)

Kunnioituksen tulee Jumalan perheväen keskuudessa olla niin yleispätevä sääntö, että Isä Jumalakin, korkein auktoriteetti, kunnioittaa lapsiaan. Jeesus sanoo: ”Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua.” (Jh 12:26) Kuitenkaan kristityn päämäärä ei ole saada kunniaa Jumalalta, vaan kunnioittaa Jumalaa kaikella elämällään, jopa sillä, mitä hän syö ja juo. 1 Kr 10: 31: ”Syöttepä siis tai juotte tai teettepä mitä tahansa, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi.” Pyhyyden tunto kirkossa yhtä hyvin kuin arkinen työmme olkoon ainoan Jumalan kunniaksi.

ESKO JALKANEN