Saarna 16. sunnuntai helluntaista (3. rukouspäivä) 16.9.2007

Matt. 12:1-7
Niihin aikoihin Jeesus kerran kulki sapattina viljapellon laitaa. Hänen opetuslastensa tuli nälkä, ja he alkoivat katkoa tähkäpäitä ja syödä. Fariseukset näkivät sen ja sanoivat Jeesukselle: "Katso nyt, opetuslapsesi tekevät sellaista, mitä sapattina ei ole lupa tehdä." Mutta Jeesus vastasi heille: "Ettekö ole lukeneet, mitä Daavid teki, kun hän ja hänen miehensä olivat nälissään? Hän meni Jumalan huoneeseen ja söi uhrileivät, vaikka niiden syöminen oli sallittua ainoastaan papeille, ei hänelle eikä hänen miehilleen. Tai ettekö ole laista lukeneet, että papit tekevät temppelissä sapattinakin työtä mutta ovat silti syyttömiä? Minä sanon: tässä teillä on enemmän kuin temppeli. Jos te ymmärtäisitte, mitä tämä tarkoittaa: 'Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja', te ette tuomitsisi syyttömiä." 

Jeesus ja opetuslapset kävelivät sapattina muina miehinä viljapellon laitaa. Opetuslapsille tuli nälkä ja he alkoivat mutustelemaan tähkäpäitä. Yhtäkkiä fariseukset pomppaavat pellosta ylös etusormet syyttävästi heitä osoittaen: ”Soo, soo, pojat”, he sanovat tuimasti ärähtäen. He kääntyvät Jeesuksen puoleen ja sanovat hänelle ivallisesti: ”Katso nyt, opetuslapsesi tekevät sellaista, mitä sapattina ei ole lupa tehdä.” Fariseukset hieroskelevat jo voitonriemuisesti käsiään: ”Saimmepa tämän kansan arvostaman opettajan ja hänen opetuslapsensa kiinni itse teossa! Tästä rikkomuksesta hän ei millään kykene luikertamaan karkuun!” 

Tämä dramatisoitu versio päivän evankeliumista tuo esille sen, miten erikoinen tilanne oli kyseessä. Siitä ei myöskään puutu humoristisia piirteitä. Kuvitelkaapa mielissänne: aikamiehet kyttäämässä toisia pellossa sapattina, lepopäivänä! Kenties fariseukset olivat piiloutuneet myyränkoloihin, josta he ketterästi ponnahtivat ylös nähdessään lakia rikottavan. Sieltä sormet heristivät opetuslapsille kuin pikkulapsille konsanaan. Isot miehet hiekkalaatikossa, isot miehet pellossa. Luulisi, että fariseuksilla olisi ollut sapattina parempaakin tekemistä kuin vainota lähimmäisiään. Tämänkin ajan he olisivat voineet käyttää lukeakseen lakia tai ollakseen perheidensä kanssa. Kumpaakohan Jumala olisi halunnut heidän tekevän?

Jeesus ei kuitenkaan häkeltynyt tilanteesta, vaan vastasi fariseuksille heidän omilla lääkkeillään. Hän otti Herran laista esimerkin Daavidista ja hänen miehistään sekä temppelipapistosta ja perusteli näin opetuslastensa käytöksen. He olivat syyttömiä sapatin rikkomiseen. Jeesus lainasi vielä Hoosean kirjan kohtaa, joka kuuluu nykyisen käännöksen mukaan näin: ”Uskollisuutta minä vaadin, en uhrimenoja. Jumalan tuntemista, en polttouhreja” (6:6). Fariseukset olivat totaalisesti kadottaneet Jumalan tuntemisen. He askartelevat kyllä innokkaasti lain kirjaimen parissa, mutta lain hengen he olivat onnistuneet hautaamaan omiin perinnäissäädöksiinsä. Armollisuuden tilalle oli tullut tuomion ja vaatimuksen henki: ”He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa” (Mt 23:4). Syyttömät  saivat tuntea nahoissaan fariseusten polttavan katseen. Tätä asennetta vastaan Jeesus kapinoi. Hän sanoo heille vapauttavat sanat: Jos te ymmärtäisitte, mitä tämä tarkoittaa: 'Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja', te ette tuomitsisi syyttömiä.” 

Jeesus aloitti toiminnallaan kapinaliikkeen. Hän halusi kyseenalaistaa vallitsevat tavat sekä esittää oman tulkintansa Jumalan laista. Vallanpitäjät saivat olla alati varuillaan hänen opettaessaan. Hän pakotti ihmiset ajattelemaan, mikä on oikein ja Jumalan tahdon mukaista kussakin tilanteessa. Jeesus eli täysin tämän Uuden testamentin sanan mukaisesti: ”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä” (Rm. 12:2).

Tästä kapinaliikkeestä on enää rauniot jäljellä. Kirkko on siirtynyt vähemmistöstä enemmistöön, vainotuista vallanpitäjiin. Olemme menettäneet paljon siitä palavasta innosta, jolla alkuseurakunta yritti vaikuttaa ympäröivään maailmaan. Hyssyttely ja vanhasta kiinnipitäminen on ollut suotavampaa kuin yhteiskuntamme kritisointi ja ajatuksien uudistaminen. Farisealaisuus on ollut, nurinkurista kyllä, suositumpaa kuin Jeesuksen radikaalien opetusten toteuttaminen. Jämähtäminen paikoilleen on noussut uskomme suurimmaksi vaaraksi: silloin ei enää ole liikettä Herran suuntaan, ei liikettä lähimmäisten auttamiseksi. Elävään uskoon nämä kaksi liikesuuntaa kuitenkin kuuluvat olennaisesti: ”Käänny siis Jumalasi puoleen, ole uskollinen ja noudata oikeutta ja pane aina toivosi Jumalaan” (Hoos. 12:7).

Pientä piristymistä kirkkomme toiminnassa on ollut kaikesta huolimatta havaittavissa. Viimeisimmät yleistä huomiota herättäneet tapaukset ovat koskeneet turvapaikanhakijoita, jotka valtiovalta on ollut käännyttämässä takaisin, mutta joille seurakunnat ovat tarjonneet väliaikaisen suojapaikan. Seurakunnat ovat joutuneet lainsäätäjien ja toimeenpanijoiden kanssa törmäyskurssille. Seurakuntalaiset ja työntekijät ovat olleet pakotettuja kysymään, miten nämä Raamatun sanat suhtautuvat nykypäivään: ”Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä” (Apt. 5:29). 

Ottamatta kantaa näihin yksittäistapauksiin, koska tarkempaa tietoa ei ole hallussani, pitäisin joka tapauksessa hyvänä, että kirkko herättää keskustelua ajankohtaisista aiheista. Yksin kun on aika vaikeaa saada ääntään kuuluviin, joten tarvitsemme seurakuntien yhteistä äänitorvea. Pöyristyttävintä ovat vaatimukset, joiden mukaan kirkko ei saisi puuttua tai ottaa kantaa tällaisiin asioihin lainkaan. ”Kirkko pysyköön omassa lestissään, hengellisissä asioissa,” on päättäjien tuskastunut tuhahdus. Tämä lausahdus kääntyy pikaisesti sen sanojaa vastaan, sillä se osoittaa, ettei hän tiedä kristinuskosta mitään. Ai miksikö? Koska kristinuskoon kuuluu yhtä lailla hengellinen ulottuvuus kuin taistelu oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Jumala tahtoo keskuuteemme hyvyyttä ja oikeutta: ”Kääntykää vihdoin oikealle tielle ja tehkää hyvää, kohdelkaa aina oikeudenmukaisesti toisianne” (Jer 7:5). 

Yhdysvalloissa on saanut suuren suosion tuoteperhe, sisältäen mm. koruja ja t-paitoja, jonka tuotteita koristaa kirjainyhdistelmä WWJD. Kirjaimet ovat lyhennys Englannin kielen sanoista: ”What Would Jesus Do?”, ”Mitä Jeesus tekisi?” Tällä kirjainyhdistelmällä herätellään sen kantajaa miettimään, mitä Jeesus tekisi tavallisissa arjen tilanteissa. Kristittyjä kannustetaan muistelemaan Herransa oppeja, ja etenkin sitä ainutlaatuista sydämen uskoa, jota hänellä oli. Vaikea arjen tilanne saattaa ratketa, kun istuu hetkeksi alas ja rauhoittuu, ja miettii tosissaan Herran tahtoa. Raamattu ja rukous ovat tähän ne parhaat välineet. En tiedä, miten kyseisen tuoteperheen kirjainyhdistelmä on iskostunut kantajiensa tajuntaan. Haittaa siitä tuskin on voinut olla. Mutta mikä tärkeintä on, että kantaa sydämessään alituisesti kysymystä ”Mitä Jeesus tekisi?” Tämä tehtävä on annettu jokaiselle kristitylle. Jeesus sanoo: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan” (6:34).

Päivän evankeliumin esimerkki rohkaisee meitä miettimään kaikessa sitä, mikä on Jumalan mielen mukaista. Onpa kyse työstä, turvapaikan hakijoista tai perhe-elämästämme. Se kaikki mikä on vallalla, ei tarkoita sitä, että se olisi aina hyvää ja rakentavaa. Suuria kysymysmerkkejä tulee piirtää nykyisen elämänmenon ja kiivaan työelämän päälle. Tarvitaan hengen paloa ja valoa. Muutos lähtee meistä itsestämme. Olemme vapaita laittamaan elämällemme oman arvojärjestyksen, joka perustuu rakkauteen ja epäitsekkyyteen. Tahdomme olla kuin Jeesus, jonka seurassa kukin saa kokea olla oma itsensä ja jonka armollisuus vapauttaa elämään. Vältämme kaikin tavoin farisealaista mielenlaatua, joka tarkkailee, syyttää, ahdistaa ja vangitsee. Elämme todeksi sanat: ”Mitä Jeesus tekisi?” Aamen.