Hartauskirjoitus PaikallisUutisiin 14.7.2016 - "Talon ruuissa"

Tunnettu körttijohtaja, Aku Räty, kävi tervehtimässä kuolemaisillaan olevaa ystäväänsä. Hän oli raskautetulla mielellä: ”Ei ole evväitä, ei ole evväitä”, sairas toisteli sielunsa hädässä. Mies oli huolissaan omien hengellisten eväiden riittävyydestä. ”Älä ystävä hättäile”, vakuutti Aku Räty. Hän kohotti katseensa ylös, osoitti sormellaan kohti taivasta ja sanoi: ”Siellä näet ollaan talon ruuissa!”
  
Olemme usein huolissamme siitä, miten omat eväämme kantavat. Katsomme itseemme. Yritämme löytää vastauksia omasta voimastamme. Lopulta joudumme tunnustamaan: ei ole eväitä. 

Taivaassa omilla eväillä ei olekaan mitään virkaa. Parhaatkin inhimilliset herkut ja gourmet-ruuat ovat siellä mauttomia. Taivaassa nautitaan Karitsan hääaterian valmiista juhlapöydästä.

Ehtoolliselle kutsutaan usein: ”Autuaita ne, jotka ovat kutsuttuja Karitsan hääaterialle.” Talon ruuat ovat jo nyt tarjolla. Siunattu on hän, joka vastaa hänelle esitettyyn pöytäkutsuun. Mistään muusta taivaan enkelit eivät ole ihmisille kateellisia kuin ehtoollisesta – se kun on syntisille auki joka pyhä.    

Ehtoollisen matkaeväs on tarkoitettu kaikille kastetuille. Maallista vaellusta ei tarvitse tehdä omin voimin. Kasteen armossa, Jumalan sanassa ja seurakuntayhteydessä pysyen hengelliset energiavarastot eivät tyhjene. Jos ruumis tarvitsee ravintoa päivittäin, eikö enemmän hengellinen ihminen! Virsi 225 sen sanoo: ”Jeesus, luona armopöydän sinut löydän, siinä mulla kyllin on. Siellä armo, rauha, ilo, siellä elo, sieltä löydän ravinnon. Matkalla on ruokanani, juomanani ruumiisi ja veresi. Hengen nälkä kasvaa yhä, Herra pyhä, antimista pöytäsi.”

Saarna 9. sunnuntai helluntaista 29.7.2007

Matt. 7:15-23
Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
    »Varokaa vääriä profeettoja. He tulevat luoksenne lampaiden vaatteissa, mutta sisältä he ovat raatelevia susia. Hedelmistä te heidät tunnette. Eihän orjantappuroista koota rypäleitä eikä ohdakkeista viikunoita. Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä. Ei hyvä puu voi tehdä kelvottomia eikä huono puu hyviä hedelmiä. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen. Hedelmistä te siis tunnette heidät.
    Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.
    Monet sanovat minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi teimme monia voimatekoja.’
    Mutta silloin he saavat minulta vastauksen: ’En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät!’» 

Nämä sanat Jeesus lausui tunnetuimmassaan puhekokonaisuudessaan, Vuorisaarnassa. Tällä kertaa hän otti puheeksi väärät profeetat, joista hän tahtoi omiaan varoittaa: ”Varokaa vääriä profeettoja.” Hän varoitti heidän tulevan näennäisesti lampaiden vaatteissa, viattomin elkein, mutta lopulta he paljastuisivat raateleviksi susiksi. Tuntomerkki, josta heidät tunnistaisi olisi heidän aikaansaannoksensa: ”Hedelmistä te heidät tunnette. Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä.” Samaan hengenvetoon Jeesus ilmaisi sen, mitä näitä valheprofeettoja odottaisi viimeisellä tuomiolla. He sanoisivat kylläkin suullaan 'Herra, Herra!', mutta heidän sisällään asuisi vilppi ja pahuus. Näille väärille profeetoille Jeesus tulee sanomaan taivasten valtakunnan portilla: ”En tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät!” 

Päivän evankeliumi sisältää yhden Vuorisaarnan keskeisimmän teeman: varoituksen ulkokultaisuudesta. Jeesus ei sietänyt uskoa, jossa näyteltiin ihmisten edessä hurskasta ilman sydämen uskoa: ”Varokaa tuomasta hurskaita tekojanne ihmisten katseltaviksi, muuten ette saa palkkaa taivaalliselta Isältänne.” Uskonharjoituksessa ja hyvissä teoissa tärkeintä oli niiden aitous, ei se huomaavatko lähimmäiset niitä. Kristitylle tulisi riittää, että Jumala näkee kaiken. Hän näkee senkin, mikä jää muilta piiloon: ”Isäsi, joka näkee myös sen, joka on salassa, palkitsee sinut.”

Väärät profeetat olivat paraatiesimerkkejä ulkokultaisuudesta. He saattoivat esiintyä Jeesuksen nimissä, profetoida ja tehdä ihmetekoja, mutta heidän vaikuttimensa eivät olleet aitoja. Heiltä puuttui se tärkein, ja sen kautta kaikki: Jumalan lahjoittama sydämen usko. Tämän ylhäältä tulevan voiman he olivat korvanneet omilla ihmisopeillaan ja teoillaan. Pitkään he eivät näillä keinoilla pötkisi, kuten Jeesus ennusti. Lopulta he levittäisivät ympärilleen hajaannusta, riistoa ja vääryyttä.  Makealta maistuvat hedelmät muuttuisivat pikapikaan karvaiksi. Valkeuden lähettiläät paljastuisivat susiksi, hurskaat luopioiksi. Vaikka nämä vääryydentekijät pystyisivät hetkeksi puijaamaan Jeesuksen omia, he eivät kuitenkaan milloinkaan pystyisi huijaamaan itse Herraa. Jeesus ei heitä koskaan omikseen tunnustaisi, ei koskaan. Vanha vuoden 1938 kirkkoraamatun käännös tuo selvästi esille Jeesuksen ankaran viestin: ”Minä en ole koskaan teitä tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät.”  

Meille nykykristityille väärät profeetat lampaiden vaatteissa tuovat mieleen lähinnä hupaisan lastennäytelmän. Näemme ikään kuin mielissämme Grimmin veljesten tutut satuhahmot, ja odotamme sitä hetkeä kun susi vihdoin heittää valekaapunsa paljastaen oikean luontonsa. Voimme ottaa mielikuvan vastaan hyväntuulisella huumorilla ja nauraa sille. Toisin oli alkukristityillä. Lampaat, sudet ja profeetat, niin oikeat kuin väärät, olivat arkipäivää. Jeesuksen varoitukset kohtasivat heidän arkikokemuksensa. Vaeltelevia saarnaajia kierteli useita, eikä vain Paavali, Pietari ja kumppanit. Oli hurmoshenkisiä saarnaajia, ihmeparantajia, harhaoppeja levittäviä, askeetikkoja, hekumoitsijoita jne. Oppeja ja niiden mukaisia tekoja oli moneen lähtöön. Siksipä Jeesus tahtoi varoittaa omiaan etukäteen näistä uhkista varjellakseen heitä. Hän antoi muutamia neuvoja, joiden perusteella valheprofeetat voisi erottaa oikeista. Tärkein oli tietysti se, että heidän oppiensa ja tekojensa hedelmiä tuli tarkkailla. Liikaa ei saanut myöskään haltioitua pelkästään siitä, jos ihminen julisti vakuuttavasti Jeesuksen nimeä, profetoi ja teki voimatekoja. Uskon oikeellisuus paljastuisi vasta jälkikäteen. Ne opit ja teot, jotka ravitsisivat seurakuntaa olisivat hyviä ja ne jotka eivät näin tekisi olisivat pahoja. Tässä asiassa Jeesus jätti omilleen selkeän ja yksinkertaisen moton: ”hedelmistään puu tunnetaan!”

Mitenkäs on tänä päivänä? Missä ovat aikamme väärät profeetat? Millä ilveellä heidät erottaisi?

Kohtaamme monia vaikeuksia miettiessämme näitä kysymyksiä. Yksioikoisia vastauksia ei ole helppo löytää. Yhteiskuntamme ja seurakuntamme ovat niin tyystin erilaisia kuin alkukristittyjen aikoihin. Täysin erilaisia. Vaeltelevia profeettoja ei hirveästi näy, voimateot eivät ole arkipäivää, seurakuntamme eivät ole useinkaan pieniä ja suljettuja yhteisöjä, kristinusko ei ole vähemmistöasemassa, emmekä elä lopunajan tunnelmissa. Näin ollen yhtäläisyyksiä alkukristillisyyteen on tältä osin yllättävän vähän. Kaivattaisiin uusia ohjeita Jeesukselta nykypäivän kristityille, vai onko silti vanhassa vara parempi?

Näkymätön vihollinen. Näillä sanoilla kuvailisin tämän päivän vääriä profeettoja ja sielunvihollisen työtä. Arkemme on kuin valtava tavaratalo, josta pitäisi osata poimia oikeat tuotteet ostoskärryihin. Tuotteita, tarjontaa ja mainontaa on niin valtavasti, että kenellä tahansa menee siinä pää pyöräille. Ei ole lainkaan helppoa löytää hyvän elämän aineksia kaikesta sekasotkusta. Taivasten valtakunnan aarteet kätkeytyvät turhan usein paljon, paljon vähäpätöisempien asioiden alle. Jälkeenpäin huomataan, että monesta väärästä valinnasta seuraa paha olo sisimpään, mutta silti samoja erheitä toistetaan uudelleen. Pahan olon aiheuttajat jäävät näkymättömiksi. Sutta ei todellakaan osata erottaa lampaasta, pimeyden enkeliä valkeuden enkelistä. Väärät opit ja ajatukset ovat jo niin syvällä yhteiskuntamme rakenteissa, ettei niitä pian osaa enää kukaan siivilöidä esiin. 

Eräällä tavalla olemme kuin Grimmin veljesten yhden sadun seitsemän pientä kiliä. Siinä susi tulee pikkukilien luokse ja esiintyy heidän äitinään. Kun kilit kertovat hänen äänensä olevan käheämpi kuin heidän oman äitinsä, niin susi menee syömään kalkkikiveä tehdäkseen äänestään pehmeämmän. Kun kilit sanovat hänen tassunsa olevan mustat toisin kuin äidin, niin susi menee myllärin luokse ja värjää tassunsa jauhoilla valkeiksi. Sitten kilit päästävät suden sisään ja susi syö heidät kaikki paitsi nuorimman, joka piiloutuu kellon sisään.

Samalla tavalla kuin sadussa susi puijaa kilejä, samoin meitäkin puijataan verhoamalla turhat asiat välttämättömyyden kaapuun. Samoin väärät opit puuteroidaan sellaisella jauhokerroksella, että ne alkavatkin näyttää pikkuhiljaa hyväksyttäviltä ajatuksilta. Vääryyden ääni pehmenee ajanoloon, kun entistä vääremmät ajatukset valtaavat alaa. Sanomme: ”Eihän tuossa ole mitään, mutta kuulepas tätä!” Näkymätön vihollinen valtaa alaa huomaamattaan. Totuus uhkaa vajota vääryyteen kuten virressä 590 todetaan: ”Suola on mautonta, valheiden liejuun totuuden puhtaus hukutetaan.”

Onneksi sadun äiti-vuohi oli neuvokas ja pelasti kilinsä suden mahasta. Suden nukkuessa hän avasi sen mahan, otti kilit pois ja täytti mahan kivillä. Kun susi heräsi janoissaan ja meni kaivolle juomaan, hän putosi sinne ja hukkui. 

Samaa pelastusta mekin tarvitsemme, jotta pysymme oikeassa uskossa ja oikeissa teoissa. Tarvitsemme apua, ettemme kokonaan hautaudu vääryyden, itsekkyyden ja pinnallisuuden peittoon. Tähän tarvitsemme Kristusta ja hänen sanansa valoa. Hänen ohjeensa ovat edelleenkin ajankohtaisia. Ne avaavat silmämme näkemään kirkkaammin kuten pikkukilit saivat nähdä päivävalon vapauduttuaan suden vatsasta. Ne upottavat näkymättömän vihollisemme kaivoon kuin suden konsanaan. Jeesuksen ja hänen lahjoittamansa hengen avulla voimme kamppailla vääriä oppeja ja opettajia vastaan. Voimme tarkkailla tekojemme hedelmiä ja tehdä niistä rehellisiä johtopäätöksiä. Voimme toivoa, että teemme mahdollisimman paljon hyvää hedelmää. Pitää kiinni siitä, mikä on hyvää ja autuaallista. Totuus, totuus on vain Kristuksessa. Siinä on  turvamme tässä sekavassa maailmassakin. Virsi 590 sanoo sen kirkkaasti: ”Totuus on syntynyt jouluna seimeen: rauha ja autuus on Lapsessa vain.” Aamen.

Saarna 5. sunnuntai helluntaista 1.7.2007

Luuk. 6:36-42
Jeesus sanoi:
    "Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.
    Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan. Antakaa, niin teille annetaan. Runsas mitta, tiiviiksi paineltu, ravisteltu ja kukkurainen, annetaan teidän syliinne. Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan."
    Hän puhui heille vielä vertauksin:
    "Miten sokea voisi taluttaa sokeaa? Molemmathan siinä putoavat kuoppaan. Ei oppilas ole opettajaansa etevämpi, mutta kyllin oppia saatuaan jokainen on opettajansa veroinen.
    Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi? Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa, veli, kun otan roskan silmästäsi'? Ethän sinä näe edes hirttä omassa silmässäsi. Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä." 

”Jumala armahtaa, minä en.”

Näin otsikoi muutama vuosi sitten oman elämänkerrallisen kirjansa ex-kansanedustaja Tony Halme. Vaikka otsake oli muotoiltu tarkoituksenmukaisen huomiota herättäväksi, niin silti sen viestin äärelle on syytä seisahtua. Kertooko otsake ”Jumala armahtaa, minä en” jotakin myös yleisemmällä tasolla vallitsevista asenteistamme?

”Ei mitään niin huonoa, jottei hyvääkin.” Tämä lausahdus pitää paikkansa myös Tony Halmeen kirjan nimen kanssa. Sen alkuosa lupaa varsin hyvää: Jumala armahtaa. Tämä on totuudellinen ja raamatullinen sana. Sanotaanhan kirjojen kirjassa: ”Niin kuin isä armahtaa lapsiaan, niin armahtaa Herra niitä, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä” (Ps. 103:13). Näyttäisi siltä, että tämä puoli Jumalasta tunnetaan yleisesti hyvin – ainakin teoriassa. Jumalan tiedetään olevan armelias ja laupias, kuten Psalmeissa sanotaan ”Iäti kestää hänen armonsa” (Ps. 136). Tässä kohden Tonya voi onnitella siitä, että hän on ymmärtänyt oikein sen, mitä kristinuskossa opetetaan Jumalasta. Valitettavasti kirjan nimen loppuosa vesittää  koko ansaitun saavutuksen. Siitä johtuen Halme jäisi vielä auttamattomasti tukiopetuksen piiriin, mikäli mielisi päästä läpi rippikoulusta. Siunausta hänellekin kristinopin kertauksen opintielle!   
     
Ajatuksen ”Jumala armahtaa, minä en” piikki on siinä, että sen sanoja asettaa itsensä Jumalan yläpuolelle. Kuulija kavahtaa tätä uhmakkuutta. Yleinen mielleyhtymä lienee, että ajatellaan ”että onpa kyseessä kova mies!” Suuri, Kaikkivaltias Jumala kykenee armahtamaan, mutta tämä ihminen, pelkkä ihminen, on aivan toista kaliiberia! Mielleyhtymät eivät jää tähän – eivät valitettavasti. Ajatus antaa näet ymmärtää, että Jumala on jokseenkin ”pehmohemmo”, jolla ei ole mitään virkaa. Armahtaminen nähdään selkeästi alisteisena ei-armahtamiselle. On komeampaa olla armoton kuin armollinen. Tätä kuvaa syötetään keskellemme kauttaaltaan. Vahvuutta, kostonhalua ja armottomuutta suorastaan ihannoidaan. Se koetaan kiinnostavampana kuin armollisuus. Annetaan ymmärtää, että armottomuus vaatii ihmiseltä enemmän kuin armollisuus, vaikka asia on toisin päin. Aivan toisin päin. Vaikeinta ihmiselle on kuitenkin olla armollinen, olla armollinen täydestä sydämestään. Vaikeinta on sanoa ”Jumala armahtaa, minäkin armahdan” ja tehdä sen mukaan. Ne, jotka tähän pystyvät, ovat todellisuudessa niitä ”tosi kovia” miehiä ja naisia, joita tulisi ihannoida. He tulevat saamaan onnen ja armon itsensä Jumalan kädestä: ”Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan” (Mt. 5:7). 

Sanonta ”Jumala armahtaa, minä en” paljastaa muitakin uskonnollisia harhaluuloja. Siinä Jumala nähdään kaukaisena hahmona, joka kenties hyväksytään olemassa olevaksi, mutta hänet erotetaan mahdollisimman kauaksi arjestamme. Jumala elää omien sääntöjensä alaisuudessa ja me elämme omiemme. Näin ristin poikkipuun ulottuvuus jää kokonaan ymmärtämättä, eli se, mitä meidän tulee tehdä lähimmäistemme keskuudessa. Samat Jumalan säännöt ja lait pätevät meille, jotka kuuluvat jo hänen ominaisuuksiinsa. Jos kerran Jumala on armollinen, tulee meidänkin olla armollisia. Jos Jumala on anteeksiantava, tulee meidänkin olla anteeksiantavia. Jos Jumala auttaa meitä, tulee meidänkin auttaa toisiamme. Sydämen kristitty ei tarkastele Jumalaa kaukoputkella, vaan kuulee hänen äänensä sisällään. Hän on sidottu Jumalan armoon ja hänen hyvyytensä. Risti muodostuu täydelliseksi: ylhäältä tulee Kaikkivaltiaan hyvä, jota sitten jaamme vaakatasossa toisillemme. Kun tämä risti piirtyy sisällemme täydellisesti, ymmärrämme olevamme osallisia Jumalan täyteydestä. Kohtalomme Luojamme kanssa kietoutuu yhteen. Elämme ja kuolemme hänessä. Kuulumme Herralle. Tästä ihmeellisestä salaisuudesta kertovat meille apostoli Paavalin sanat:  ”Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten. Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle” (Rm. 14:7-8).

Päivän evankeliumissa Jumalan Poika puhuu juuri siitä, että meitä sitovat samat säännöt kuin odotamme sitovan Jumalaa: ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.” Ajatuksesta ”Jumala armahtaa, minä en” ei ole tietoakaan! Tai jos näin tekee, niin siitä ei hyvää seuraa, sillä ”jokainen meistä joutuu tekemään Jumalalle tilin itsestään” (Rm. 14:12). Jeesus sanoo: ”Niin kuin te mittaatte, niin teille mitataan”. Tässä meille lakia ja armoa samassa paketissa. Jos mittaamme vääryyden ja armottomuuden mitalla, saamme maistaa itse samaa lääkettä ennemmin tai myöhemmin. Jos mittaamme oikeudenmukaisuuden ja armahtavaisuuden mitalla, saamme itse kerätä sen hyviä hedelmiä. Tällöin mittamme Jumalan kädestä tulee olemaan kukkurainen ja runsas, täynnä hänen iäti kestävää armoaan ja hyvyyttään. 

Ristin poikkipuun sananviejinä meitä kutsutaan valppauteen kaikissa toimissamme. Myös armahtamisessa. Jeesus sanoo: ”Olkaa valmiit armahtamaan.” Hän odottaa asennetta, joka jo lähtökohtaisesti näkee toisen ihmisen armon silmin. Hän tahtoo, että olisimme antaneet armon käydä oikeudesta ennen kuin ehdimme edes asiaa miettiä. Tällä ennakkoluulottomalla asenteella pääsee kristinuskon alkeissa jo hyvinkin pitkälle. Silloin vapaa tekemään hyvää ja armahtamaan: toisia ja itseään. Jumalaakin opimme ymmärtämään ja armahtamaan, Häntä, joka ei aina vie sitä helpointa tietä perille.  Viha ja katkeruus sulaa, vapaudumme. Ajatus ”Jumala armahtaa, minäkin armahdan” pudottaa kahleet sydämistämme ja sieluistamme. Olemme todella vapaita, vapaita Jumalan lapsia. Jeesuksen lupauksen sanat jäävät elämään, jotta voisimme viedä sen ilosanomaa eteenpäin: ”Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan.”

Saarna 4. sunnuntai helluntaista 24.6.2007 (konfirmaatio)

Luuk. 15:1-10
Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä. Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: "Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan."
    Silloin Jeesus esitti heille vertauksen:
    "Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee sen kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää sen. Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen, ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa.' Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.
    Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: 'Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.' Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen."

Viimeistään menneessä rippikoulussa olemme oppineet, että Jeesus oli jämäkkä mies. Nykynuorten kielellä sanottuna: hän oli kova jätkä, tiukka äijjä. 

Jeesus antoi 'piut paut ' monille aikansa käsityksille ja käyttäytymismalleille. Kun toiset kehottivat kostamaan, kehotti Jeesus kääntämään toisen poskensa. Kun toiset opettivat rakastamaan ainoastaan lähimpiään, opetti Jeesus rakastamaan omia vihamiehiään. Monet  vannoivat Jumalan nimeen, mutta Jeesus puolestaan opetti, että  vannomatta olisi paras. Jeesus käänsi päälaelleen totutut uskomukset. Hän oli aikansa radikaali, ja olisi sitä myös nykypäivänä. Hän jätti opetuslapsilleen sellaisen henkisen perinnön, joka haastaa päivittäin miettimään omaa ajatteluaan ja sen oikeellisuutta. Hänen opetuksissaan riittää oppimista rippikoulun jälkeenkin, koko elämänkoulun ajaksi. Jottei kristitty koskaan kokisi olevansa täysin valmis, jätti Jeesus jälkeensä vaatimuksen, joka hämmentää kovintakin uskonkilvoittelijaa: ”Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen” (Mt. 5:48).

Päivän evankeliumissa Jeesus hämmentää jälleen kerran yhteiskunnan sovinnaisuuksia. Aikansa tiukat moraalinvartijat, fariseukset ja lainopettajat, saavat maistaa omaa lääkettään Jeesuksen käsittelyssä. Heille syntiset ihmiset olivat kauhu, johon he eivät halunneet koskea pitkällä tikullakaan. Jeesus oli toista maata. Hän  jututti näitä muiden syrjimiä ihmisiä ja söi jopa heidän kanssaan. Tämäkös se sai aikaan suurta paheksuntaa! Oppineet sanoivat näreissään: ”Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.”

Jeesus kertoi vertauksen eksyneestä lampaasta ja kadonneesta hopearahasta. Näillä vertauksilla hän toi esille, että taivaassa iloitaan suuresti yhdestäkin syntisestä, joka kääntyy ja tekee parannuksen. 99 hurskasta ei vastaa sitä iloa, mitä yksi kääntynyt syntinen saa aikaan taivaan sotajoukoissa. Toisin sanoen 99 hurskasta lainopettajaa ja fariseusta ei vastaa sitä iloa, mitä koituu yhdestä kääntyneestä publikaanista. Yhdessä silmänräpäyksessä  osat vaihtuivatkin: syntiset asettuivat taivasten valtakunnan marssijärjestyksessä hurskaiden edelle. Juuri syntisiä varten Jeesus oli tullut maailmaan: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” 

Jeesuksen opetuksen piilotettu kärki löytyy virkkeestä: ”Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.” Huomatkaa sanat: ...jotka eivät ole parannuksen tarpeessa. Me kaikki, jotka olemme käyneet rippikoulun tänä kesänä tai paljon, paljon aiemmin, havahdumme näiden sanojen edessä. Muistanemme, että 'eikös se ole niin, että jokainen ihminen on parannuksen tarpeessa!' Kyllä se näin on. Sellaista ihmistä ei ole vielä elänytkään, joka ei tarvitsisi päivittäistä parannusta – Jeesus toki pois lukien. Parannusta tarvitsevat kaikki Jumalan luomat: fariseukset, publikaanit ja Suomen suvesta nauttivat mattimeikäläiset. Koska emme ole synnittömiä, olemme syntisiä. Olemme inhimillisiä ihmisiä, jotka teemme virheitä ja epäonnistumme. Tarvitsemme ohjausta ja lohdutusta. Tätä varten tarvitsemme Jumalaa ja hänen armoaan. 

Mitä on sitten se syntisen parannus, josta Jeesus puhuu: ”... iloitsevat Jumalan enkelit yhdestäkin syntisestä, joka tekee parannuksen?” Vastaus löytyy, arvoisat konfirmandit, teidän aivan loistavista päättökoevastauksistanne. Kysyimme teiltä: Mitä on synti? Varsin moni muisti vastata, että synti tarkoittaa ennen kaikkea eroa Jumalasta. Tällä oivalluksella pääsee pitkälle. Se auttaa ymmärtämään myös sen, mitä tarkoitetaan parannuksella. Parannuksen teko on kääntymistä Jumalan puoleen. Se on nöyrtymistä ja avunpyytämistä Jumalalta. Se on sen tosiseikan myöntämistä, että apua tarvitaan runsaasti yläkerrasta, jotta elämästä kunnolla selvitään. Parannus ei ole ulkokultaista uskonvanhurskautta, vaan sisäistä tarvetta Jumalan armoa kohtaan. Se on syntisen publikaanin tunnustus Jumalalle: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen” (Lk. 18:13). Tällaisella nöyrällä, inhimillisellä sydämellä mennään taivasten valtakuntaan. Sydämellä, joka etsii ja tarvitsee Jumalaa. Sinne ei mennä omilla teoilla tai kovalla hurskauden tasolla. Jos te tämän opetuksen muistatte elämässänne, rakkaat konfirmandit, niin hyvä on. Sanoisinko: se olisi aivan loistavaa! Päivän epistolan sanat virittäkööt teidät konfirmaation, kasteen vahvistuksen äärelle: ”Te kaikki: pukeutukaa keskinäiseen nöyryyteen, sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon” (1. Piet. 5:5). Aamen.

Saarna juhannuspäivä 23.6.2007

Luuk. 1:57-66
Elisabetin aika tuli, ja hän synnytti pojan. Kun naapurit ja sukulaiset kuulivat suuresta laupeudesta, jonka Herra oli hänelle osoittanut, he iloitsivat yhdessä hänen kanssaan. Kahdeksantena päivänä kokoonnuttiin ympärileikkaamaan lasta. Muut tahtoivat antaa hänelle isän mukaan nimeksi Sakarias, mutta hänen äitinsä sanoi: "Ei, hänen nimekseen tulee Johannes." Toiset sanoivat: "Eihän sinun suvussasi ole ketään sen nimistä." He kysyivät viittomalla isältä, minkä nimen hän tahtoi antaa lapselle. Sakarias pyysi kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: "Hänen nimensä on Johannes." Kaikki hämmästyivät. Samalla hetkellä Sakarias sai puhekykynsä takaisin, ja hän puhkesi ylistämään Jumalaa.
    Sillä seudulla joutuivat kaikki pelon valtaan, ja näistä tapahtumista puhuttiin laajalti koko Juudean vuoriseudulla. Ne, jotka niistä kuulivat, painoivat kaiken mieleensä ja sanoivat: "Mikähän tästä lapsesta tulee?" Sillä Herran käsi oli hänen yllään. 

Juhani, Jukka, Janne, Jani ja Juhana. Muun muassa näiden herrojen nimipäivää vietämme huomenna 24. päivänä kesäkuuta. Onneksi olkoon näin etukäteen kaikille päivänsankareille! 

Tänään on siis juhannuspäivä, Johannes Kastajan päivä. Hänen nimestään ovat myös tulleet nämä mainitsemani kalenterinimet. Johannes tarkoittaa suomeksi ”Jumala on armollinen.” Kuinka moni suomalainen mies kantaakaan etu- tai toisessa nimessään tätä hienoa nimeä! Kuinka moni heistä tietää nimensä todellisen merkityksen? Entä kuinka moni heistä, tai meistä muista, haluaa nojata elämässään Jumalan armoon? 

Johannes Kastaja oli parannussaarnaaja. Hän huusi erämaassa voimakkaalla äänellä: ”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!” (Mt 3:2). Mielikuvat Johanneksesta ovat syvällä sisällämme. Raamatun kuvaukset ja useat taiteilijat ovat niihin vaikuttaneet. Johannes oli melkoinen persoona, häntä ei voinut yksinkertaisesti sivuuttaa. Hän oli vankkarakenteinen mies, jolla oli yllään kamelinkarvavaate ja nahkavyö. Hän oli mies, jonka kasvot olivat likaiset ja jonka pitkät hiukset olivat sekaisin. Valtavan mustan parran alla oli suu, jonka ravintona kerrotaan olleen heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja. Hänen katseensa oli pistävä, lähes hullun katse. Tämän miehen luokse väki vaelsi Jerusalemista, joka puolelta Juudeaa ja kaikkialta Jordanin ympäristöstä (vrt. Mt 3:5-6). He tulivat tunnustamaan hänelle syntinsä ja Johannes kastoi heidät Jordanissa. Hän kastoi heidät parannukseen vaatien heiltä vastuullista elämäntapaa: ”Jolla on kaksi paitaa, antakoon toisen sille, jolla ei ole yhtään. Jolla on ruokaa tehköön samoin” (Lk 3:11). Olisitko sinä uskaltanut mennä tämän luonnonlapsen kastettavaksi? Entä olisitko kyennyt vastaamaan hänen vaatimukseensa, jossa asetetaan aina lähimmäisen etu oman edelle?

Johannes Kastaja oli mies, joka ei kunnioittanut ketään – paitsi tietenkin Jeesusta. Hän ei kumarrellut kuvia, eikä myynyt sanomaansa ihmisten suuhun sopivaksi. Tämän saivat kokea nahoissaan myös aikansa oppineet. Tullessaan Johanneksen kastettavaksi hän sanoi heille: ”Te käärmeen sikiöt! Kuka teille on sanonut, että te voitte välttää tulevan vihan? Tehkää hedelmää, jossa kääntymyksenne näkyy!” (Mt 3:7-8). Nämä ankarat sanat herättävät kysymyksen: oliko Johanneksen sukupolvi erityisen syntinen ja paha? 

Kristillisen kirkon piirissä eli pitkään vääristynyt ajatus siitä, että Jeesuksen ajan juutalaisuus oli läpeensä mätä. Ajateltiin, että tuon ajan juutalaisuus oli omavanhurskauden ja lain kirjaimen uskonto, jossa ihminen ansaitsee oman pelastuksensa. Onneksi nämä väärät kuvitelmat juutalaisuudesta ovat sittemmin murtuneet. Vihdoin on ymmärretty se tosiasia, että juutalaisuus on aina perustunut Jumalan armoon. Siksipä Jumalan ja Israelin välistä liittoa voidaan syystä kutsua armoliitoksi. Juutalaisessa uskossa ihminen pelastuu yksin Jumalan armosta, aivan kuten kristinuskossakin. 

Johanneksen sanoman sisältö ei ensisijaisesti johtunut juutalaisen uskon surkeasta tilasta. Se ei johtunut hänen aikalaisistaan eikä heidän pahoista teoistaan. Monet heistä olivat nimittäin äärimmäisen hurskaita ja etsivät alituiseen Jumalan tahtoa. Fariseuksetkin olivat usein kunnon ihmisiä, jotka vilpittömästi uskoivat siihen, mitä opettivat. Vaikka juutalaisuus oli ja on armouskonto, niin silti tarvittiin laki- ja parannussaarnaa. Tarvittiin Johanneksen vakava sana itsetyytyväisille ihmisille: ”Älkää ruvetko ajattelemaan: 'Olemmehan me Abrahamin lapsia.' Minä sanon teille: Jumala pystyy herättämään Abrahamille lapsia vaikka näistä kivistä. Nyt on jo kirves pantu puun juurelle. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen" (Lk 3:8-9). 

Näiden huomioiden perusteella on päädyttävä siihen, että Johanneksen sanoma on ajaton. Se koskee yhtä lailla vanhan kuin uuden liiton ihmisiä. Johanneksen vahva ja kumea ääni kuuluu yhä korvissamme. Hän kehottaa meitä olla olematta liiallisen itsetyytyväisiä ja uskonvarmoja. Meidän ei tulisi ajatella: ”Olemmehan kristittyjä, pelastukseen kutsuttuja, joten ei tässä mitään hätää ole, joten miksi siis kilvoitella!” Tämä olisi suuri virhe. Kilvoituksen ja lähimmäisenrakkauden puute näet tappaa uskon. Jos lakkaamme etsimästä Jumalaa, hän käytännössä katoaa arkielämästämme. Jos emme käänny joka päivä pois itsekkyydestämme, voisiko Herran rakkaus pysyä meissä? Johannes sanoo: ”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!” Hän kehottaa meitä uudistumaan mieleltämme ja etsimään Jumalan tahtoa. Näin toimien valmistamme tietä Kristukselle ja raivaamme hänen rakkauden poluilleen uusia uria. Silloin kiinnitämme katseemme Vapahtajaamme, kuten Johannes kehottaa: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin” (Joh 1:29).

Päivän tekstissä Johanneksen äiti ja isä, Elisabet ja Sakarias, pitivät tiukasti kiinni siitä, että heidän poikansa nimeksi tulee Johannes. Tätä nimeä sukulaiset eivät voineet ymmärtää, koska se oli heille vieras. Vanhemmat pitivät silti nimestä kiinni, koska se oli Jumalan tahto. Tällä nimellä Jumala korosti armonsa suuruutta: 'Johannes' – Jumala on armollinen. Näin ollen Johanneksen saarna oli tarkoitettu täydelliseksi armoksi, vaikka se sisälsi lakia. Jumalan armoa ja rakkautta on, että hän tahtoo ihmisille hyvää. Lain sana  koituu ihmisen hyväksi. Herätys, kovakin elämän herätys, koituu useimmiten siunaukseksi. Jumala välittää, ja siksi hän asettaa meille rajoja. Hän toimii kuten hyvä vanhempi, joka rakastaa lastaan. Meidän tehtävänä on ottaa Herran ojennus vastaan ja nähdä siinä hänen armollisuutensa. Herättyämme sokeudestamme huomaamme olevamme lähempänä Jumalaa. Tajuamme elävämme ikuisessa armoliitossa, jossa Jumala ON joka päivä armollinen. Tästä vapautuneina kiitämme ja ylistämme Jumalaa kuin Sakarias: ”Ylistetty olkoon Herra, Israelin Jumala! Armossaan hän on katsonut kansansa puoleen ja valmistanut sille lunastuksen” (Lk 1:68). Aamen.

Saarna helluntai 27.5.2007

Joh. 14:23-29
Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
    "Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen. Se, joka ei minua rakasta, ei noudata minun sanaani - mutta sana, jonka te kuulette, ei ole minun omani, vaan Isän, joka on minut lähettänyt.
    Tämän minä olen puhunut teille nyt, kun vielä olen teidän luonanne. Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä olen teille puhunut.
    Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. Kuulittehan, mitä sanoin: minä menen pois, mutta tulen taas teidän luoksenne. Jos rakastaisitte minua, te iloitsisitte siitä, että minä menen Isän luo, sillä Isä on minua suurempi. Olen puhunut tästä jo nyt, jotta te uskoisitte, kun se tapahtuu." 

”Hyvä paikka elää ja asua,” ”Hyvä paikka asua ja yrittää.” 

Näin mainostaa moni suomalainen paikkakunta itseään. Ihmisiä houkutellaan muuttamaan kullekin paikkakunnalle viihtyvyydellä, hyvillä tonteilla, työllisyydellä ja palveluilla. Vain mielikuvitus on rajana, kun ihmisille tarjoillaan mielikuvia täydellisestä elämänlaadusta. Mainoskuvissa vilahtelevat onnelliset ihmiset perheineen, hienoine autoineen, taloineen ja rantatontteineen. Aika moni onnistuukin saavuttamaan tämän mielikuvan, saaden siten elämälleen onnelliset puitteet. Kolikon toisella puolella ovat kuitenkin ne ihmiset, joille ei näin käy. Heidän kokemuksensa kääntyy muotoon: ”ei-niin-hyvä paikka elää ja asua.” Missä tällöin vika: mainostoimistossa, kunnanpalveluissa, asunnossa vai asujassa?

Tälle ajalle on tyypillistä arvottaa maailmaa silmämitalla. Kaikki mikä ulospäin miellyttää on hyvää ja kaunista, kaikki mikä taas ei, on huonoa ja rumaa. Samalla mitalla mallaillaan niin ihmisiä kuin asioita. Valitettavan usein myös asumisen arviointi jää ulkoisten mittareiden varaan. Ei ole aikaa, eikä välttämättä edes kiinnostusta, mennä pintaa syvemmälle. Oletetaan, että onni rakentuu kokonaan ulkoisten puitteiden varaan. Unohtuu, että ihmisen sisältäpäin kasvaa paljon pysyvämpi onni, onni joka kestää vastoinkäymiset ja epätäydellisyyden. Tarvitsemme toki ulkoista hyvää, kuten palveluita ja viihtyvyyttä, mutta se ei ole kaikki. Jotta paikkakunta voisi olla hyvä paikka elää ja asua, niin ensiksi pitäisi olla jokaisella asukkaalla hyvä olo sisimmässään. Omassa kehossaan tulisi olla hyvä elää ja asua. Mielessään tulisi olla sielunrauha ja toivo. Näitä arvoja ei tienvarsikylteissä näy markkinoitavan. Ne ovat liian abstrakteja, teoreettisia, tavoitteita. Niistä ei saa myyviä mielikuvia, joilla voitettaisiin ihmisten luottamus. Ja ennen kaikkea markkinoija ei voi luvata näiden hyvien asioiden toteutumista, vaikka sitä varten olisi hommattuna paikkakunnan hienoin pytinki. Sisäisen asumuksen hoito tuupataan auliisti ihmiselle itselleen. Miten hänelle käy, jos siellä asuukin pelkkä tyhjyys, epätoivo ja rauhattomuus? Mistä saisi onnen asumuksen?

Jeesus sanoo päivän evankeliumissa: ”Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen.” Huomatkaa sanat ”me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen.” Näissä sanoissa piilee tiivistetysti helluntain salaisuus: Hengen kautta Kolmiyhteinen Jumala jää asumaan luoksemme. Jumala ei suinkaan piipahda luonamme kyläsillä, vaan jää asumaan sisällemme. Hän ei ole vieras, joka lähtee heti kahvikupposen jälkeen omille teilleen. Ei – hän jää pysyvästi luoksemme. Kuvitella: Jumala asuu meissä! Hän on lohdutuksen Henkenä, kun tarvitsemme lohtua. Hän on puolustajamme, kun Saatana, maailma tai oma minämme meitä syyttää. Hän rohkaisee, kun tarvitsemme rohkaisua. Hän iloitsee kanssamme, kun on aika iloita. Hän tuo toivon sinne, missä on pelkkää epätoivoa. Hän tuo meille sen rauhan, jota maailma ei voi koskaan tarjota. Hän kasvattaa meissä joka päivä uutta ihmistä. Ja mikä parasta: maallinen asumuksemme saa kerran taivaallisen kodin, taivaallisen asuinsijan. Jeesus sanoo: ”Minun Isäni kodissa on monta huonetta - enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan” (Joh. 14:2).       

Jumalan Henki on kohtelias asukki. Hän ei tule luoksemme, jos emme sitä millään halua. Sydämen pitää olla auki häntä vastaanottamaan. Tuttu nuorten veisukirjan laulu ”Tänään häneen uskon” sanoo tämän ajatuksen kauniisti: ”Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon.” Kantajan on tunnustettava sydämensä köyhyys ja se, että sen voi pysyvästi rikastuttaa ainoastaan Jumalan henki. Tämä totuus tiedostetaan nöyrästi virressä 124, jossa sanotaan: ”Käy köyhään sydämeeni nyt, Henki totuuden.” 

Voimme lisäksi monin omin toimin vaikeuttaa Hengen asumista sisällämme. Jos elämme koko ajan vastoin Jeesuksen opetuksia, niin Pyhä Henki ei voi viihtyä asumuksessamme. Rakkaudettomuus on varmin lääke häätää hänet pois. Henki rakastaa toki meitä, vaikka usein epäonnistuisimme, vaikka joskus kääntäisimme hänelle selkänsä. Mutta ilman kestävää vastarakkautta hänen elinympäristönsä näivettyy: ”Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani.”   

Ihminen on Jumalan luomuksena asumus. Meissä asuu vanhempiemme geenit ja hengellinen perintö. Meidän asumukseemme vaikuttavat ympäristö, ravinto ja sosiaaliset suhteet. Tietyt arvot ja asenteet asettuvat asumaan sydämiimme. Ihminen on aluksi kuin tyhjä rasia, joka pikkuhiljaa täyttyy niillä asioilla, jotka hän valitsee sisällään kantaakseen. Niin kauan ihminen on levoton, kunnes hän löytää asuinsijaansa sellaisen täytteen, joka tuo hänelle rauhan. Liian moni ei saa koskaan etsinnälleen vastausta. Liian moni ei koskaan saa tietää, mistä oma levottomuus johtuu. Liian moni täyttää elämänsä täysin väärillä asioilla. 

Valitsemme mahdollisimman tarkoin asuinkumppanimme ja kämppäkaverimme. Kuka tahansa ei kelpaa. Samaa kriteeriä tulisi käyttää hengellisessä etsinnässä. Mikä tahansa uskomus tai henki ei tule kelvata asukiksemme. Jos Herran Henki ei saa ihmistä täyttää, niin se kelpaa asumukseksi myös muille. Nämä henget eivät suinkaan ole ilon tai lohdutuksen henkiä, vaan surun ja epätoivon henkiä. Ne ovat valheen, itsekkyyden, eripuraisuuden ja rauhattomuuden henkiä. Ne ovat vääristyneen arvomaailman ja ahneuden henkiä. Ne ovat epäuskon henkiä, jotka pistävät epäilemään kaikkea, mitä Jeesus on tehnyt ja opettanut. Ne ovat henkiä, jotka luovat hienoja mielikuvia, mutta jotka todellisuudessa tarjoavat vain vähän. Tahtoisitko itsellesi tällaisen asuinkumppanin? Et tietenkään. Kenellekään ei toivoisi tämänkaltaista kumppania. Niinpä tahdomme julistaa kristittyinä tälle maailmalle toisenlaista Henkeä. Astumme rohkeasti esiin, kuin apostolit konsanaan, ja sanomme ihmisille sanoin ja teoin: ”Anna täyttää itsesi Pyhällä Hengellä!”        

Koska Pyhä Henki asuu meissä, olemme kaikki Pyhän Hengen temppeleitä. Käsittämätön ajatus, mutta täysin raamatullinen. Paavalikin tahtoo muistuttaa meitä tästä: ”Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä?” (1 Kor. 3:16). Olemme kaikki erinäköisiä päällepäin, mutta jokaisessa vaikuttaa sama henki. Yhteisistä jumalanpalveluksista saamme niitä rakennuspalikoita, joiden avulla arjessa on hyvä elää ja asua. Sanan, rukouksen ja ehtoollisen välityksellä hoidamme itseämme, jotta pysyisimme oikealla tiellä. Tämä yhteys, sen tuomat kristilliset arvot ja Hengen lahjoittama kestävä onni ovat Jumalalle otollisia uhreja. 1. Pietarin kirjeessä sanotaan: ”Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden” (2:5). Aamen.  

Saarna 6. sunnuntai pääsiäisestä (Exaudi) 20.5.2007

Joh. 15:26-16:4
Jeesus sanoi:
    "Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti.
    Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle. Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille." 

Charles Wesleyn sanoittamassa vanhassa virressä vuodelta 1740 sanotaan: ”Tule, Pyhä Henki, inspiroi sydämemme.” Kauniisti ja oivaltavasti sanottu – Pyhä Henki, inspiroi sydämemme.

Näistä virren sanoista ilmenee, että Pyhä Henki tulee ulkopuoleltamme, mutta kasteen ja uskon kautta se tulee sisäisesti omaksemme. Pyhä Henki on Jumalan Henki, joka johtaa meidät Kristuksen luo ja synnyttää uudesti. Pyhä Henki nimensä mukaisesti pyhittää meidät. Se varjelee meidät uskossa, auttaa päivittäisissä taisteluissa sekä vaikuttaa meissä kristityissä hyviä tekoja. Se inspiroi, toisin sanoen rohkaisee, motivoi ja innostaa kaikkia Jumalan lapsia. Uskallamme sen avulla huutaa rukouksemme lapsen lailla Jumalalle: ”Abba, Isä! Kuule minua!” (vrt. Rm. 8). Ilman Pyhää Henkeä olisimme eksyksissä, kuin lauma paimenta vailla. Sen omistaminen on kristityn tuntomerkki. Koska Pyhä Henki on näin arvokas, antoi Jeesus sen herjaamisesta vakavan varoituksen: ”Ja jokaiselle, joka sanoo jotakin Ihmisen Poikaa vastaan, annetaan anteeksi, mutta sille, joka herjaa Pyhää Henkeä, ei anteeksi anneta” (Lk. 12:10).

Kristillinen seurakunta elää kirkkovuodessa Pyhän Hengen odotuksen aikaa. Viikon päästä, ensi pyhänä, muistelemme helluntain ihmettä, jolloin Jeesuksen opetuslapset saivat Pyhän Hengen lahjan. Tämän lahjan Jeesus lupasi heille ennen kuolemaansa: ”Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta.” Pyhässä Hengessä meillä on Jeesuksen lupauksen mukaisesti puolustaja, Totuuden Henki, Isän valtuutus ja todistus Jeesuksesta. Sen kautta saamme kaiken tarvittavan, ihan kaiken. Kukapa ei tällaista Henkeä tahtoisi omakseen!

Valitettavasti Pyhä Henki ja sen tavoitteleminen ei ole tämän maailman hittituote. Liian monelle se on asia, josta halutaan pysyä visusti erossa. Se pelottaa, tuntuu vieraalta ja kuuluu herkkäuskoisten hömpötyksiin. Helluntain ihmeestä, Pyhän Hengen vuodattamisesta, puhutaan tosissaan turhan vähän. Sanonta ”jos ei heilaa helluntaina, niin ei sitten koko kesänä” kattaa aivan liian monen ainoat tiedot helluntain merkityksestä. Harmiton ja hauska sanonta sinänsä, mutta eihän siinä mitään hengellistä antia ole! Pyhän Hengen pilkkakaan ei liene tavatonta maailmassamme. Sitä kohtaan on koettu vihaa, joka on usein suunnattu kristittyjä kohtaan kautta aikain: ”Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle.” 

Tätä kristittyihin kohdistuvaa vihaa ei fyysisessä mielessä joudu Suomessa kokemaan, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö henkien taistelu olisi käynnissä. Kristukseen tunnustavien vainot ovat vajonneet pinnan alle, muuttaneet muotoaan, mutta silti ne kytevät siellä. Nykypäivänä ne vain näyttäytyvät toisenlaisissa asuissa: ylenkatseena, valheen ja kiihotuksen levittämisenä, välinpitämättömyytenä, henkisenä kiusaamisena, kristillisen arvomaailman kyseenalaistamisena ja vahvojen yksilöiden oikeuksien ajamisena. Totuuden Henki tekee kipeää, siksi sitä ei tahdota suvaita. Miksi maailmamme, jopa tuntemamme ns. kristillinen maailmamme, on ajautunut niin kauaksi Jumalan Hengestä? Missä yhteiskunnassamme enää tapaa lohdutuksen, totuuden, ilon ja rohkaisun henkeä? Missä lymyää se inspiraatio, jonka Herran Henki saa aikaan? Tähän on varmuudella ainakin yksi vastaus. Se vastaus on Jeesuksen vastaus: ”Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua.”

”Jos joku hylkää rakkauden, hän ei voi säilyttää uskoa, vaikka se olisi suurikin, sillä hän ei säilytä Pyhää Henkeä”, ”Usko ei näet säily niissä, jotka hukkaavat Pyhän Hengen ja luopuvat parannuksesta...” Nämä voimakkaat ajatukset löytyvät luterilaisen kirkkomme Tunnustuskirjoista. Niissä painotetaan rakkauden valtavaa merkitystä: siellä missä on rakkaus, siellä on Pyhä Henki. Samoin korostuu hyvien tekojen merkitys, joka nousee vilpittömästä sydämestä: siellä missä lähimmäinen huomioidaan ja hänen vuokseen asioita tehdään, siellä  Pyhän Hengen lahjat saavat esteettä vaikuttaa. Myös katumus ja parannus kuuluvat kiinteästi niihin välineisiin, joilla hoidamme uskon henkeämme. Olennaista on elää Jumalan rakkauden alla: hänen armonsa, sanansa ja sakramenttien alla. Elävä rukous, sanan lukeminen ja seurakuntayhteys ovat mitä parhaimmat armovälineet tämän kokemiseen. Hoitakoon ja ruokkikoon Kolmiyhteinen Jumala tänäänkin henkeämme kaikin mahdollisin tavoin! 

Jos maailma ja maailmallisuus on saanut tänään tuta, niin syytä on myös tarkastella itseään peilistä. On selvää, että maailmasta puuttuu paljon rakkautta ja rakkauden tekoja. Sen saamme havaita päivittäin. Mutta sama pätee valitettavasti kirkkoon ja sen seurakuntiin: rakkaudettomuutta, kylmyyttä ja valheen henkeä mahtuu aivan liiaksi Kristuksen ruumiiseen. Kuinka voisimmekaan saada ihmiset innostumaan, inspiroitumaan, Jumalan lahjoista, jos emme kykene näyttämään itse esimerkkiä! Mitä vahinkoa olemmekaan saaneet aikaan toimiessamme Jumalan tahdon vastaisesti!

Tässä Jeesuksen oppien vastaisessa elämässämme on ongelmamme, johon on puututtava. Tunnustuskirjojen sanat ”Jos joku hylkää rakkauden, hän ei voi säilyttää uskoa, vaikka se olisi suurikin, sillä hän ei säilytä Pyhää Henkeä” olisi syytä ottaa tosissaan. Mikäli kaikki näkisivät, että seurakunnassa on hyvä olla ja että sieltä saa sielulleen ravintoa, niin saisimme varmasti lisää aktiiviseurakuntalaisia. Silloin olisimme kaikki Jumalan sanan ja Hengen alla. Niiden kautta Jumalalla on tilaa toimia, sillä kuten Tunnustuskirjoissa todetaan: ”...Jumala ei anna Henkeänsä tai armoansa kenellekään muuten kuin sanansa välityksellä ja myötä.” Sanankuuloon tarvitaan lisää ihmisiä, sillä usko syntyy kuulemisesta, kuten Raamattu selvästi opettaa: ”Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana” (Rm 10:17). Näillä rakkauden eväillä lähtekäämme todistamaan Jumalan rakkaudesta ja hänen Hengestään: ”Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti.” Hengen lahjamme todistakoon, että Pyhä Henki on ja vaikuttaa häneen uskovissa. Charles Wesleyn virren sanat tulkoon todeksi jo tässä ajassa: ”Tule, Pyhä Henki, inspiroi sydämemme. Anna meidän vaikutuksesi todistaa.” Aamen.   

Saarna 3. sunnuntai pääsiäisestä (Jubilate) 29.4.2007 - Esko Jalkanen

Joh. 16:16-23
Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
   ”Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen.”
   Jotkut opetuslapsista kyselivät toisiltaan: ”Mitä hän oikein tarkoittaa sanoessaan: ´Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen´? Ja mitä hän tarkoittaa , kun sanoo menevänsä Isän luo?”
   ”Miksi hän puhuu vähästä ajasta?” he ihmettelivät. ”Ei hänen puhettaan ymmärrä.”
   Jeesus huomasi, että heidän teki mieli kysyä häneltä. Hän sanoi heille: ”Sekö teitä askarruttaa, että sanoin: ´Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa, ja te näette minut jälleen´? Totisesti, totisesti: te saatte itkeä ja valittaa, mutta maailma iloitsee. Te joudutte murehtimaan, mutta tuskanne muuttuu iloksi. Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää. Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään.”
                                                  
Evankeliumimme on katkelma Jeesuksen jäähyväispuheesta opetuslapsilleen ennen ristin, pääsiäisen ja taivaaseenastumisen tapahtumia. Jeesus vertasi sitä, millaisena hänen opetuslapsensa ja kenties itsekin tulisi kokemaan kaiken tämän lapsen synnyttäneen äidin kokemuksiin. Ensin tuska ja sitten suuri ilo, niin suuri, ettei hän edes enää muista kärsimystään.

Senkin Jeesus sanoo, että maailma iloitsee samalla aikaa kuin hän ja hänen omansa kärsivät ja jättää sanomatta, että osat vaihtuvat taas, kun on hänen ilonsa aika, vaikka tämähän siitä itsestään seuraa. Olemme hiljaisella viikolla kuulleet evankeliumeista, miten Jeesusta ivattiin. Haettiin ilmeisesti kuningas Herodeksen vanha purppuraviitta, ruokokeppi valtikaksi ja piikkinen orjantappurakruunu, joka varmaankin paksulla kepillä iskettiin hänen päähänsä, jotteivät ”kruunaajan”  kädet olisi piikeistä haavoittuneet. Sitten polvistuttiin pilkaten palvomaan kuningasta, kun hän oli vähää aikaisemmin ilmoittanut olevansa totuuden kuningas. Pilkattiin ja naurettiin. Lystiä taisi vain lisätä sekin, että sotilaat pitivät keskenään arpajaiset Jeesuksen vaatteista, kun muuta maallista omaisuutta ei jäänytkään  jaettavaksi. Vähiksi menivät kuninkaan rikkaudet! Sellaiset ovat maailman ilot, jotka olivat samalla kertaa Jeesuksen ja opetuslasten tuskan aihe.

Emmaukseen pääsiäisiltana kävelevät opetuslapset ilmaisivat pettymyksensä näin: Me olimme eläneet siinä toivossa, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin. Se toivo osoittautui turhaksi heidän mielestään.

Pääsiäisen myötä osat vaihtuivat täydellisesti. Sotilaiden ja johtomiesten ilo loppui niin kokonaan, että heidän piti turvautua valheisiin. Sotamiesten piti valehdella, että he nukkuivat silloin kun opetuslapset muka varastivat Jeesuksen ruumiin. Viranomaisten piti maksaa runsaat rahat tästä valehtelemisesta. Näitä hengenmiehiä ei mahtanut enää ollenkaan hymyilyttää.

Samalla kertaa opetuslapset kokivat elämänsä parhaat riemun hetket. Herra ilmestyi heille elävänä monet kerrat. Sitten hän opetti heille kaksi uutta tapaa olla heidän luonaan. Toinen on pyhä Ehtoollinen, jonka leivässä ja viinissä kohtaamme todella sen Lunastajan, joka ei ristinkuolemallaan lunastanut vain Israelia, vaan koko maailman synnin ja pahan vallasta. Lunastajamme totisesti elää ja on meidän keskellämme tänäänkin. Toinen hänen säätämänsä tapa on yhdistää Henkensä meidän henkemme kanssa niin että me elämme ja vaellamme samassa Hengessä hänen kanssaan ja toistemmekin kanssa. Ilohan siitä seuraa, kun saa jättää ja unohtaa kaikki syntinsä Jeesuksen kuolemaan ehtoollispöydässä ja himmentymätöntä iloa merkitsee elää yksimielisinä, saman Pyhän Hengen johdossa Kristuksen seurakunnan kanssa.

Tämän saarnan ydinajatuksista kertomaan olen asettanut nähtäväksi Elin Danielson-Gambogin (1861-1919) maalauksen ”Äiti”, jonka mallina oli hänen sisarensa vastasyntyneen poikansa kanssa.

Jokaiselle lapselle parhainta omassa kodissa ovat äiti ja isä. Ajattelen kuvan Paavo-poikaa. Hänen äitinsä sisar oli Italiassa asuva taiteilija. En tiedä, mutta kuvittelen, että Paavon Rosa-äiti halusi lähteä joskus Italiaan sisartaan tapaamaan. Ehkä Paavolta kysyttiin aivan liikaa itkujen pidättelemistä, kun äiti läksi kauas ulkomaan matkalle. Vaikka kuinka äiti vakuutteli pian palaavansa, oli eron aiheuttama ikävä riipaiseva. Mutta kun äiti palasi jälleen kotiin tuliaiset mukanaan, oli riemu ylimmillään.

Jeesus havainnollistaa eron ikävää ja kotiin paluun riemua kertomalla äidin ja lapsen onnesta kun saadaan olla yhdessä ja ikävästä, kun olosuhteiden pakosta joskus on lyhyen aikaa oltava erillään.

Jeesus, Lunastajamme, on nyt Isän luona taivaan kodissa. Niinä aikoina, jolloin tuo Ateneumin taidekokoelmiin kuuluva maalaus ”Äiti” syntyi, laulettiin lapsille kaunista taivaslaulua: ”Onpa taivaassa tarjona lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat”.

Onpa taivaassa tarjona lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat

kultakruunut ja valkeat vaattehetkin, harput, joilla he soittelevat.

Puhdas kulta on tie, jota astelevat kera laulaen enkelien

Karitsan siellä kasvoja katselevat, veriuhria syntisien.

Siellä istuvat elämän lähehillä, elon leipää he nauttia saa.

Pois on yö, poissa kuolema häiritsevä, siellä Jumala ain´valistaa.

Siellä murheen ja surujen taukovi vuo. Ikilohdutus virtaelee.

Ylistystänsä autuaat Herralle tuo. Hänen rinnoillaan lepäilee.

Kyllä tallella on, kyllä tallella on Kyllä lapsille tallella on.

Taivahassapa on ilo loppumaton ja se lapsille tallella on.

Tämä vanha lasten taivaslaulu on noussut esiin vanhoista muistin kätköistä. Lienevätkö kaikki sanat edes kohdallaan? Minulle tämä laulu on oikea koti-ikävän laulu, kauan, kauan sitten lapsena opittu. Sinulla voi olla jokin toinen, aikuisuuden tai vanhuuden taivaslaulu ensimmäisellä sijalla. Ei sillä ole merkitystä, mikä laulu kunkin meidän mielestämme on se kaunein. Pääasia, että sydämessämme soivat taivaan kiitossävelet. Jeesus ei viivyttele. Pian saamme nähdä kasvoista kasvoihin.

Parasta taivaan kodissa on päästä lähelle Kolmiyhteistä Jumalaa. Tästä ilosta Pietari kirjoittaa: Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette  häntä nyt näe, ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa. (1 Pt. 1:8) Näin väkevänä taivaan kodin ilo täyttää mielemme jo täällä alhaalla, entä sitten siellä ylhäällä, jossa näemme ja tunnemme kodin koko ihanuuden?

Jeesus sanoi suurimmaksi äidin ilon aiheeksi sen, että ihminen on syntynyt maailmaan. Mitkä sanat! Oikea ihminen, niin kuin Natanael, vailla vilppiä!  Syntynyt! Milloin Natanael syntyi ihmiseksi, jonka sydämessä paloi todella Jumalan kansan koti-ikävä? Jeesuksen seurassa tästä opetuslapsesta syntyi lopulta apostoli Bartolomeus, Herran lähettiläs, joka toimi Intiassa, Mesopotamiassa, Parthiassa, Lykaoniassa ja Armeniassa, siis pääasiassa nykyisen Irakin alueella. Perimätiedon mukaan hän sai lopulta osakseen marttyyrikuoleman. Hänet ristiinnaulittiin pää alaspäin kun hänet oli ensin nyljetty. Ruumiin tuska oli sama tai suurempikin kuin Jeesuksen. Mutta häntä ajatellen on sanottava Paavalin kanssa: Sen tähden me emme lannistu, vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä. Tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. (2 Kr. 11:16-17) Bartolomeuksen ja muiden Jeesuksen jäähyväispuheen ensimmäisten kuulijoiden ulkonainen ihminen murtui suureen tuskaan. Meidän ahdistuksemme on vähäinen siihen verrattuna. Mutta meidänkin on koettava oma ahdistuksemme, jonka määrän ja asteen Jumala itse on katsonut meille sopivaksi. Mikään muu kuin ahdistus ja tuska ei voi ihmisessä synnyttää taivaallisen kodin ikävää. Iloitkaamme siis siitä ahdistuksesta, joka kasvattaa meistä oikeita ihmisiä! Hän ei rajoitu haaveilemaan vain kultaisista kaduista ja kruunuista, vaan haluaa, että hän saisi kehottaa muitakin mukaan samalle taivastielle, jota itse vaeltaa. Vieläkin syntyy tällaisia oikeita ihmisiä maailmaan evankeliumin julistuksen kautta. Ei siis ole mikään vähäinen riemu tavata heitäkin siellä Jumalan luona, heitä, joita on saanut olla kutsumassa suureen kuninkaan Pojan hääjuhlaan.    

Saarna 2. sunnuntai pääsiäisestä (Misericordia Domini) 22.4.2007

Joh. 10:11-16
Jeesus sanoo: "Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta. Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan, ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman, koska palkkapaimen ei välitä lampaista. Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen." 

Kuulemamme Jumalan sana sisältää selvän ajatuksen: Jeesus Kristus on hyvä paimenemme ja me kristityt olemme hänen lampaitaan. Ajatus on siis kristallin kirkas, mutta ymmärrämmekö mitä se tarkoittaa käytännössä? Mikä on Kristuksen, paimenemme, rooli elämässämme? Entä mitä meiltä, hänen lampailtaan, odotetaan?

Lammas ei välttämättä herätä aikuisessa mielessä positiivisia mielikuvia: sitä kun pidetään arkana, puolustuskyvyttömänä ja yksinkertaisena laumaeläimenä. Jos eläinmaailmasta hakisi sopivia vastakohtia, niin lammas ja leijona olisivat toisilleen sellaisia. Leijona karjuu pelottomasti, kun taas lammas määkii pelokkaasti. Tätä asetelmaa viljellään aina medioita myöten. Saapa nähdä käyttävätkö iltapäivälehdet jälleen kerran urheilusivuillaan tuttua leijona-lammas -asetelmaa, kun jääkiekon MM-kisat pian käynnistyvät. Perinteisesti parhaiten onnistuneet pelaajat saavat pelin jälkeen rinnalleen kolme leijonanmerkkiä ja huonointen pelanneet kolme lammasta. 

Lampaan roolilla ei ole tosiaankaan paljoa kysyntää kiivastahtisessa maailmassamme – kukapa menestyvä ihminen haluaisi käyttäytyä kuin lammas! Lampaan eväillä ei pärjää tiukoilla työmarkkinoilla tai yksityiselämän haasteissa. Lampaan arkuudella ei varmasti saa tahtoaan läpi ja tule asiassaan kuulluksi. Lampaalle ominainen laumasieluisuus ei ole muodikasta ajassa, jossa omaa itsenäisyyttä palvotaan lähes epäjumalan tavoin. Myös ne, jotka eivät tahdo tunnustautua hyvän paimenen laumaan, ilkkuvat mielellään hänen omiaan, koska heidän mielestään he vain seuraavat sokeasti johtajaansa (Jeesus), hänen palvelijoitaan (mm. papit) ja heidän oppejaan (Raamattu). Näiden seikkojen valossa Jeesuksen hyvä paimen -vertaus tuntuisi saavan kiusallisia piirteitä: voimmeko rehellisesti sanoa olevamme yhtä lailla Herran lampaita kuin että olemme kristittyjä?

Vertaus hyvästä paimenesta on joka tapauksessa äärimmäisen olennainen kristityille. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Se kertoo meille paljon Jumalasta ja hänen rakkaudestaan, mutta samalla se antaa kuvan siitä, minkälaisia tulisi meidän paimennettavien olla. Kyse on ennen kaikkea elävästä vuorovaikutussuhteesta Jumalan ja ihmisen välillä, kuten aina puhuttaessa kristillisestä uskosta. Tätä vuorovaikutussuhdetta ei voi syntyä ilman hyvää paimenta ja hänen tuntemistaan. On vain yksi paimen, oikea paimen. Jumalan lammastarhaan ei voi nousta muurin ylitse, sinne pitää mennä portista, ja Jeesus itse sanoo olevansa tuo portti: ”Minä olen portti. Joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu!” (Joh. 10:9). 

On painotettava, ettei Jeesus toki tahdo meidän olevan lammasmaisia mitä tulee ihmissuhteisiimme. Tietynlainen rohkeus ja pelottomuus kuuluisivat olla ominaisuuksiamme, sillä ”pelkoa ei rakkaudessa ole” (1 Joh. 4:17). Lisäksi meitä kehotetaan olemaan viekkaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset. Jeesus muistuttaa, että ”olemme maan suola ja maailman valo”. Meidän tulee rohkeasti puolustaa heikompiamme ja ajaa oikeaksi kokemaamme asiaa. Kristityn taisteluvarustuksemme ei suinkaan koostu pehmeästä villapeitteestä vaan jämeristä Jumalan aseista: vanhurskauden haarniskasta, uskon kilvestä, pelastuksen kypärästä ja Hengen miekasta (Ef. 6). Tässä kohden pitää todellakin olla tarkkana, ettei sekoita arkipäivän ”lammastelua” ja Herran lampaana olemista keskenään. Niillä ei nimittäin ole mitään tekemistä toistensa kanssa.

Sen sijaan ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa on syytä asettua lampaan rooliin. Mutta mitä tarkoittaa Jumalan lampaana oleminen? 

Lammas tarvitsee huolenpitoa ja ennen kaikkea paimenen ohjausta. Se on riippuvainen isännästään. Se saa kyllä juosta laitumilla suhteellisen vapaasti, mutta vaaran uhatessa tai onnettomuuden sattuessa paimen on ainoa, joka häntä voi auttaa. Paimen hoivaa uupuneen ja sitoo murtuneen jalan. Paimen etsii eksyneen ja tuo takaisin laumasta harhautuneen. Paimen ohjaa lempeästi sauvallaan ja aitauksillaan lammastaan oikeaan suuntaan, jottei hän joutuisi hukkaan. Hänen äänensä kuuluu vainioille ja lampaat kuulevat sen. Tosi paimen ei laske työtuntejaan vaan tekee töitään sydämestään. Hän panee jopa henkensä alttiiksi lampaidensa puolesta.

Huomaamme, että paimenen ja lampaan suhde sisältää  kauniita mielikuvia. Ne voidaan siirtää suoraan koskemaan suhdettamme Jumalaan. Hesekielin kirjassa sanotaan: ”Te, ihmiset, olette minun lampaani, minun laitumeni lampaat. Minä olen teidän Jumalanne” (Hes. 34:31). Jumala on paimenemme. Tämä on kannaltamme hyvin lohdullinen tieto. Hän kantaa meistä vastuun ja huolehtii meistä läpi elämämme: ”Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä.” Tärkeintä kuitenkin on, että parhaat laidunmaamme ovat vielä edessäpäin: ”Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä... ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti” (Ps. 23).

Hyvän paimenen sunnuntain tärkein opetus on, että paimenella on ensisijainen vastuu lampaistaan. Herra sanoo: ”Minä etsin itse lampaani ja pidän niistä huolen” (Hes. 34:11). Jumalan olemukseen kuuluu siis meistä huolehtiminen. Me emme itse löydä laidunmaita ja vihreitä niittyjä, vaan tarvitsemme Jumalan ohjausta. Jeesus valitsee laumansa ja johtaa heidät lammastarhan portille. Hän sanoo: ”Ette te valinneet minua vaan minä valitsin teidät” (Joh. 15:16).

Paimenen ja lampaan suhde ei saa kuitenkaan olla yksipuolinen. Vaikka paimen huolehtii, niin lampaan pitää silti osata huutaa häntä avuksi kaikissa elämäntilanteissa. Juuri Herran avuksihuutaminen on ominaisuus, joka tekee meistä kristityistä Herran lampaita. Siinä on pelastuksemme ja turvamme: ”Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu” (Rm. 10:13).

Herran lampaalta ei kysytä mahdottomia. Se on autuas, onnellinen osamme. Meidän tulee vain myöntää se, että tarvitsemme joka päivä paimenemme apua ja turvaa. Meidän tulee myöntää olevamme heikkoja ja eksyksissä ilman Herraa. Lampaan osaan kuuluu elämän jättäminen yksin paimenen kannettavaksi: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Saakoon Herra olla aina paimenemme ja me hänen kaitsettavia lampaitaan! Aamen.    

Saarna pitkäperjantai 6.4.2007

Luuk. 23:32-46
Jeesuksen kanssa teloitettavaksi vietiin kaksi muuta miestä, kaksi rikollista. Kun tultiin paikkaan, jota kutsutaan Pääkalloksi, he ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja rikolliset, toisen hänen oikealle puolelleen, toisen vasemmalle. Mutta Jeesus sanoi: »Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.» Sotilaat jakoivat keskenään Jeesuksen vaatteet heittämällä niistä arpaa.
    Kansa seisoi katselemassa. Hallitusmiehiäkin oli siellä ivailemassa Jeesusta. He sanoivat: »Muita hän kyllä on auttanut - auttakoon nyt itseään, jos hän kerran on Messias, Jumalan valittu.» Myös sotilaat pilkkasivat häntä. He tulivat hänen luokseen, tarjosivat hänelle hapanviiniä ja sanoivat: »Jos olet juutalaisten kuningas, niin pelasta itsesi.» Jeesuksen pään yläpuolella oli myös kirjoitus: »Tämä on juutalaisten kuningas.»
    Toinen ristillä riippuvista pahantekijöistä herjasi hänkin Jeesusta. Hän sanoi: »Etkö sinä ole Messias? Pelasta nyt itsesi ja meidät!» Mutta toinen moitti häntä: »Etkö edes sinä pelkää Jumalaa, vaikka kärsit samaa rangaistusta? Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan tekojemme mukaan, mutta tämä mies ei ole tehnyt mitään pahaa.» Ja hän sanoi: »Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.» Jeesus vastasi: »Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa.»
    Oli jo kuudes tunti. Silloin, keskipäivällä, aurinko pimeni. Pimeys tuli koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. Temppelin väliverho repesi keskeltä kahtia. Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: »Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni.» Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. 

Good Friday, hyvä perjantai. Tällä nimellä tunnetaan englanninkielisissä maissa tämä päivä. Hyvä perjantai kuulostaa korvissamme kovin erilaiselta kuin käyttämämme pitkäperjantai. Vielä kummallisemmalta se kuulostanee saksankielisellä kielialueella, jossa on käytössä sana Karfreitag, surun perjantai. Tämä saa mietteliääksi jokaisen, joka sydämessään hiljentyy Jeesuksen ristin juurelle. Vietämmekö lopulta hyvää vai surun täyttämää perjantaita?

Katsoessamme ristille Jumalan Karitsaa mielemme valtaa suru. Säälimme Jeesusta Kristusta, joka joutui syyttömänä ristinpuulle. Hän kantoi raskaan ristinsä Golgatalle. Hänet ruoskittiin henkihieveriin ja hänen vaatteensa jaettiin sotilaiden kesken. Häntä pilkattiin ja hänen päähänsä puettiin orjantappurakruunu. Hänen päänsä päälle ripustettiin pilkkaava teksti: ”INRI, Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.” Kahden ryövärin väliin Herramme ristiinnaulittiin. Viattomana, suojattomana, yksin. Kaikki hylkäsivät hänet, jopa hänen rakkaat opetuslapsensa. Isäkin, rakas Taivaan Isä, käänsi hänelle selkänsä. Jäljelle jäi vain häpeä ja pilkka. Pilkkaajien ivalliset sanat jäivät viimeisenä kaikumaan kärsivän Herramme korviin: ”Muita hän kyllä on auttanut - auttakoon nyt itseään, jos hän kerran on Messias, Jumalan valittu. Jos olet juutalaisten kuningas, niin pelasta itsesi.”

Täytyy myöntää, että nimi hyvä perjantai ei kuulosta tässä mielessä oikein osuvalta nimeltä. Se tuntuisi vähättelevän Jeesuksen kärsimyksiä, henkisiä ja fyysisiä. On suorastaan epäkristillistä kuvailla sanalla hyvä Jeesuksen kokemaa tuskaa. Jeesus koki kaiken sen, mitä haluamme elämässämme ehdottomasti välttää: häpeän, pilkan, hylkäämisen ja kivun. Tämä osa oli kuitenkin hänelle jo määrätty profeettojen suulla: ”Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet” (Jes 53). 

Entäs jos siirrymme yleiselle tasolle, omaan arkeemme: vietämmekö hyvää perjantaita? Osa meistä sitä varmasti viettää, hyvin monet eivät. On muistettava, että monelle tämäkin päivä on kurjuudessaan pitkääkin pitempi päivä. Kipujen miehiä ja naisia on ympärillämme lähellä ja kaukana. Halveksittuja ja muiden ihmisten hylkäämiä lähimmäisiä tulee päivittäin vastaamme. Vähäisiä veljiä ja sisaria, joista kaikki kääntävät katseensa pois ja joita emme minään pidä. Heitä, joilta on viety vaatteet, työt ja itsekunnioitus. Heitä, jotka joutuneet ystäviensä ja perheensä hylkäämiksi. Heitä, jotka kokevat olevansa itsensä Jumalan hylkäämiä. Näitä ivailemme vaistomaisesti ja huomaamattamme hallitusmiesten ja sotilaiden tapaan: ”Pelastakoot itsensä. Itsepähän ovat elämänsä sotkeneet. Hoitakoot nyt asiansa omin nokkinensa kuntoon!” 

Näitä veljiä ja sisaria muistaen herää kysymys: Miksi ristiinnaulitsemme Kristuksen yhä uudelleen ja uudelleen lähimmäisissämme? Kerta olisi pitänyt riittää. Ja miksi elämme kuin että Jeesus ei olisikaan sovittanut meidän kaikkien syntejä? Voisimmeko vihdoin oppia hiljentymään Raamatun sanan edessä ja kuulla sen rauhanristin sanomaa.  Sanomaa, joka julistaa meille totista rauhaa ja sisäistä eheytymistä: ”Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet” (Jes 53:5). 

On selvää, että nimitykset pitkäperjantai ja surun perjantai kuuluvat tähän päivään. Ne tuovat päivän todelliset tapahtumat suoraan meitä kohti: Jeesus kuoli syyttömänä syntiemme tähden. Hän oli sijaiskärsijämme: ”Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden” (2. Kor 5:21). Synnittömästä tuli syntinen ja meistä syntisistä Kristuksen tähden puhtaita Jumalan silmissä. Kristuksen ristintietä seuratessamme ymmärrämme, että elämän vaelluksemme ei ole aina kuten kaunis ja rauhallinen piknikki lähipuistoon. Usein se on ihan jotain muuta. Jokaisella meistä on oma ristimme kannettavanamme, toivon mukaan usein myös toisten. Elämä ei ole helppoa, mutta sitä helpottaa tieto siitä, että edes joku tietää ihmisen osamme. Tähän tarvitsemme Kristusta. Katsahdamme hänen ristiinsä ja sanomme ristinryövärin tavoin: ”Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi.” Luotamme kaikessa elämässämme Kärsineeseen Herran palvelijaan:  ”hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme” (Jes 53:4).

Pitkäperjantai ei ole kuitenkaan meille kristityille pelkästään surun perjantai. Ei lainkaan. Emme ole tragedian todistajia, vaan todistamme sovinnosta ihmisten ja Jumalan välillä. On siis myös hyvä perjantai. Pimeys vaihtuu pian valtaisaan iloon. Kuolemakaan ei pysty kahlitsemaan Jumalan kaikkivaltiutta, hyvyyttä, armoa ja rakkautta. Jos kerran olemme osallisia Kristuksen kuolemaan, sitä suuremmalla syyllä olemme osallisia hänen ylösnousemukseensa! Ristiltä pilkottaa jo uuden huomisen valo ja varjot väistyvät. Kristuksen kohtalon saa omistaa itselleen henkilökohtaisesti. Tähän kehottaa myös oppi-isämme Martti Luther: ”Meidän tulee siis oppia niin tuntemaan Kristuksen kärsimystä, että tiedämme sen tapahtuneen meidän hyväksemme. Älkäämme pitäkö hänen kärsimystänsä muuna kuin iankaikkisena apunamme. Selittäkäämme hänen merkityksensä, ahdistuksensa ja ristiinnaulitsemisensa niin, että sanomme: ne ovat minun apuni, minun väkevyyteni, elämäni ja iloni. Kaikki nämä ovat tapahtuneet hyödyksemme, että me uskoisimme niiden tapahtuneen meidän hyväksemme, ja että häntä sydämestämme kiittäisimme. Se joka näin tekee ja näin Kristuksen kärsimyksen omistaa, on kristitty” (Hengellinen virvoittaja). 

Good Friday on todennäköisesti saanut nimensä sanoista God's Friday, Jumalan perjantai. Tähän tiivistyy kaikki oleellinen tästä ristinpäivästä. Jeesuksen kärsimys kuului kaikki Jumalan pelastussuunnitelmaan. Yksikään ruoskanisku, naulanpisto ja ivanpilkka ei tapahtunut ilman hänen sallimustaan. Jumala tiesi mitä teki: hän valmisti pimeyden läpi meille tien takaisin hänen yhteyteensä, hänen rakkautensa yhteyteen. Tätä tietä hän haluaa johdattaa meitä, niin tänä perjantaina, lauantaina, ylösnousemuksen päivänä ja kaikkina niitä seuraavina päivinä. Jokainen päivä on Jumalan päivä hänen Poikansa ristinsä tähden. Sen kautta hän on antanut meille lahjoista kallisarvoisimman, ikuisen elämän: ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh 3:16).       

Saarna Marian ilmestyspäivä 25.3.2007

Luuk. 1:26-38
Kun Elisabet oli kuudennella kuukaudellaan, Jumala lähetti enkeli Gabrielin Nasaretin kaupunkiin Galileaan neitsyen luo, jonka nimi oli Maria. Maria oli kihlattu Daavidin sukuun kuuluvalle Joosefille. Enkeli tuli sisään hänen luokseen ja sanoi: "Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Herra kanssasi!" Nämä sanat saivat Marian hämmennyksiin, ja hän ihmetteli, mitä sellainen tervehdys mahtoi merkitä. Mutta enkeli jatkoi: "Älä pelkää, Maria, Jumala on suonut sinulle armonsa. Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimeksi Jeesus. Hän on oleva suuri, häntä kutsutaan Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen. Hän hallitsee Jaakobin sukua ikuisesti, hänen kuninkuudellaan ei ole loppua." Maria kysyi enkeliltä: "Miten se on mahdollista? Minähän olen koskematon." Enkeli vastasi: "Pyhä Henki tulee sinun yllesi, Korkeimman voima peittää sinut varjollaan. Siksi myös lapsi, joka syntyy, on pyhä, ja häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi. Ja tiedä tämä: Myös sukulaisesi Elisabet kantaa poikalasta, vaikka on jo vanha. Hän on jo kuudennella kuukaudella - hän, jota on pidetty hedelmättömänä! Jumalalle ei mikään ole mahdotonta." Silloin Maria sanoi: "Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit." Niin enkeli lähti hänen luotaan.

”Tulkaa katsomaan: Jeesuksen, mestarimme, hauta on tyhjä!”, ”Me näimme Herran ylösnousseena!”, ”Menkäämme Galileaan kohtaamaan ylösnoussut.”
  
Kristinusko perustuu kokemuksille, ensimmäisten kristittyjen yhteisille kokemuksille. Tätä tosiasiaa ei ole turhan paljoa korostettu luterilaisessa kirkossamme. Tietty kokemuksellisuuden vähättely sekä uskonnollisten tunteiden pimittäminen ovat vaivanneet kirkkoamme. Inhimillisiä tunteita ei ole pahimmin näytetty – ei alttarilta eikä myöskään kirkonpenkistä. Vähäeleisyys on ollut tavoiteltava ominaisuus, ja hyväksi on luettu myös se, jos ei ole ollut niin sanotusti 'liian uskovainen.' Paikoin kirkonmenoistamme on kadonnut lähes tyystin inhimillisyys, lämpö ja koskettavuus. Tilalle on tullut kylmää konemaisuutta ja sellaista sananjulistusta, joka ei löydä kosketuspintaa ihmisten arjesta. On selvää, että tämänkaltainen meno ei voi jatkua. Mikäli kirkko, ja ennen kaikkea sen julistama ilosanoma, haluaa löytää kohteensa, on sen otettava monta piirtoa taaksepäin siihen iloon ja vilpittömyyteen, joka ympäröi varhaiskristittyjä. Tätä ilon, positiivisuuden ja uusien näkökulmien energiaa nykymaailma tarvitsee nyt jos koskaan. Viime aikojen kehitystä seuratessa näyttäisi siltä, että toivoa paremmasta on ilmassa. Peittäköön korkeimman voima, Jumalan Pyhä Henki, varjollaan kirkkomme huomispäivän!

Kokemus on uskomme suuri voimavara. Samalla siinä piilee sen heikkous. Ongelma on siinä, että kuinka uskontraditio onnistuu pysymään vahvana sukupolvelta toiselle ilman hiipumista. Miten uskonnolliset kokemukset välittyisivät eteenpäin yhtä elävinä kuin ne olivat alkukirkon aikana? Mistä löytäisimme  yhteisen kosketuspinnan Raamatun kertomuksiin, jotka sijoittuvat  kanssamme niin täysin erilaiseen sosiaaliseen maailmaan?

Päivän evankeliumi avaa ikkunan yhdenlaiseen uskonnollisen kokemuksen maailmaan. Se käsittelee neitsyt Marian ja enkeli Gabrielin kohtaamista. Enkeli ilmestyy Marialle ja ilmoittaa hänelle, että hän on synnyttävä Jeesuksen, Jumalan Pojan. Poika on sikiävä Pyhästä Hengestä, sillä Maria oli vielä koskematon. Lisäksi hänen sukulaisensa, iäkäs Elisabet, on saava myös pojan.   

Tässä Raamatun kertomuksessa on käsillä voimakkain mahdollinen uskonnollinen kokemus: suora yhteys yliluonnolliseen.  Maria sai omakohtaisesti kohdata näkymätöntä maailmaa edustavan henkiolennon, enkeli Gabrielin. Marian kokemuksen ihmeellisyyttä lisäsi yliluonnollinen lupaus tulevasta, siitä että Maria oli synnyttävä itsensä Korkeimman Pojan. Ei ihme, että enkelin sanat saivat tämän nuoren tytön vähintäänkin hämmennyksiin. Silti nuori tyttö otti mukisematta vastaan enkelin viestin sanoen: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.”

Nykylukijan/-kuulijan kokemusmaailmalla varustettuna joutuu käymään melkoista Jaakobin painia tämän tekstin edessä. Monia ongelmia on selätettävä, jotta kykenee kaikessa rauhassa lukemaan Marian ja enkeli Gabrielin kohtaamisesta.   

Suurimpia ongelmia kannaltamme on, että näkymättömän maailman todellisuus ei ole kovinkaan selvää omassa ajassamme. Vanhan ja Uuden testamentin aikana tämä ei ollut mikään ongelma. Sen ajan ihmiset liikkuvat luontevasti näkymättömän ja näkyvän, uni- ja valvemaailman välillä. Yliluonnolliset kokemukset kuuluivat luontevasti asiaan. Niitä ei kyseenlaistettu. Ne, jotka niitä kokivat eivät joutuneet kantamaan lopun ikäänsä hullun leimaa. Toisin on nykyisin. Suoranaisista enkelinäyistä on meillä harvoilla kokemusta, jos ylipäätänsä kellään. Uni- ja valvemaailma on erotettu mahdollisimman selvästi toisistaan. Yliluonnolliset kokemukset on usein syytä pitää omana tietonaan, mikäli ei tahdo leimautua epäilyttäväksi haihattelijaksi. Usko ihmeisiin on yleisesti katsoen hiipunut, myös kirkon sisällä. Pelkästä neitseestä sikiämisestä puhuminen saa monen kovastikin ärtymään ja sanomaan: ”että tiedämmehän toki nykyisin miten ihminen saa alkunsa. Jeesus ei ollut tästä säännöstä poikkeus.”

”Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.” Onko olemassa mitään lohduttavampaa sanaa kuin tämä? Enkeli Gabrielin viesti on yhtä totta tänään kuin se oli Marialle. Ainakin sen pitäisi olla. Tämä lupaus on totinen kompastuskivi meille nykyihmisille, jotka useimmiten vannomme muiden voimien kuin Korkeimman nimeen mahdottoman kohdatessamme. Ihminen on juuri se, joka ennakkoluuloillaan kiirehtii sitomaan Jumalan kädet, ettei ihmeitä havaittaisi ja niihin uskottaisi. Toisellekaan ei suoda ihmeitä, kun niitä ei kerran satu omalle kohdallekaan. Korvat eivät kuule ja silmät eivät näe, vaikka toinen kertoisi vilpittömästi kokemastaan. Epäily ja toisen kokemusten kyseenalaistaminen tuntuisi olevan huomattavasti helpompaa kuin niihin uskominen. Voi vain kysyä, miten ihminen voisi kokea elämässään ihmeitä, jos hän ei suostu niitä ympärillään näkemään. Selitysmalleja löytyy kyllä tästä maailmasta loputtomiin asiaan kuin asiaan. On kai aina hienostuneempaa kiittää esim. parantumisestaan lääkäriä, kuten tehdään TV:ssä pyörineessä ”Kiitä lääkäriäsi -kampanjassa”,  kuin että kiitettäisiin Jumalaa. Tässä kohden sydämen kristitty eroaa muista. Kun maailma kohdistaa kiitoksen pelkästään muualle, kiittää Herraan turvaava Luojaansa kaikesta saamastaan hyvästä. Näin yksinkertaista tulisi olla uskonnollisen kokijan, tavallisen suomalaiskristityn, elämä. Elämä itsessään on ihme ja hengellistä kokemusta parhaimmillaan. Suotta ei sanassa muistuteta: ”Herran armoa on se, että vielä elämme” (Val. 3:22).

Hengellistä herkkyyttään voi kehittää. Kukaan ei ole suinkaan pysyvästi tuomittu hengelliseen köyhyyteen mitä tulee uskonnollisiin kokemuksiin. Neitsyt Maria on yksi hyvä esimerkki alttiista uskonsydämestä.  Se, että Maria ei ollut kovin yllättänyt nähdessään enkelin osoittaa sen, että hän eli valpasta hengenelämää. Olisi luullut, että pieni tyttönen olisi säikähtynyt miltei kuoliaaksi enkelin ilmestymistä. Evankeliumi kuitenkin kertoo, että pelkästään enkelin lausumat sanat saivat hänet hämmennyksiin: ”Nämä sanat saivat Marian hämmennyksiin, ja hän ihmetteli, mitä sellainen tervehdys mahtoi merkitä.”  Maria oli ilmiselvästi tiedostanut enkelien läsnäolon ja Jumalan hyvyyden pienestä pitäen. Häntä oli opetettu siihen. Edellisten sukupolvien kokemukset olivat juurtuneet syvälle hänen hengelliseen muistiinsa. Siksi hänen oli mahdollista kohdata enkeli, vaikkakin hänen sanomansa vastaanottaminen tuotti hieman vaikeuksia. Valmiustaso oli jopa niin suuri, että Maria kykeni sen kummemmin asiaa pohtimatta jättämään sen yksin Herran käsiin: ”Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit.”  

Maria antaa meille esikuvan nöyrästä ja rohkeasta uskosta. Hän on esimerkki syvälle juurtuneesta uskonymmärryksestä ja Herran tahtoon vastaamisesta. Tietämättä tarkalleen mitä tuleman pitää, hän luottaa täysin Jumalalta saatuun viestiin. Ei pelkoa, ei ennakkoluuloja eikä kyseenlaistamista. Ei sosiaalisia paineita, ei pelkoja muiden mielipiteistä. Eikä varsinkaan tarvetta hyödyntää muita tarjolla olleita selitysmallien! Marian usko oli yksinkertaista, kenties hyvin lapsenomaistakin, mutta äärimmäisen kestävää. Epäilemättä tämän uskon varassa hän selvisi myös siitä, kun hänen rakas poikansa tuomittiin kuolemaan Golgatan ristinpuulle.

Voisi olla virkistävää, kun kristityt alkaisivat tässäkin kohden elämään johto-opuksensa, Raamatun, oppien ja esikuvien mukaan. Tarpeeton ja rakentamaton skepsismi eli epäily olisi tipotiessään niin Jumalaa kuin toisiamme kohtaan. Kovapäisyyden aika on kuljettu loppuun, eikä se ole tuottanut minkäänlaista tulosta. Nyt on aika ottaa Jumalan sanasta vaarin ja tarttua uskollaan hänen lupauksiinsa, ”sillä hänelle ei mikään ole mahdotonta.” Tervehtikäämme näin iloiten toisiamme, me kaikki, jotka olemme armon saaneet!  

Saarna 3. paastonajan sunnuntai (Oculi) 11.3.2007

Luuk. 11:14-23
Jeesus ajoi mykästä miehestä pahan hengen. Kun henki oli lähtenyt, mykkä mies alkoi puhua, ja kaikki hämmästyivät. Muutamat kuitenkin sanoivat: "Belsebulin, itsensä pääpaholaisen, avulla hän pahoja henkiä karkottaa." Toiset taas halusivat panna hänet koetukselle ja vaativat häneltä merkkiä taivaasta. Mutta Jeesus tiesi, mitä heillä oli mielessä, ja sanoi: "Jokainen valtakunta, joka jakautuu ja taistelee itseään vastaan, tuhoutuu, ja talot sortuvat toinen toisensa päälle. Jos nyt Saatana taistelee itseään vastaan, kuinka sen valtakunta voi pysyä koossa? Tehän sanotte, että minä ajan pahoja henkiä ihmisistä Belsebulin avulla. Mutta jos minä ajan pahoja henkiä ihmisistä Belsebulin avulla, kenen avulla sitten teikäläiset niitä karkottavat? Heistä te saatte itsellenne tuomarit. Jos minä sitä vastoin ajan pahoja henkiä ihmisistä Jumalan sormella, silloinhan Jumalan valtakunta on jo tullut teidän luoksenne. Kun väkevä mies vartioi linnaansa ase kädessä, hänen omaisuutensa on turvassa. Mutta jos toinen vielä väkevämpi hyökkää hänen kimppuunsa ja voittaa hänet, tuo väkevämpi ottaa häneltä aseet ja varusteet, joihin hän luotti, ja jakaa saamansa saaliin. Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan, ja joka ei yhdessä minun kanssani kokoa, se hajottaa." 

Vihtahousu, pelsepuupi, Mephistopheles, Lucifer, piru, paholainen, sielunvihollinen ja riidankylväjä. Tässä tapauksessa ei voida sanoa, että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Kyse ei nimittäin ole rakkaasta lapsesta vaan Jumalan vihollisesta, Saatanasta. Meidän vihollisestamme. Hänellä on kielenkäytössämme lukuisia nimiä. Päivän evankeliumissa mainitaan niistä kolme: Belsebul, pääpaholainen ja Saatana. Lisäksi Jeesus vertaa puheessaan Saatanaa väkevään mieheen, joka vartioi linnaansa ase kädessä.

Tästä monilla nimillä varustetusta persoonallisesta pahasta ei ole tunnetusti muodikasta puhua. Itsekin mietin kahteen kertaan, että tohtisiko aihetta lähestyä tänään näin suoraan. Mutta jos sielunvihollisesta ei uskalleta puhua kirkossa, ei siitä rakentavasti kuule puhuttavan varmasti muuallakaan. Raamattua lukiessa käy selväksi, että persoonallisella pahalla on luja ote tästä maailmasta. Suotta ei paholaista kutsuta 'tämän maailman ruhtinaaksi'. Mikäli siivilöimme uskostamme ja Raamatustamme pois persoonallisen pahan todellisuuden, niin kovin ohueksi jäävät molemmat elämämme peruspilarit. Kestävään uskonymmärrykseen kuuluu välttämättä tietämys myös ihmisen ulkopuolisesta pahasta, persoonallisesta pahasta. Siksi on syytä aika ajoin pysähtyä tämän tärkeän asian äärelle. Tämä pyhä antaa siihen oivan mahdollisuuden jo pelkän aiheensa perusteella: ”Jeesus, pahan vallan voittaja.”

Jos nykyihmiseltä on kateissa Jumala, on häneltä samoin kateissa Saatana. Elämme maailmassa, josta molemmat on siivottu mahdollisimman kaukaiseen nurkkaan pölyttymään. Osa ihmisistä on siivonnut heidät jopa maton alle piiloon, kokonaan pois silmistä ja mielestä. Elämäntodellisuuttamme määrittävät aivan muut tekijät kuin persoonallinen hyvä tai paha. Tiede, filosofiat, tekniikka, viihde ja työ ovat korvanneet sen maailman, jota emme aistihavannoin näe. Aistimme ovat turtuneet kaikesta päällemme vyöryvästä näkyvästä informaatiosta, emmekä vaivaa päätämme turhaan pohtimalla näkymätöntä. Niin sanottu ihmisen kuudes aisti, joka voi kertoa toisenlaisesta maailmasta ympärillämme, on harvojen nykyihmisten herkkua. Jos nykyihminen on kehittynyt monilla aloilla huippuunsa, niin tällä saralla emme voi onnitella toisiamme. Olemme suorastaan taantuneet mitä tulee kokonaisvaltaiseen hengellisyyteen: tällöin ihminen käsittää kuuluvansa sellaiseen maailmaan, missä tapahtuu paljon enemmän kuin mitä päällepäin katsoen luulisi. Tästä meillä on monessa suhteessa opittavaa raamatunaikaisilta ihmisiltä.

Päivän evankeliumi paljastaa, että pahan todellisuus oli Jeesuksen aikalaisille arkipäivää. Siitä puhuttiin avoimesti ja sen kautta selitettiin ympäröivää maailmaa ja sen tapahtumia. Tästä seurasi, että esimerkiksi monet sairaudet katsottiin pahojen henkien tai taivaankappaleiden aiheuttamiksi. On vaikea päätellä modernin ihmisen näkökulmasta kummasta oli kyse, kun Jeesus paransi mykän miehen: pahojen henkien aiheuttamasta sairaudesta vai pelkästä fyysisistä syistä johtuvasta kuuromykkyydestä? Oli miten oli, ihmeen näkijät tulkitsivat sen pahojen henkien ulosajamiseksi. He sanoivat hämmästyksissään: ”Belsebulin, itsensä pääpaholaisen, avulla hän pahoja henkiä karkottaa.” 

Nykyisin onneksi tiedämme, että sairaudet johtuvat lähinnä fyysisistä ja psyykkisistä syistä. Niitä ei tarvitse, eikä tule selittää pahojen henkien aikaansaannoksiksi. Tältä osin voimme suuresti kiittää tiedettä ja ymmärryksemme kasvua. Kenenkään ei tarvitse kokea sosiaalista häpeää sairastuessaan, koska useimmiten sille ei mitään itse voi. Persoonalliseen pahaan tai omaan syntisyyteen ei pidä tällöin tuijottaa, kuten Jeesuksen aikalaiset usein tekivät. Eikä esimerkiksi kuuromykkyys ole nykytermein sairaus, vaan kehitysvamma, jonka omaavat pystyvät elämään aivan tavallisen elämän – monin paikoin varmasti keskivertoa rikkaammankin.

Vaikka sairauksien osalta olemme kiitollisia, ettemme elä Raamatun ajassa, niin jossakin mielessä aikamme on vaikeampaa. Tämä pätee erityisesti käsitykseen persoonallisesta pahasta. Paha on painunut ovelasti pimentoon. Emme saa pahaan minkäänlaista otetta. Emme osaa määrittää pahuuden olemusta ja sitä, missä siihen törmäämme. Emme osaa erottaa persoonallista pahuutta omastamme. Saatamme ääneen naureskella Jeesuksen aikalaisten käsityksille Belsebulista ja pahoista hengistä, mutta samanaikaisesti tunnemme lapsellista vetoa kauhuhahmoihin (Lordi), -elokuviin ja -kertomuksiin. Paha kiinnostaa ihmistä. Joitakin valitettavan ja kohtalokkaan paljon (satanismi, saatananpalvonta). Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että persoonallinen paha vaikuttaa tässäkin ajassa, vaikkemme sitä kunnolla havaitse. Raamatun ilmoituksen mukaan jatkuvasti enenevissä määrin. 

Yhteiskunta muuttuu ja paha muuttuu sen mukana. Vihollisemme osaa soluttautua ajankuvaan kuin parhain sissi tekee vastustajan maastoon. Tällä hetkellä sielunviholliselle sopii oikein hyvin nykyinen järjestely. Mitä vähemmän häneen kiinnitetään huomiota, sen enemmän hän saa mellastaa kaikessa rauhassa. Kristittyinä emme kuitenkaan salli hänelle tätä työrauhaa, joka vie monet ihmiset epätoivoon ja epäuskoon. Taistelemme Jumalan sormella, Kristuksella, kaikkea pahaa vastaan. Rukoilemme Jumalalta rukouksessa, kuten Isä meidän, että hän päästäisi meidät pahasta. Pukeudumme Jumalan taisteluvarustukseen ja otamme pahuutta vastaan tehokasta lääkettä, Jumalan sanaa ja ehtoollisen sakramenttia. Hän on näet se todellisin ja pahin vihollisemme. Apostoli Paavali sanoo: ”Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte pitää puolianne Paholaisen juonia vastaan. Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan” (Ef.  6:11-12).

Päivän evankeliumi kertoo esimerkin missä persoonallinen paha mieluiten majailee: mielissämme. Jos ihminen ei anna Kristuksen tulla mieleensä ja sydämeensä, on varmaa, että tyhjän asumuksen jossakin vaiheessa asuttaa väkevä mies, Saatana. Tämä väkevä mies se jaksaa loputtomasti tolkuttaa ihmiselle sitä, ettei hyvää Jumalaa ole olemassakaan. Hän jankuttaa sitä, miten huono ja kelvoton ihminen on. Hän saarnaa häpeän ja puhtaan lain saarnaa. Hän syyttää ihmistä epäonnistumisista ja keskeneräisyydestä. Hän on väkevä mies, joka tahtoo sitoa kätemme, jalkamme ja kuuntelevat korvamme, ettemme rientäisi auttamaan lähimmäisiämme. Hän on se ääni, joka kuiskuttaa meihin välinpitämättömyyden ja rakkaudettomuuden henkeä. Hän on riidankylväjä, syyttäjä, vastustaja ja jarruttaja nimensä mukaisesti (heprean shatan tarkoittaa juuri edellä mainittuja!). Tunnistat varmasti elämässäsi näitä negatiivisia piirteitä. Voit olla varma, etteivät ne ole ainakaan Jumalasta lähtöisin. Osa on toki peräisin meistä itsestämme, mutta osa pelkästään sielunvihollisen tekosia. Meillä ei ole kuitenkaan hätää häntä vastaan, kunhan pysymme Kristuksessa. Hän on se päivän evankeliumin väkevämpi mies, joka voittaa väkevän miehen ja ryöstää häneltä aseet ja varusteet. Ajatella: paholainen on meitä kristittyjä vastaan täysin voimaton. Olemme Jeesuksen, kaikista väkevimmän miehen, puolella. Siksi saamme luottavaisesti yhtyä virren 600 sanoihin: ”Hyvyyden uskollinen suoja piirittää meitä, kuinka käyneekin. Illasta aamuun kanssamme on Luoja. Häneltä saamme huomispäivänkin.” Aamen.