Tapahtumakuvia Lontoon
olympialaisista: kiinalaisella sulkapallonpelaajalla näyttävä tatuoitu
risti olkapäässään, amerikkalaisella pituushyppääjällä Raamattu
repussa, Jamaikan maailman nopein nainen kiittää Jumalaa voitostaan ja brittien
Mohamed Farah kumartaa Mekkaan kymppitonnin voittonsa jälkeen.
Maailmalla uskonnosta puhuminen
on juuri näin luontevaa. Sitä ei peitellä.
Suomalaiset toimittajat sen sijaan kiemurtelevat tuskissaan, kuinka kääntää
ulkomaalaisten urheilijoiden Jumala-ylistykset suomeksi. Käännös
tuntuukin kummasti lyhyemmältä kuin alkuperäinen - Lost in translation? Voin
vain kuvitella, miten kiusallisina samaiset kommentit koetaan monissa
kotikatsomoissa. Ei meillä ole tapana näistä asioista
puhua. Vaikeaa on myös sietää sitä, jos joku
toinen niin tekee. Luontevasti.
Uskontojen merkitys ei ole
maailmassa vähenemässä, päinvastoin.
Uskontojen ymmärtäminen on kulttuurin ymmärtämistä. Jos
uskontoja ja niiden symboliikkaa ei ymmärretä, paljon
menee ohi.
Siksi tuntuu kummalliselta, että koulujen uskontokasvatusta ollaan vähentämässä. Onko tämä oikea tie? Olisiko hyvä oppia puhumaan ja kuulemaan näistä asioista ilman kiusaantunutta ilmapiiriä? Haluammeko kansalaisia, jotka seuraavissa olympialaisissa kysyvät tietämättömänä: mikä on tuo kirja pituushyppääjän laukussa, miksi tuo mies kumartaa voittonsa jälkeen, miksi kiinalaisurheilijalla on tatuoitu risti olkapäässään?
Siksi tuntuu kummalliselta, että koulujen uskontokasvatusta ollaan vähentämässä. Onko tämä oikea tie? Olisiko hyvä oppia puhumaan ja kuulemaan näistä asioista ilman kiusaantunutta ilmapiiriä? Haluammeko kansalaisia, jotka seuraavissa olympialaisissa kysyvät tietämättömänä: mikä on tuo kirja pituushyppääjän laukussa, miksi tuo mies kumartaa voittonsa jälkeen, miksi kiinalaisurheilijalla on tatuoitu risti olkapäässään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti