”Tämä on Jumalan tahto” -opin vaarallisuus (Kotimaa 24.9.2009)

Luin suurella mielenkiinnolla Olli-Pekka Lassilan taannoista mielipidekirjoitusta ”Onko kärsimyksen takana sittenkään aina Jumala?” (Kotimaa 17.9.).

Kirjoituksessaan hän suhtautui kriittisesti ajatukseen, jossa Jumalan ”tiliin” pantaisiin miltei poikkeuksetta kaikenlaiset koettelemukset ja kärsimykset. Ongelmallisena kohtana hän nosti esille Katekismuksen ajatuksen: ”Myös historian raskaina aikoina ja ihmiselämän vaikeissa kohtaloissa kaikki tapahtuu hänen tahdostaan ja sallimuksestaan.”

Olen Lassilan kanssa samaa mieltä – onko se todellista evankeliumia, että elämämme raskaat tapahtumat laitetaan yksioikoisesti Jumalan piikkiin?

Minulle ja Lassilalle se ei sitä ainakaan ole. Sanomme yksinkertaisesti liikaa väittäessämme tietävämme Jumalan tahdon kulloisessakin tilanteessa. Jos julistamme kärsimyksissä äärimmilleen vietyä ”Tämä on Jumalan tahto”-oppia, niin se voi tarjota ehkä ensi alkuun helpon tien, mutta pitkässä juoksussa se jättää jälkeensä kolkon tunteen. Sielunhoidollisesti tällainen tukahduttaminen saattaa olla hyvinkin haitallista.

Onko meidän edes tarkoitus päästä näin helpolla? Tekisikö nykyihmiselle pikemminkin hyvää oppia ymmärtämään syvällisemmin elämän pyhyyttä ja selittämättömyyttä ilman että kaikkea vatvottaisiin puhki? Onko Jumalan tahto ja sallimus sama asia?  

Sanassa sanotaan: ”Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille” (Mt 5:45).

Tässä Vapahtajamme lausahduksessa on suurta viisautta. Elämässä voi tapahtua mitä vain, kenelle vain. Olit sitten hurskas kristitty tai pahanilkinen jumalaton, et ole turvassa. Usko ei suojaa ketään koettelemuksilta, mutta niiden kohdatessa se tarjoaa toivon ja apuvälineitä niistä selviytymiseen. 

Jeesus sanoo, että hänen ikeensä on hyvä kantaa. Ikeen tarkoitus on helpottaa kuorman vetämistä. Näin uskon avulla voi kestää sellaisiakin kärsimyksiä, jotka muuten saattaisivat tuntua ylivoimaisilta. Suotta ei Paavali sano: ”Kestän kaiken hänen avullaan, joka antaa minulle voimaa” (Fil. 4:13). Myös Katekismus osuu tässä maalinsa: ”Silloinkin, kun emme ymmärrä tai hyväksy kärsimyksiä, voimme turvata kaikkivaltiaaseen Isäämme.”     

Oma vastaukseni kärsimyksen ongelmaan on Lassilan kaltainen: kärsimykset ja niiden syyt jäävät tässä ajassa useimmiten selittämättömiksi. Ne eivät myöskään aina johda ehyempään lopputulokseen. Sekin lienee selvää, ettei Jumalan hyvä tahto tapahdu maailmassa aina ja kaikkialla, mutta hänen sallimuksensa kylläkin. 

Rehellinen kristitty tunnustaa tämän jännitteen. Kärsimykset jäävät suurelta osin salaisuudeksi ja vaille vastausta, eikä kaikkea tarvitsekaan tietää. Kysellä ja kyseenalaistaa toki pitää jatkuvasti, usko on taukoamatonta prosessointia. Lopulta kestäväksi toivoksi jää se usko, että kerran vaikeisiin kysymyksiin annetaan vastaus. Tai ehkä paremminkin – tämän ajan murheet menettävät silloin merkityksensä: ”Sinä päivänä te ette kysy minulta enää mitään” (Joh. 16:23).