2 Kor 5:1-5
Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla on taivaassa meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä. Täällä ollessamme me huokailemme ja kaipaamme päästä pukeutumaan taivaalliseen asuumme, sillä sitten kun olemme pukeutuneet siihen, emme jää alastomiksi. Me, jotka vielä asumme tässä majassamme, huokailemme ahdistuneina. Emme haluaisi riisuutua vaan pukeutua uuteen asuun, niin että elämä kätkisi sisäänsä sen, mikä on kuolevaista. Juuri tähän Jumala on valmistanut meidät, ja vakuudeksi hän on antanut meille Hengen.
Joh. 14:1–6
Jeesus sanoo:
»Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen.»
Tuomas sanoi hänelle: »Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?» Jeesus vastasi: »Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.»
”Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen.” Näin sanotaan 'Herra on minun paimeneni' -Psalmissa.
Olen aina vähän kainostellut tätä tekstikohtaa. Vihollisista puhuminen ei tunnu hautajaisissa hyvältä. Koskaan ei nimittäin voi tietää, oliko vainajalla niitä eläessään ollut ja jos oli, niistä muistuttaminen tuntuu herkässä hetkessä järjettömältä. Mutta näin Raamatussa sanotaan. Sitä ei voi selittää pois.
Juhani-ukilla ei vihamiehiä tietääkseni ollut. Niitä kohdattiin korkeintaan sodassa, pakon edessä. Koskaan en kuitenkaan kuullut ukin puhuvan neuvostoliittolaisista vihollisina. Hän ymmärsi, että rintamalla olleet vastustajat olivat monet niin kuin hän: tuskin täysi-ikäisiä poikasia keskellä maailmanpoliittista myllerrystä. Samassa vaikeassa tilanteessa, eri puolilla.
Tässä ymmärryksessä piili yksi ukin hienoista piirteistä: hän osasi asettua toisten asemaan. Harvoin, jos koskaan, muistan kuulleeni, että hän olisi ketään ääneen moittinut. Hän tuli toimeen kaikkien kanssa: lasten, nuorten, aikuisten ja vanhusten kanssa. Hän jututti pihapiirin lapsia ja luontevasti he kävivät Ukkokodintien punaisessa tuvassa kylässä. Lähes viimeiseen asti hän kiersi Valkeisen lampea, tervehti ja puhutti ohikulkijoita. Ulkomaanmatkoilla pärjättiin, vaikka kielitaitoa ei ollut: silti jugoslaaviputkimiehet saivat neuvoja, Välimeren basaareissa kaupat tehtiin ja ruuat ravintoloissa tilattiin. Nämä taidot auttoivat ukkia myös työelämässä. Kauppoja tehtiin ja asiakassuhteet toimivat. Ukki tunnettiin työn kautta laajalla alueella. Minäkin tapasin Vesannolla ihmisiä, jotka olivat hänen kanssaan aikoinaan kauppaa tehneet. Oli kuulemma niin kova myymään mm. kankaita, että niitä saattoi löytyä vielä silloinkin Vesannon Osuuskaupan varastoista. Ei ihme, että kun ukki jäi työstään eläkkeelle, asiakkaat ja työkaverit huomasivat, että hänen tilalleen tarvittaisiin kaksi tai kolme henkilöä hoitamaan samat tehtävät. Ukki sai tehdä työtä, josta piti ja jossa hän oli hyvä. Kiitoksen aihe sekin.
Ukki oli pidetty. Puolisona, isänä, isoisänä, sukulaisena, naapurina, veteraaniveljenä, työtoverina. Positiivinen, poikamainen, eloisa ja huumorintajuinen luonne kantoivat koko pitkän iän.
Riitoja ja kinoja on meillä kaikilla – ihan perhepiirissäkin. Ne kuuluvat elämään. Vihollisuuteen on näistä kuitenkin matkaa.
Mitä sanat ”Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen” sitten tarkoittavat?
Pahin vihollisemme on kuolema. Sitä ei ole yksikään ihminen voittanut. Sen kanssa ei voi neuvotella. Kuolema kylvää pelkoa, kärsimystä ja toivottomuutta. Sen edessä ollaan lopullisuuden äärellä. Sitä ei pysty hallitsemaan. Sitä ei pysty määräämään.
Tämän vihollisen eteen Jumala on kuitenkin kattanut pöydän - Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Hän on voittanut kuoleman ja riistänyt siltä vallan. Tämä Jeesuksen valmistama pöytä on meidän ja kuoleman välissä. Kuoleman koura ei pääse riistämään sen ylitse ikuista elämää, se ei pysty pitämään meitä lopullisesti otteessaan. Armonpöytä on välissä turvanamme. Se on katettu meitä varten. Tänään se on katettu Juhani-ukille. Ikuiseksi elämäksi.
Paavali puhui telttamajasta, joka kerran puretaan. Hän viittasi sillä katoaviin koteihimme ja maalliseen minäämme. Pysyvä kotimme on muualla: ”Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla on taivaassa meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä.” Samasta asiasta puhui Jeesus: ”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta...”
Ukki yöpyi varmasti rintamalla joskus teltoissa. Hän osasi käsitellä kankaita kuin Paavali, teltantekijä, konsanaan. Oma koti Ukkokodintiellä oli rakas. Hän sai elää hyvän elämän. Niin hän itsekin minulle totesi moneen kertaan. Hän oli valmis lähtemään maallisista majoistaan. Hänellä oli usko ja taivastoivo, jälleennäkemisen toivo Vieno-mummin kanssa. Siksi tänään on kiitoksen päivä. Ukki on matkalla parempaan paikkaan. Ikuiseen isänmaahan. Kotiin.
”Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla on taivaassa meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä.
Joh. 14:1–6
Jeesus sanoo:
»Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen.»
Tuomas sanoi hänelle: »Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?» Jeesus vastasi: »Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.»
”Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen.” Näin sanotaan 'Herra on minun paimeneni' -Psalmissa.
Olen aina vähän kainostellut tätä tekstikohtaa. Vihollisista puhuminen ei tunnu hautajaisissa hyvältä. Koskaan ei nimittäin voi tietää, oliko vainajalla niitä eläessään ollut ja jos oli, niistä muistuttaminen tuntuu herkässä hetkessä järjettömältä. Mutta näin Raamatussa sanotaan. Sitä ei voi selittää pois.
Juhani-ukilla ei vihamiehiä tietääkseni ollut. Niitä kohdattiin korkeintaan sodassa, pakon edessä. Koskaan en kuitenkaan kuullut ukin puhuvan neuvostoliittolaisista vihollisina. Hän ymmärsi, että rintamalla olleet vastustajat olivat monet niin kuin hän: tuskin täysi-ikäisiä poikasia keskellä maailmanpoliittista myllerrystä. Samassa vaikeassa tilanteessa, eri puolilla.
Tässä ymmärryksessä piili yksi ukin hienoista piirteistä: hän osasi asettua toisten asemaan. Harvoin, jos koskaan, muistan kuulleeni, että hän olisi ketään ääneen moittinut. Hän tuli toimeen kaikkien kanssa: lasten, nuorten, aikuisten ja vanhusten kanssa. Hän jututti pihapiirin lapsia ja luontevasti he kävivät Ukkokodintien punaisessa tuvassa kylässä. Lähes viimeiseen asti hän kiersi Valkeisen lampea, tervehti ja puhutti ohikulkijoita. Ulkomaanmatkoilla pärjättiin, vaikka kielitaitoa ei ollut: silti jugoslaaviputkimiehet saivat neuvoja, Välimeren basaareissa kaupat tehtiin ja ruuat ravintoloissa tilattiin. Nämä taidot auttoivat ukkia myös työelämässä. Kauppoja tehtiin ja asiakassuhteet toimivat. Ukki tunnettiin työn kautta laajalla alueella. Minäkin tapasin Vesannolla ihmisiä, jotka olivat hänen kanssaan aikoinaan kauppaa tehneet. Oli kuulemma niin kova myymään mm. kankaita, että niitä saattoi löytyä vielä silloinkin Vesannon Osuuskaupan varastoista. Ei ihme, että kun ukki jäi työstään eläkkeelle, asiakkaat ja työkaverit huomasivat, että hänen tilalleen tarvittaisiin kaksi tai kolme henkilöä hoitamaan samat tehtävät. Ukki sai tehdä työtä, josta piti ja jossa hän oli hyvä. Kiitoksen aihe sekin.
Ukki oli pidetty. Puolisona, isänä, isoisänä, sukulaisena, naapurina, veteraaniveljenä, työtoverina. Positiivinen, poikamainen, eloisa ja huumorintajuinen luonne kantoivat koko pitkän iän.
Riitoja ja kinoja on meillä kaikilla – ihan perhepiirissäkin. Ne kuuluvat elämään. Vihollisuuteen on näistä kuitenkin matkaa.
Mitä sanat ”Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen” sitten tarkoittavat?
Pahin vihollisemme on kuolema. Sitä ei ole yksikään ihminen voittanut. Sen kanssa ei voi neuvotella. Kuolema kylvää pelkoa, kärsimystä ja toivottomuutta. Sen edessä ollaan lopullisuuden äärellä. Sitä ei pysty hallitsemaan. Sitä ei pysty määräämään.
Tämän vihollisen eteen Jumala on kuitenkin kattanut pöydän - Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Hän on voittanut kuoleman ja riistänyt siltä vallan. Tämä Jeesuksen valmistama pöytä on meidän ja kuoleman välissä. Kuoleman koura ei pääse riistämään sen ylitse ikuista elämää, se ei pysty pitämään meitä lopullisesti otteessaan. Armonpöytä on välissä turvanamme. Se on katettu meitä varten. Tänään se on katettu Juhani-ukille. Ikuiseksi elämäksi.
Paavali puhui telttamajasta, joka kerran puretaan. Hän viittasi sillä katoaviin koteihimme ja maalliseen minäämme. Pysyvä kotimme on muualla: ”Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla on taivaassa meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä.” Samasta asiasta puhui Jeesus: ”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta...”
Ukki yöpyi varmasti rintamalla joskus teltoissa. Hän osasi käsitellä kankaita kuin Paavali, teltantekijä, konsanaan. Oma koti Ukkokodintiellä oli rakas. Hän sai elää hyvän elämän. Niin hän itsekin minulle totesi moneen kertaan. Hän oli valmis lähtemään maallisista majoistaan. Hänellä oli usko ja taivastoivo, jälleennäkemisen toivo Vieno-mummin kanssa. Siksi tänään on kiitoksen päivä. Ukki on matkalla parempaan paikkaan. Ikuiseen isänmaahan. Kotiin.
”Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla on taivaassa meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti