Olen suuresti iloinnut, että Toivakassa
seurakuntalaisuus on nousussa. Toisin sanoen yhä useampi seurakunnan jäsen
toteuttaa rohkeasti Kristuksen omilleen antamaansa tehtävää. Osallistutaan
jumalanpalveluselämään, tehdään yhdessä ja eletään kristittyinä arjessa.
Toimitaan luottamushenkilönä, ollaan mukana hautausmaatalkoissa, avustetaan
ehtoollisella, opitaan jo nuorina kantamaan vastuuta. Iloa on lisännyt se, että
näin on käynyt paikkakunnan molemmissa seurakunnissa yhdessä ja erikseen.
Yhteistyö on ollut merkityksellistä. Päämäärä on sama. Herralla ei ole lopulta
kuin yksi seurakunta.
Alkukirkossa ei tunnettu jakoa maallikkojen ja
pappien välillä. Sitä ei tulisi olla nytkään. Jokainen kastettu on vihitty
yleiseen pappeuteen. Hänen tehtävänään on kaiuttaa Herransa suuria töitä ja
kutsua kaikkia ihmettelemään Jumalan tekoja. Siellä missä pieni sylilapsi,
rippikoulua käyvä nuori, opiskeleva nuori aikuinen, äiti tai isä huolehtimassa
perheestään, sairasvuoteella makaava esirukoilija – siellä seurakunta.
Seurakunnassa on erilaisia ihmisiä ja tehtäviä, hyvä niin. Herran
työkalulaatikkoon tarvitaan välineitä joka lähtöön: vasaralla voi iskeä naulan,
mutta sillä ei voi ruuvata seinään ruuvia. Ruuvimeisselillä ei voi sahata, eikä
sahalla tehdä sitä työtä jota jakoavaimella. Sama pätee seurakuntaan: toinen ei
voi korvata toista. Jokaiseen tehtävään tarvitaan erityinen ihminen. Kaikkien
yhteisenä tehtävänä on palvella seurakuntaa: ”Hän antoi seurakunnalle sekä
apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että
opettajat, varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen
ruumiin rakentamiseen” (Ef 4:11-12).
Uuden testamentin kreikankielinen sana kharisma
tarkoittaa armolahjaa. Paavalille kielillä puhuminen ja sen selittäminen olivat
armolahjoja. Mutta näiden lisäksi, ja jopa niiden edelle, hän asetti paljon
arkisempia lahjoja: julistamisen, sairaiden ja hädänalaisten auttamisen,
vieraanvaraisuuden, yhteisvastuun, kädentaidot, johtamisen ja terveen järjen
käytön. Näin Paavali osoitti, etteivät mitkään elämänalueet saisi jäädä
armolahja-ajattelun ulkopuolelle. Omia lahjojaan ei kannata vähätellä, sillä niitä
tarvitaan. Seurakuntalaisten lahjat käyttöön!
Paavali puhui myös Kristuksen ruumiista. Tällä
ei suinkaan tarkoiteta edesmennyttä vainajaa, vaan elävää yhteisöä, jossa
olemme samanarvoisia ja jossa meillä kaikilla on tehtävää. Tekemistä on myös
se, että osallistuu, kuuntelee ja rukoilee. Tuskin mikään sen arvokkaampaa kuin
että tuo lapsensa tai lapsenlapsensa seurakunnan toimintaan – ”Sallikaa lasten
tulla, älkää estäkö heitä”, sanoo Jeesus.
Tarvitsemme spontaaniutta ja luovuutta. Sitä
kaivataan varsinkin jumalanpalveluksiin. ”Kas, kukaan ei ole toivottamassa
tervetulleeksi kirkkoon, taidanpa tehdä sen itse!”, ”Onkohan tekstinlukijoita
tänään? - käynpä koputtamassa sakastin ovelle ja kysäisen papilta!”,
”Kirkostamme puuttuu esirukouslaatikko, minäpä voisin tarjoutua nikkaroimaan
sen!”, ”Nuorille olisi kiva saada gospel-konsertti, kerätäänpä kaveriporukalla
varat kasaan!”
Tapoja rakentaa seurakuntaa on yhtä paljon kuin
tähtiä taivaalla. Olennaista on lähteä liikkeelle. Jumala antaa halun palvella.
Ketään ei voi pakottaa. Palveleminen on itsessään palkka. Antaessaan saa. Yhdessä
rakentuu.
Ennen kuin kysymme, miksei seurakunta järjestä
sitä ja tätä, voimme katsoa peiliin ja kysyä saman itseltämme. Seurakunta on
kaikki kastetut. Se on kaikkien juttu. Haluamme varmistaa, että Kristuksen
ruumis pysyy elävänä niin Toivakassa kuin Suomessa, koko maailmassa. Niin kauan
kuin se hengittää, rukoilee, pysyy se elossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti