Rasismi on tuomittava yhä uudelleen (HS 8.1.2013)

Umayya Abu-Hannan rasismia käsittelevä kirjoitus 'Lottovoitto jäi lunastamatta' (HS 30.12.2012) on herättänyt kiivasta keskustelua. Vaikka kirjoitus oli kärjistetty, suomalaista yhteiskuntaa yksisilmäisesti katsova ja Hollantia naiivisti hehkuttava, sen sanoman äärelle kannattaa pysähtyä. 

Harmittavinta kirjoituksen jälkipyykissä on ollut, että itse asia – rasismi – on jäänyt pimentoon. Kritiikki on keskittynyt siihen, ettei Abu-Hanna ole osannut arvostaa hänelle suotuja etuja kuten ilmaista suomalaista koulutusta, linnanjuhlakutsua tai adoptiojärjestelmäämme. Hänen tulisi ennemminkin olla kiitollinen saamastaan kohtelusta, eikä surkutella muutamia hänen tyttäreensä kohdistuneita rasistisia purkauksia. Ne ovat kuitenkin olleet yksittäistapauksia. Loput kritiikistä ovat keskittyneet siihen, miten huonosti asiat ovat Hollannissa äärioikeistolaisine Pim Fortuyneen ja Geert Wilderseineen. Suomessa asiat hyvin, vähintään paremmin kuin puukenkämaassa.

Miksi kieltäisimme Abu-Hannan kokemuksen? Väitämmekö, että hän valehtelee? Kun hän kirjoitti koskettavan ja omakohtaisen kokemuksen, alkoivat netin keskustelupalstat heti pursuta pilkallisen kriittisiä ja asian atomeiksi arvioivia kirjoituksia. Miksi ihmisen kokemusta ei voida ottaa totena ja ajatella, että jotain todella pitää tehdä? Ehkä siksi, että on helpompaa jatkaa samaan malliin ja vakuutella, ettei muualla sen paremmin ole. Mitään ei siis tarvitse tehdä. 

Uskaltaakohan joku tosissaan väittää, etteivätkö Jokelan, Kauhajoen tai Hyvinkään ampumistapaukset kertoisi samalla myös yhteiskuntamme pahoinvoinnista. Olivatko ne vain sattumanvaraisia yksittäistapauksia? Tai lukuisat perhesurmat, joita on viime aikoina nähty - yksittäisiä perhetragedioita?

Sama pätee rasismiin. Montako yksittäistä kertomusta pitää olla, että uskomme Suomessa olevan rasismia. Täytyykö olla videokuvaa vai mikä riittää? 

Valtaväestöön kuuluvien on helppo kieltää rasismin olemassaolo, kun se ei kohdistu heihin itseensä. Kaikesta kansamme pahoinvoinnista huolimatta minä-kuvamme on yllättävän puhtoinen. Rasismi, ja muutkin ongelmat, on helppo lakaista maton alle.

On tärkeä kuunnella niitä kokemuksia, joita rasismin kohdanneilla on ollut ja ottaa niistä vaarin. Tällä kertaa se oli Abu-Hanna ja hänen tyttärensä. Parannusta on tehtävä, itse kunkin. Rasismi on kuin syöpä, joka leviää ympäristöön. Siihen on vaara sairastua. Siksi jokaisen sukupolven on sanottava ääneen yhä uudestaan: rasismi on väärin. Emme hyväksy sitä. Taistelemme sitä vastaan.