Pohdintaa armollisesta Jumalasta, kristinuskosta ja teologiasta (2008)

Monen kokemus on, etteivät Lutherin kysymykset armollisesta Jumalasta ole enää meidän aikamme kysymyksiä. Mietin, mihin kysymyksiin kristinuskon tulisi tänä aikana vastata ja millaisia vastauksia kristillinen teologia voi antaa.

Taustaa kysymyksenasettelulle

Ihmisen uskolla Jumalaan/jumaliin on varsin pitkä ja vaihderikas historia. Sitä ovat ohjanneet monet eri tekijät, jotka ovat nousseet aidoista historian tilanteista. Ihmisryhmien ja yksilöiden jumalkokemukset ovat saaneet muotonsa paljolti aikansa maailmankuvan ja muiden olemassa olleiden tulkintakehyksien kautta. Näin kokemuksilla on ollut aina tietty, aikasidonnainen kontekstinsa. Tämä tulee hyvin esille esimerkiksi tutkiessamme pyhiä kirjoituksia. Niitä ei voi tutkia hedelmällisesti ilman käsitystä kirjoitusajankohdan kulttuurista ja sosiologisista taustoista. Samoin tutkijan tulkintaan vaikuttaa yhtä lailla se viitekehys, josta hän itse ammentaa vaikuttimensa. Nämä molemmat tekijät ovat väistämättä otettava huomioon kriittisessä tutkimuksessa, ja ylipäätänsä kaikessa ns. tieteellisen teologian harjoituksessa. Tähän periaatteeseen pyritään sitoutumaan myös tässä lyhyessä esseessä.

Olennaista tämän ennakkotehtävän pohtimisessa on ymmärrys siitä, että usko Jumalaan on jatkuvasti kehittyvä ja muuttuva prosessi. Se ei ole luonteeltaan staattista. Vaikka uskon kohteen voidaan ajatella olevan muuttumaton, kuten klassisessa kristinuskossa tehdään, niin tulkinnat uskontraditioista vaihtelevat aikojen kuluessa. Kysymykset ja teologian painopisteet kokevat muutoksia. Yhteiskuntarakenteen, tieteen ja hyvinvoinnin vaikutukset uskonkäsityksiin ovat mittavia. Epäilemättä käytännölliset syyt ohjaavat osaltaan sitä tarvetta, jonka ihmiset luovat Jumalalleen ja uskontojärjestelmilleen. Niinpä on luontevaa, ja oikeastaan pakollistakin, että kristinusko pyrkii vastaamaan näihin haasteisiin osallistumalla aktiivisesti siihen keskusteluun, jota yhteiskunnassa käydään. Kirkon, teologien ja yksittäisten ihmisten mielipiteillä on merkitystä suunnannäyttäjinä. Kristinuskon ainoa tapa selviytyä elävä aatteena tulevaisuudessa on ottaa nykyihmisen tarpeet ja katsomukset todesta. Vaaditaan kykyä sopeutua, siis sitä samaa ominaisuutta, joka on tehnyt kristinuskosta juuri niin sitkeän kuin se on ollut tähän astikin. Uskonkohde säilyy edelleenkin samana, mutta sen sanoittaminen ja sovittaminen tähän päivään vaatii uusiutumista. 

Lutherin sanat ”Ecclesia semper reformanda est” ovat voimassa yhä edelleen: kirkon on uudistuttava jatkuvasti. Samaa evästä on tarjolla Raamatun sanassa – Jeesus sanoo: ”Siksipä jokainen lainopettaja, josta on tullut taivasten valtakunnan opetuslapsi, on kuin isäntä, joka runsaasta varastostaan ottaa esiin sekä uutta että vanhaa” (Mt. 13:52).

Tässä esseessä pyrin hahmottelemaan suppeasti kristinuskon kokemia haasteita ja sen merkitystä nykyihmisille. Taustaoletus on positiivinen: uskonto kuuluu ihmisyyteen. Toisaalta taas negatiivinen: entistä harvempi löytää itsensä kirkon edustamasta kristinuskosta. Tätä aihepiiriä lähestytään kolmesta näkökulmasta, jotka voidaan tiivistää seuraaviin johtokysymyksiin: Onko Lutherin käsitys armollisesta Jumalasta aikansa elänyt? Mihin kysymyksiin kristinuskon pitäisi tänä päivänä vastata? Millaisia vastauksia kristillinen teologia voi antaa?

Armollinen Jumala – puhuttelematon oppi nykyihmisille?

Lutherin teologian ytimessä oli tunnetusti armon korostaminen. Armo liittyi niin keskeisesti kuin vain voi hänen käsitykseensä siitä, miten ihminen vanhurskautuu, eli pelastuu Jumalan edessä ja saavuttaa iankaikkisen elämän. Hänen johtoajatuksenaan oli: ihminen ei voi pelastua omilla teoillaan, vaan yksin armosta. Armon antaa Jumala, johon ihminen voi ainoastaan uskollaan tarrautua. Tältä pohjalta Luther kehitti vanhurskauttamisoppinsa, josta tuli hänen opetuksensa ja teesiensä perusta. Siitä ei tullut antaa missään olosuhteissa periksi. Schmalkaldenin opinkohdissa tämä horjumaton asenne näkyy kirkkaana: ”Tämä on otettava uskoen vastaan [Kristuksen kuoleminen syntiemme tähden ja ylösnousemisensa vanhurskautemme tähden], mikään teko, laki tai ansio ei tee siitä osalliseksi. Siksi on selvää ja varmaa, että yksin tämä usko tekee meistä vanhurskaita, niin kuin pyhä Paavali sanoo (Room 3): 'Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja.' - - - Tähän opinkohtaan perustuu koko oppimme ja elämämme, jolla me vastustamme paavia, Perkelettä ja maailmaa” (II, 1).

Myöhemmin luterilaisuuden tunnukseksi kiteytyi ajatus: ”yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden.” Keskeisen asemansa vuoksi vanhurskauttamisen teologia on pitkälti hallinnut katolisen ja luterilaisen kirkon virallisia oppikeskusteluja.

Martti Lutherin oma elämänhistoria johti hänet kysymyksiin armollisesta Jumalan ja syntisen vanhurskauttamisesta. Munkkina ollessaan hän omistautui paastoamiselle, rukoukselle, pyhiinvaelluksille ja ripittäytymiselle. Tämä ei kuitenkaan tuonut hänelle lohtua vaan päinvastoin: hän ahdistui entisestään ja tuli tietoisemmaksi omasta syntisyydestään. Hän ymmärsi, ettei kyennyt miellyttämään Jumalaa omalla hurskaudellaan. Nämä kipuilut veivät hänet lopulta johtopäätöksiin, jotka johtivat ristiriitaan katolisen kirkon kanssa ja sitä myöten uskonpuhdistuksen alkamiseen.

Yllä mainitut tapahtumat ja teologiset perustelut avaavat sitä kenttää, miksi monet aikalaisistamme eivät koe armollisen Jumalan –käsitettä olennaisena tai edes ymmärrettävä. Heidän käsityksensä synnistä, lunastuksesta ja ylösnousemisesta eivät käy yksiin reformaattoreiden tai Raamatun kuvausten kanssa. Koko vanhurskauttamisopin idea on jokseenkin kadoksissa, puhumattakaan sen kristosentrisyyden ymmärtämisestä. Ihmiset eivät koe vaeltavansa pimeydessä ja tarvitsevan armoa pelastautuakseen johonkin toiseen tilaan. 

Raamatullinen ajatus ”kaikkien ihmisten syntisyydestä” ja Kristuksen välttämättömästä sovitusuhrista eivät ole mitään arjen ”kaurapuuroa” (Rm. 3). Harva on kokenut edes lähellekään sitä samaa henkistä angstia sielunsa kohtalosta, jota Martti Luther aikanaan koki. Hengellisen lain alla eläminen täyteen mittaansa on varsin marginaalinen ilmiö verrattuna valtavirran hengellisyyteen. Tämä korostuu erityisesti kulttuurissamme, jossa auktoriteetit ovat menettäneet suuren osan merkityksestään ja yhtenäiskulttuuri on pirstaloitunut. Hyvillä teoilla ei ole läheskään samankaltaista asemaa suhteessa pelastuskysymyksiin kuin keskiajalla. Mitään kaikkien yhteistä, kollektiivista aatemaailmaa ei ole enää olemassa. Kysymykset kadotuksesta ja äkillisestä elämänlangan katkeamisesta ovat asioita, joita edelleen kohdataan, mutta ei niinkään yhteisöllisesti vaan yksilötasolla – selvä ero reformaation aikaan. Vauraus, koulutustason nousu, kehittynyt terveydenhoito ja keskimääräinen elinodotteen kasvu ovat väistämättäkin työntäneet länsimaalaisen ihmisen ajatukset entistä enemmän tämänpuoleisiin kysymyksiin. Kokemus omasta elämänhallinnasta ja vaikutusmahdollisuuksista elämänkulkuun ovat aivan eri luokkaa kuin 500 vuotta sitten. Käytännön elämä ei enää vaadi auktorisoitua uskonjärjestelmää, vaan monet kokevat voivansa elää siitä erinomaisen hyvin irrallaan.

Tämä luettelomainen lista paljastaa ne suuret erot, jotka vallitsevat sen maailman välillä, jolloin vanhurskauttamisoppi muodostui ja nykyisen maailman. Ei siis mikään ihme, jos teologinen käsitemaailma ja kysymyksenasettelut eivät mene yksi yhteen. Toisaalta perimmäiset kysymykset pysyvät samoina, vaikka kieli ja symbolimaailma ympärillä muuttuvat. Niinpä ajatusta siitä, että armollisen Jumalan -käsite olisi merkityksetön nykyihmiselle ei voida täysin allekirjoittaa. Totta väite on siinä mielessä, että armollista Jumalaa ei voida enää tyydyttävästi esitellä niillä argumenteilla kuin reformaation aikakaudella tehtiin. Epätotta väite on taas sen suhteen, jos se pitäytyy ajatukseen, etteikö armollisella Jumalalla olisi mitään annettavaa nykyihmiselle. Tässä kohden on olennaista kysyä: Miten sanoma armollisesta Jumalasta voidaan tuoda puhuttelevasti esille? Mikä paikka ja funktio tällaisella uskolla on tämän päivän ihmisen arjessa?

Kristinuskon kohtaamat haasteet ja sen antamat vastaukset

On sanottu, että 'hyvät ajat ovat kirkolle huonoja aikoja ja huonot ajat hyviä.' Tällä ajatuksella viitataan luonnollisesti siihen, että kirkko ja sen sanoma ovat ihmisille otollisempia aikoina, jolloin heitä koetellaan kuin silloin kun elämästä puuttuvat merkittävät vastoinkäymiset.

Jonkinlainen totuuden siemen tässä sanonnassa epäilemättä piilee. Kirkon on vaikea luoda ihmisiin ulkopuolelta hengellistä etsintää, jos sitä ei synny aluksi ihmisistä itsestään. Arjen kokemukset ovat tässä ensiarvoisessa asemassa. Väittäisin, että monellakaan ei ole tarvetta, aikaa tai tilaa sille kristinuskon mallille, jota esimerkiksi kirkossa perinteisesti julistetaan. Hätää synnistä ja pelastuksesta ei ole niin kattavissa määrin kuin se on itse sanomaan kirjoitettuna. Toki on niin, että yksilöiden väliset erot ovat suuria: toisille nämä klassiset uskonkysymykset ovat edelleenkin hyvinkin tärkeitä. Mutta kollektiivisella tasolla ei vallitse mitään yhtenäistä linjaa. Kunkin ihmisen elämänhistoria ja persoonalliset ominaisuudet ovat suuresti vaikuttamassa siihen, mihin hän uskoaan tarvitsee ja miten hän sitä tulkitsee. Uskontojen ja aatteiden ”pikaruokatarjottimella” kristinusko on yksi vaihtoehto, ja sekin mitä moninaisimmissa muodoissaan. Yksilöä ja hänen vapauttaan korostava kulttuuri antaa ainakin sen vaikutelman, että ihminen voi tämän valinnan itsenäisesti tehdä. Vastaus haetaan sieltä, missä se tarjoillaan sopivimmassa ja ymmärrettävimmässä muodossa.

Kirkko on menettänyt länsimaalaisissa yhteiskunnissa auktoriteettiasemansa. Ihmiset eivät koe tarvitsevansa kirkkoa heidän ja Jumalansa välille. Mielenkiintoisella tavalla kristinusko on eräällä tapaa eriytynyt kahteen muotoon: siihen mitä kirkko vaalii ja siihen miten se näyttäytyy ihmisten arjessa. Nämä eivät välttämättä kohtaa toisiaan useinkaan. Suomalaisessa yhteiskunnassa monen osalta kohtaaminen kirkontraditioon tapahtuu juhlapyhinä tai elämänkäännekohdissa: kastejuhlissa, konfirmaatioissa, vihkimisissä ja hautajaisissa. Kristinuskoa näyttäytyy siis nykyisin monilla kasvoilla, sellaisillakin jossa itse taustayhteisö on muodostunut lähes merkityksettömäksi. Privaattia uskonharjoitusta, muodossa tai toisessa, harrastetaan varmasti luultua enemmän. Aktiivisessa seurakuntayhteydessä tämä ei kuitenkaan välttämättä näy.

Tässä on yksi kristinuskon haaste: hyväksyäkö uskon eriytyminen henkilötasolle vai pyrkiä yhä keräämään kansaa kollektiivisesti kokoon? Tällä hetkellä näyttäisi, että kirkon on melko mahdotonta saada massat liikkeelle toistuvissa määrin. Kirkko ei voi siis katsoa ylen sitä uskonharjoitusta ja kasvatustyötä, jota tehdään kotien yksityisyydessä. Näyttäisi siltä, että tähän tulisi panostaa entistä enemmän. Kirkko tukee, antaa eväitä ja on tarvittaessa käytössä yksilöiden ja perheiden mallissa toteuttaa uskoaan. Auktoriteettilaitos on muuntautumassa palvelulaitokseksi. Näin kirkon tulisi luopua väärästä ihmisten kaitsemisesta ja luovuttaa valtaa heille. Rohkaiseminen etsintään ja kaikenlainen avoimuus edistäisi itse asian, evankeliumin, eteenpäin menoa. Se, että kirkon jäsenet – kuin myös sen ulkopuoliset – voivat hyvin ja pitävät elämää merkityksekkäänä, pitäisi olla kirkon ensisijaisena tavoitteena. Kokemus kirkosta rinnalla kulkijana loisi taatusti turvaa ja vahvistaisi yksilötason uskoa. Ylhäältäpäin sanelun aika on auttamattomasti ohitse, eikä kirkko voi nojauta enää siihen. Senkin kirkon on hyväksyttävä, että monen yksittäisen ihmisten usko ei ole ehkä ns. klassista kristinuskoa. Kansan ja kirkon usko ovat aina eronneet, se on realismia. Muutoinkin kirkon, kuten koko kristillisen tradition, on hyvä muistaa se, ettei koskaan ole ollutkaan yhtä ainoaa uskontulkintaa. Jo alkukirkon aikana esiintyi monenlaisia eri tapoja elää todeksi kristinuskoa, eli uskoa Jeesukseen Kristukseen, ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen.

Onko kirkon tehtävänä olla vastausautomaatti? Tämäkin on tärkeä kysymys. On toki selvää, että tarvitsemme uskollemme jotkut raamit, mutta totuuden jatkuva paukuttaminen pöytään työntää ihmisiä lähinnä kirkosta poispäin. Ihmisten ymmärrys, kriittisyys ja koulutustaso ovat nousseet – helpot ja mustavalkoiset totuudet eivät siten mene enää läpi. Kirkon pitäisi pikemmin tulla ihmisten tasolle ihmettelemään uskon salaisuutta: ”Me tunnustamme, että meidän uskomme pyhä salaisuus on suuri...” (1. Tim. 3:16). Liturgian luonnetta ja sakramentteja pitäisi uskaltaa tuoda esille juuri sellaisina kuin ne ovat: mysteereinä. Ehtoollisvirren sanojen soisi käyvän uskossamme toteen: ”Vaiti kaikki palvokaamme, salaisuutta Kristuksen” (VK 228:1). Eivätkö oikeat kysymykset, elämän ja uskon ristiriitaisuuden pohtiminen anna lopulta enemmän? Voisiko joskus olla pikemminkin hiljaa, vaiti, kuin yrittää selittää aivan kaikkea puhki?

Kristinuskon tulisi vastata tänä aikana ns. 'aikuiseen uskoon'. Se on uskoa, jossa tarjotaan matkakumppanuutta, rehellisyyttä, keskustelua ja pyhyyden kohtaamista. Tieteen ja yhteiskunnan kehittymisen mukanaan tuomat oivallukset ja lisätiedot on otettava todesta. Raamatun aikaista maailmankuvaa ei voi enää viljellä. Moraaliteologiassa ei voida myöskään vedota Raamatun totuuksiin, koska kontekstimme on aivan toinen kuin kirjoitusajankohtana. Kirkon dogmeja, kuten uskontunnustuksia, on uskallettava katsella kriittisin lasein. Ne saavat säilyttää arvonsa, mutta niillekin on annettava inhimillinen raami: ne ovat tiettyjen kristittyjen, tietyssä ajassa ja paikassa muotoilemia formulaatioita asiasta, jota ei voi lopulta edes sanoin kuvailla. Tällä tavoin ne ovat aina epätäydellisiä, eivätkä koskaan tavoita koko totuutta. Nämä asiat pitäisi uskaltaa tunnustaa kristinuskon ja kirkon piirissä avoimesti. Silloin ihmiset voisivat kokea, että kerran pyhäkoulussa opetettu usko voisi luontevasti jatkua yli nuoruuden aina aikuisuuteen. Ihmisiä tulisi kannustaa ”hengelliseen murrosikään”, jossa saa kipuilla jumaluskonsa kanssa, kyseenalaistaa ja väitellä. Tässä piilee kirkon mahdollisuus tavoittaa varsinkin nuoret aikuiset, jotka ovat oppineet tiettyyn auktoriteettivastaisuuteen jo lapsuudessa. Kun auktoriteetti, kirkko, lähestyy heitä heidän ehdoillaan ja heidät todesta ottaen, niin todellinen vuoropuhelu on mahdollista. Aitona seurauksena tästä voi olla kestävää uskoa, joka koetaan omakohtaisena eikä ulkoapäin ladotulta. Näin kristinuskon jatkumo saisi happea, niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisesti: sen jäsenillä olisi helpompi hengittää ja traditio saisi liekkiinsä uutta voimaa.

On selvää, että monikulttuurisuuden haasteet on otettava huomioon globalisoituneessa maailmassa. Suomessakaan ei olla enää eristyneessä ”lintukodossa”, jossa muut uskonnot näyttäytyvät kaukaisilta, ja hyvä näin. Kulttuurien ja uskontojen väliset kohtaamiset nostavat pakostakin esiin kysymyksiä, joihin pitää olla valmis vastaamaan. Kysymykset kunkin uskon ekslusiivisuudesta ovat vaikeita ja herättävät tunteita, mutta ne tulee tunnistaa ja niistä tulee keskustella. Keskustelu edistää parhaimmillaan myös oman tradition tuntemusta ja arvostusta.

Ympäristöön liittyvät kysymykset ovat jatkuvasti laajemmin esillä maailmassamme. Olisi perin outoa, jos kristinuskolla ei olisi tähän keskusteluun omaa panostansa antaa. Varsinkin kun ajattelemme sitä, kuinka olennaisesti ihmisen ja luomakunnan suhde näyttäytyy luomisen teologiassa.

Yksi syy siihen, miksi kristinusko elää yhä vankasti, liittyy ihmisen rajallisuuteen. Ihminen tietää – vähintäänkin alitajuisesti – kerran kuolevansa. Tämä tietoisuus herättää kysymyksiä siitä, mitä kuolemanrajan tuolla puolen odottaa. Näin ollen kysymykset iankaikkisuudesta ja pelastuksesta tulevat miltei välttämättä jokaista ihmistä vastaan. Tässä asiassa kirkko onkin omimmillaan. Osmo Tiililän ajatus, vaikkakin yksipuolinen ja kärjistetty, kertoo itsessään paljon: ”Kirkko on olemassa sitä varten että täällä kuollaan.” Sanaa kuoleman voittamisesta ja uuden maailman elämästä tarvitaan yhä edelleen. Usko toimii toivon ja lohdun lähteen: koska Kristus on Jumalan omien esikoisena herätetty kuolleista, herätetään kerran myös häneen uskovat.

Viime aikoina Suomessa kirkko ja sen uskonarvot ovat nousseet esiin juuri kuoleman ja kärsimyksen yhteydessä. Järjettömät kouluampumiset ovat shokeeranneet ja herättäneet lukuisia kysymyksiä. Kirkko on kyennyt tarjoamaan tukea ja paikan surun ja turvattomuuden kohtaamiselle. Yhteisöllisyys on kasvanut kriisin myötä onnettomuuspaikkakunnilla. Kärsimyksen teologia ei ole ollut tässä surussa pääosassa, mutta se on kulkenut eräällä tavalla sisäänrakennetusti mukana. Lehtikirjoituksissa, saarnoissa ja hartauksissa on pohdittu kuolemaa ja kärsimyksenongelmaa. Teologiasta nouseva lohtu surun keskellä eläville lähtee ristinsanomasta, jossa Jumala suostui kärsimykseen puolestamme. Jumala tietää pimeyden ja kivun, jossa hän kulkee rinnallamme: ”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani” (Ps. 23:4). Vaikkemme tiedä tai ymmärrä, niin aina voimme silti toivoa. Kristillinen sanoma on näissä tilanteissa vahva voima, joka ei osoita laantumisen merkkejä. Pahuuden keskellä Jumalan hyvyys ja läheisyys voi merkillisellä tavalla vahvistua: ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan” (VK 600:4).

Luulen, että teologisella saralla esimerkiksi Raamatun rohkeammalla tulkinnalla olisi annettavaa tämänpäivän ihmiselle. Tiettyä myyttejä on syytä avata ja päivittää. Mutta se, että ne purettaisiin aivan kokonaan, on yltiöpäisen radikaalia. Alkukertomuksista voisi puhua avoimemmin siinä valossa, että ne ovat kuvaavia ja symbolisia, eivät aktuaalisia tapahtumia. Esimerkiksi syntiinlankeemuskertomus avautuisi paremmin, kun selitettäisiin että siinä kuvataan jälkikäteen sitä ihmisen kokemusta, että Jumala on kaukana ja aistien tavoittamissa. Miksi ihminen kokee häpeää ja syyllisyyttä, miksi leivän hankkinen on niin vaivalloista ja lapsen synnyttäminen äidille kivuliasta? – näihin ihmiselämää askarruttaviin teemoihin on haettu kertomuksin vastauksia. Kriittinen raamatuntutkimus voi valaista yhtä lailla Uuden testamentin maailmaa. Se, ettei usko kaiken tapahtuneen juuri pilkulleen kuin Raamatussa on kuvattu, ei tee ihmisestä huonompaa tai vähemmän uskovaa kristittyä. Tämä sanoma pitäisi ehdottomasti kuulua modernin kirkon viestiin. Raamattu ei ole tärkeintä, vaan se mistä siinä kerrotaan: elävästä uskontodellisuudesta. Pikkuisiin yksityiskohtiin ei ole kannata takertua, uskon monimuotoisuuden kattoa on avarrettava. Jotta kristinusko säilyisi yhä kristinuskona, niin olennaisinta on säilyttää käsitys Jeesuksesta Kristuksesta. Se mitä hän oli ja on, on paljon tärkeämpää kuin mitä hän yksityiskohdissaan teki. Uskomme pohja ei horju siitä, miten Jeesus käveli vetten päällä tai monestako kalasta ja leivästä hän taikoi eväät 5000 miehellä. Syvemmälle pitää mennä, jos tahdomme tavoitella pysyvää uskoa.

Yhteenvetona voidaan todeta, että teistisella jumalauskolla on vielä paikkansa modernissa maailmassa. Armo, lunastus ja pyhitys ovat sanoja, jotka oikein ilmaistuna sisältävät yhä ajankohtaisia merkityssisältöjä. Paljon parjattu kirkko tavoittaa sanomallaan ihmisiä edelleen. Automaattisten vastausten ja moralisoinnin tie on huono, kun taas yhteisen pohdinnan ja suvaitsevaisuuden tie on hyvä. Franciscus Assisilaisen rukouksessaan mainitsema ajatus ”kadottaessaan löytää” voisi olla kirkollekin hyväksi. Jos se uskaltaisi luopua turhasta kontrollin tarpeesta ja kadottaa itseriittoisuutensa, niin silloin kenties jotain uutta löytyisi – ”antaessaan saa”. Nurinkurisesti voisi ajatella, että mitä vähemmän kirkko tarjoaa kiveen hakattua teologiaansa ja tietävyyttään, niin sen enemmän ihmiset kykenisivät siihen samaistumaan. Lämmön, rakkauden ja läsnäolon teologiaa tarvitaan kipeimmin. Ja kaikkein kipeimmin tarvitaan sitä, että sanat ja teologiat tulevat käytäntöön ja reaalisesti osaksi ihmisten arkea: ”älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa” (1. Joh 3:18). Mikäli näin käy, niin tällainen kirkko ja kristinusko tulee takuuvarmasti pysymään elävänä jatkossakin kävi sitten maailmassa myöten taikka vastaan.