Jumala loi ihmisen kuvakseen, kunniakseen ja ihmeeksi (1 Ms 1:27; Jes 43:7;
Ps 139:14). Hän seppelöi ihmisen kunnialla ja
kirkkaudella (Ps 8:6). Hän antoi ihmiselle elävän sielun, järjen, omantunnon ja
tietyn vapauden (1 Ms 2:7; 2:16; Rm 2:15). Samalla Jumala kutsui ihmistä
kuuliaisuuteen ja varjelemaan viisaasti koko luomakuntaa (1 Ms 1:26, 28; 2:17;
Job 35:11).
Raamatun mukaan jokainen
ihminen on siis lähtökohtaisesti siunattu (1 Ms 5:2). Meitä ihmisiä ympäröi
määrättömän suuri Jumalan hyvyys: jokainen ihminen on ainutkertainen,
ihmeellinen, itsenäinen ja tarkoituksella luotu. Jumalan kuvana jokainen
ihminen on arvokas persoonallinen olento, jolla on mahdollisuus elää
henkilökohtaisessa yhteydessä Jumalaan. Tämä yhteys kutsuu meitä Jumalan
kunnioitukseen ja vastuuseen toisistamme. Nämä toteutuvat, kun pyrimme
noudattamaan hänen käskyjään. Syntymästämme asti meille on annettu vain kaksi
yhtä tärkeää käskyä: “Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko
sielustasi ja mielestäsi. Ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Mt
22:37-39).
Tähän kohtaan tekisi mieli
laittaa pisteen – asia loppuun käsitelty! Valitettavasti asia ei kuitenkaan hoidu
näin helposti: ennen kuin sormeni nimittäin edes ehtii tietokoneen näppäimistön
pistemerkin kohdalle, päähäni hiipii ajatus “mutta mehän olemme syntisiä,
pahoja ihmisiä syntymästämme saakka!” Niin, tämä tunne elää meissä voimakkaana.
Tunne siitä, että olemme huonoja ihmisiä. Toiset kokevat sen voimakkaammin,
toiset vähemmän. Jotkut puolestaan eivät koe
tätä “syntisyyden tunnetta” juuri lainkaan. Vaikka yksilölliset erot
ovat suuria, niin perusajatus ihmisen syntisyydestä löytyy tietenkin
Raamatusta: ihminen lankeaa syntiin rikkoessaan Jumalan tahtoa (1 Ms 3). Sen
myötä Jumala joutui karkottamaan ihmisen paratiisista, ja synti jäi elämään
ihmiskunnan päälle.
On kai niin, että jos ei
ymmärrä mitä synti on, ei voi ymmärtää mitä armo on. Ja toisinpäin: jos ei
ymmärrä armoa, ei voi kunnolla käsittää syntiä. Siksi ansaitsemattoman armon -pyhää juuri vietettyämme onkin ehdottaman
tärkeää ymmärtää synnin merkitys ja seuraamukset. On tärkeää ymmärtää, mitä
synti itse asiassa on: se on eroa Jumalasta. Elämme luonnostamme erossa
Jumalasta. Emme käänny Jumalan puoleen omasta vapaasta tahdostamme, vaan
käännymme häntä vastaan. Synti peittää sydämemme ja mielemme. Synnin kautta
koemme syyllisyyttä, pelkoa ja voimattomuutta. Epäilemme omaa
ainutkertaisuuttamme ja hyvyyttämme. Emme näe omaa emmekä lähimmäistemme
kauneutta. Emme näe Jumalan luomistyön kauneutta. Emme luota itseemme,
lähimmäisiimme ja Jumalaan. Mitätöimme uskoamme. Halveksimme Jumalan käskyjä.
Emme huolehdi tarpeeksi hyvin suuresta lahjastamme, Jumalan luomakunnasta.
Synti on yksinkertaisesti epäuskoa. Se on epäuskoa ihmisen ja Jumalan
hyvyyteen.
Ihminen on syntinen – näin
Raamattu ja kirkko selvästi opettavat. Tämä on totta. Mutta paljon, paljon
enemmän tulee painottaa, että ihminen on armahdettu. Synti on voitettu
Jeesuksessa Kristuksessa. Hän kantaa syntimme. Hän poistaa syyllisyytemme. Hän
on jo palauttanut alkuperäisen Jumalan kuvamme ennalleen. Näin ollen olemme
Jumalan silmissä yhtä puhtaita ja arvokkaita kuin ennen syntiinlankeemustakin.
Luomistyön siunaus ei ole kadonnut meistä mihinkään! Olemme vapaita elämään
syyttöminä. Olemme vapaita elämään rauhassa. Lisäksi Jeesus Kristus voi avata
synnin sumentamat silmämme, jotta näkisimme kaiken sen hyvän, mitä Jumala on
meille antanut. Hän voi opettaa meitä rakastamaan, olemaan ymmärtäväisiä ja
harkitsevaisia (Fil 1:9). Hän, vain hän, voi kirkastaa meille armon. Tämä armon
avulla voimme jättää synnin taakat taaksemme. Meidän ei tarvitse enää hävetä
itseämme toistemme ja Jumalan edessä. Uskallemme olla ihmisiä, epätäydellisiä
ihmisiä. Inhimillisiä ihmisiä. Luotuja ihmisiä. Rakastettavia ja rakastavia
ihmisiä. Saamme jokapäivä uudistua hengeltämme. Saamme pyytää Jumalalta iloa
elämäämme ja sitä, että osaisimme viedä tätä iloa eteenpäin.
Tiedämme, että
olemme matkalla lopulliseen muutokseen ja kirkkauteen. Jumalan luomistyö on
meissä vielä kesken, ja paras osa hänen luomistyönsä lupauksista on vielä
edessä. Tähän luottaen voimme yhtyä näihin Paavalin sanoihin: “jättäen
mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä.
Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen”
(Fil 3:13-14).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti