Monen
kokemus on, etteivät Lutherin kysymykset armollisesta Jumalasta ole enää meidän
aikamme kysymyksiä. Mietin, mihin kysymyksiin kristinuskon tulisi tänä aikana
vastata ja millaisia vastauksia kristillinen teologia voi antaa.
Taustaa
kysymyksenasettelulle
Ihmisen
uskolla Jumalaan/jumaliin on varsin pitkä ja vaihderikas historia. Sitä ovat
ohjanneet monet eri tekijät, jotka ovat nousseet aidoista historian
tilanteista. Ihmisryhmien ja yksilöiden jumalkokemukset ovat saaneet muotonsa
paljolti aikansa maailmankuvan ja muiden olemassa olleiden tulkintakehyksien
kautta. Näin kokemuksilla on ollut aina tietty, aikasidonnainen kontekstinsa.
Tämä tulee hyvin esille esimerkiksi tutkiessamme pyhiä kirjoituksia. Niitä ei
voi tutkia hedelmällisesti ilman käsitystä kirjoitusajankohdan kulttuurista ja
sosiologisista taustoista. Samoin tutkijan tulkintaan vaikuttaa yhtä lailla se
viitekehys, josta hän itse ammentaa vaikuttimensa. Nämä molemmat tekijät ovat
väistämättä otettava huomioon kriittisessä tutkimuksessa, ja ylipäätänsä
kaikessa ns. tieteellisen teologian harjoituksessa. Tähän periaatteeseen
pyritään sitoutumaan myös tässä lyhyessä esseessä.
Olennaista
tämän ennakkotehtävän pohtimisessa on ymmärrys siitä, että usko Jumalaan on
jatkuvasti kehittyvä ja muuttuva prosessi. Se ei ole luonteeltaan staattista.
Vaikka uskon kohteen voidaan ajatella olevan muuttumaton, kuten klassisessa
kristinuskossa tehdään, niin tulkinnat uskontraditioista vaihtelevat aikojen
kuluessa. Kysymykset ja teologian painopisteet kokevat muutoksia.
Yhteiskuntarakenteen, tieteen ja hyvinvoinnin vaikutukset uskonkäsityksiin ovat
mittavia. Epäilemättä käytännölliset syyt ohjaavat osaltaan sitä tarvetta,
jonka ihmiset luovat Jumalalleen ja uskontojärjestelmilleen. Niinpä on
luontevaa, ja oikeastaan pakollistakin, että kristinusko pyrkii vastaamaan
näihin haasteisiin osallistumalla aktiivisesti siihen keskusteluun, jota
yhteiskunnassa käydään. Kirkon, teologien ja yksittäisten ihmisten
mielipiteillä on merkitystä suunnannäyttäjinä. Kristinuskon ainoa tapa
selviytyä elävä aatteena tulevaisuudessa on ottaa nykyihmisen tarpeet ja
katsomukset todesta. Vaaditaan kykyä sopeutua, siis sitä samaa ominaisuutta,
joka on tehnyt kristinuskosta juuri niin sitkeän kuin se on ollut tähän
astikin. Uskonkohde säilyy edelleenkin samana, mutta sen sanoittaminen ja
sovittaminen tähän päivään vaatii uusiutumista.
Lutherin sanat ”Ecclesia semper
reformanda est” ovat voimassa yhä edelleen: kirkon on uudistuttava jatkuvasti.
Samaa evästä on tarjolla Raamatun sanassa – Jeesus sanoo: ”Siksipä jokainen
lainopettaja, josta on tullut taivasten valtakunnan opetuslapsi, on kuin
isäntä, joka runsaasta varastostaan ottaa esiin sekä uutta että vanhaa” (Mt.
13:52).
Tässä
esseessä pyrin hahmottelemaan suppeasti kristinuskon kokemia haasteita ja sen
merkitystä nykyihmisille. Taustaoletus on positiivinen: uskonto kuuluu
ihmisyyteen. Toisaalta taas negatiivinen: entistä harvempi löytää itsensä
kirkon edustamasta kristinuskosta. Tätä aihepiiriä lähestytään kolmesta
näkökulmasta, jotka voidaan tiivistää seuraaviin johtokysymyksiin: Onko
Lutherin käsitys armollisesta Jumalasta aikansa elänyt? Mihin kysymyksiin
kristinuskon pitäisi tänä päivänä vastata? Millaisia vastauksia kristillinen
teologia voi antaa?
Armollinen
Jumala – puhuttelematon oppi nykyihmisille?
Lutherin
teologian ytimessä oli tunnetusti armon korostaminen. Armo liittyi niin
keskeisesti kuin vain voi hänen käsitykseensä siitä, miten ihminen
vanhurskautuu, eli pelastuu Jumalan edessä ja saavuttaa iankaikkisen elämän.
Hänen johtoajatuksenaan oli: ihminen ei voi pelastua omilla teoillaan, vaan
yksin armosta. Armon antaa Jumala, johon ihminen voi ainoastaan uskollaan
tarrautua. Tältä pohjalta Luther kehitti vanhurskauttamisoppinsa, josta tuli
hänen opetuksensa ja teesiensä perusta. Siitä ei tullut antaa missään
olosuhteissa periksi. Schmalkaldenin opinkohdissa tämä horjumaton asenne näkyy
kirkkaana: ”Tämä on otettava uskoen vastaan [Kristuksen kuoleminen syntiemme
tähden ja ylösnousemisensa vanhurskautemme tähden], mikään teko, laki tai ansio
ei tee siitä osalliseksi. Siksi on selvää ja varmaa, että yksin tämä usko tekee
meistä vanhurskaita, niin kuin pyhä Paavali sanoo (Room 3): 'Niin päätämme
siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja.' - - -
Tähän opinkohtaan perustuu koko oppimme ja elämämme, jolla me vastustamme
paavia, Perkelettä ja maailmaa” (II, 1).
Myöhemmin
luterilaisuuden tunnukseksi kiteytyi ajatus: ”yksin uskosta, yksin armosta,
Kristuksen tähden.” Keskeisen asemansa vuoksi vanhurskauttamisen teologia on
pitkälti hallinnut katolisen ja luterilaisen kirkon virallisia
oppikeskusteluja.
Martti
Lutherin oma elämänhistoria johti hänet kysymyksiin armollisesta Jumalan ja
syntisen vanhurskauttamisesta. Munkkina ollessaan hän omistautui
paastoamiselle, rukoukselle, pyhiinvaelluksille ja ripittäytymiselle. Tämä ei
kuitenkaan tuonut hänelle lohtua vaan päinvastoin: hän ahdistui entisestään ja
tuli tietoisemmaksi omasta syntisyydestään. Hän ymmärsi, ettei kyennyt
miellyttämään Jumalaa omalla hurskaudellaan. Nämä kipuilut veivät hänet lopulta
johtopäätöksiin, jotka johtivat ristiriitaan katolisen kirkon kanssa ja sitä
myöten uskonpuhdistuksen alkamiseen.
Yllä
mainitut tapahtumat ja teologiset perustelut avaavat sitä kenttää, miksi monet
aikalaisistamme eivät koe armollisen Jumalan –käsitettä olennaisena tai edes
ymmärrettävä. Heidän käsityksensä synnistä, lunastuksesta ja ylösnousemisesta
eivät käy yksiin reformaattoreiden tai Raamatun kuvausten kanssa. Koko
vanhurskauttamisopin idea on jokseenkin kadoksissa, puhumattakaan sen
kristosentrisyyden ymmärtämisestä. Ihmiset eivät koe vaeltavansa pimeydessä ja
tarvitsevan armoa pelastautuakseen johonkin toiseen tilaan.
Raamatullinen
ajatus ”kaikkien ihmisten syntisyydestä” ja Kristuksen välttämättömästä
sovitusuhrista eivät ole mitään arjen ”kaurapuuroa” (Rm. 3). Harva on kokenut
edes lähellekään sitä samaa henkistä angstia sielunsa kohtalosta, jota Martti
Luther aikanaan koki. Hengellisen lain alla eläminen täyteen mittaansa on
varsin marginaalinen ilmiö verrattuna valtavirran hengellisyyteen. Tämä
korostuu erityisesti kulttuurissamme, jossa auktoriteetit ovat menettäneet
suuren osan merkityksestään ja yhtenäiskulttuuri on pirstaloitunut. Hyvillä
teoilla ei ole läheskään samankaltaista asemaa suhteessa pelastuskysymyksiin
kuin keskiajalla. Mitään kaikkien yhteistä, kollektiivista aatemaailmaa ei ole
enää olemassa. Kysymykset kadotuksesta ja äkillisestä elämänlangan
katkeamisesta ovat asioita, joita edelleen kohdataan, mutta ei niinkään
yhteisöllisesti vaan yksilötasolla – selvä ero reformaation aikaan. Vauraus,
koulutustason nousu, kehittynyt terveydenhoito ja keskimääräinen elinodotteen
kasvu ovat väistämättäkin työntäneet länsimaalaisen ihmisen ajatukset entistä
enemmän tämänpuoleisiin kysymyksiin. Kokemus omasta elämänhallinnasta ja
vaikutusmahdollisuuksista elämänkulkuun ovat aivan eri luokkaa kuin 500 vuotta
sitten. Käytännön elämä ei enää vaadi auktorisoitua uskonjärjestelmää, vaan
monet kokevat voivansa elää siitä erinomaisen hyvin irrallaan.
Tämä
luettelomainen lista paljastaa ne suuret erot, jotka vallitsevat sen maailman
välillä, jolloin vanhurskauttamisoppi muodostui ja nykyisen maailman. Ei siis
mikään ihme, jos teologinen käsitemaailma ja kysymyksenasettelut eivät mene
yksi yhteen. Toisaalta perimmäiset kysymykset pysyvät samoina, vaikka kieli ja
symbolimaailma ympärillä muuttuvat. Niinpä ajatusta siitä, että armollisen
Jumalan -käsite olisi merkityksetön nykyihmiselle ei voida täysin
allekirjoittaa. Totta väite on siinä mielessä, että armollista Jumalaa ei voida
enää tyydyttävästi esitellä niillä argumenteilla kuin reformaation aikakaudella
tehtiin. Epätotta väite on taas sen suhteen, jos se pitäytyy ajatukseen,
etteikö armollisella Jumalalla olisi mitään annettavaa nykyihmiselle. Tässä
kohden on olennaista kysyä: Miten sanoma armollisesta Jumalasta voidaan tuoda
puhuttelevasti esille? Mikä paikka ja funktio tällaisella uskolla on tämän
päivän ihmisen arjessa?
Kristinuskon
kohtaamat haasteet ja sen antamat vastaukset
On
sanottu, että 'hyvät ajat ovat kirkolle huonoja aikoja ja huonot ajat hyviä.'
Tällä ajatuksella viitataan luonnollisesti siihen, että kirkko ja sen sanoma
ovat ihmisille otollisempia aikoina, jolloin heitä koetellaan kuin silloin kun
elämästä puuttuvat merkittävät vastoinkäymiset.
Jonkinlainen
totuuden siemen tässä sanonnassa epäilemättä piilee. Kirkon on vaikea luoda
ihmisiin ulkopuolelta hengellistä etsintää, jos sitä ei synny aluksi ihmisistä
itsestään. Arjen kokemukset ovat tässä ensiarvoisessa asemassa. Väittäisin,
että monellakaan ei ole tarvetta, aikaa tai tilaa sille kristinuskon mallille,
jota esimerkiksi kirkossa perinteisesti julistetaan. Hätää synnistä ja
pelastuksesta ei ole niin kattavissa määrin kuin se on itse sanomaan
kirjoitettuna. Toki on niin, että yksilöiden väliset erot ovat suuria: toisille
nämä klassiset uskonkysymykset ovat edelleenkin hyvinkin tärkeitä. Mutta kollektiivisella
tasolla ei vallitse mitään yhtenäistä linjaa. Kunkin ihmisen elämänhistoria ja
persoonalliset ominaisuudet ovat suuresti vaikuttamassa siihen, mihin hän
uskoaan tarvitsee ja miten hän sitä tulkitsee. Uskontojen ja aatteiden
”pikaruokatarjottimella” kristinusko on yksi vaihtoehto, ja sekin mitä
moninaisimmissa muodoissaan. Yksilöä ja hänen vapauttaan korostava kulttuuri
antaa ainakin sen vaikutelman, että ihminen voi tämän valinnan itsenäisesti
tehdä. Vastaus haetaan sieltä, missä se tarjoillaan sopivimmassa ja
ymmärrettävimmässä muodossa.
Kirkko on
menettänyt länsimaalaisissa yhteiskunnissa auktoriteettiasemansa. Ihmiset eivät
koe tarvitsevansa kirkkoa heidän ja Jumalansa välille. Mielenkiintoisella
tavalla kristinusko on eräällä tapaa eriytynyt kahteen muotoon: siihen mitä
kirkko vaalii ja siihen miten se näyttäytyy ihmisten arjessa. Nämä eivät
välttämättä kohtaa toisiaan useinkaan. Suomalaisessa yhteiskunnassa monen
osalta kohtaaminen kirkontraditioon tapahtuu juhlapyhinä tai
elämänkäännekohdissa: kastejuhlissa, konfirmaatioissa, vihkimisissä ja
hautajaisissa. Kristinuskoa näyttäytyy siis nykyisin monilla kasvoilla,
sellaisillakin jossa itse taustayhteisö on muodostunut lähes
merkityksettömäksi. Privaattia uskonharjoitusta, muodossa tai toisessa, harrastetaan
varmasti luultua enemmän. Aktiivisessa seurakuntayhteydessä tämä ei kuitenkaan
välttämättä näy.
Tässä on
yksi kristinuskon haaste: hyväksyäkö uskon eriytyminen henkilötasolle vai
pyrkiä yhä keräämään kansaa kollektiivisesti kokoon? Tällä hetkellä näyttäisi,
että kirkon on melko mahdotonta saada massat liikkeelle toistuvissa määrin.
Kirkko ei voi siis katsoa ylen sitä uskonharjoitusta ja kasvatustyötä, jota
tehdään kotien yksityisyydessä. Näyttäisi siltä, että tähän tulisi panostaa
entistä enemmän. Kirkko tukee, antaa eväitä ja on tarvittaessa käytössä
yksilöiden ja perheiden mallissa toteuttaa uskoaan. Auktoriteettilaitos on
muuntautumassa palvelulaitokseksi. Näin kirkon tulisi luopua väärästä ihmisten
kaitsemisesta ja luovuttaa valtaa heille. Rohkaiseminen etsintään ja
kaikenlainen avoimuus edistäisi itse asian, evankeliumin, eteenpäin menoa. Se,
että kirkon jäsenet – kuin myös sen ulkopuoliset – voivat hyvin ja pitävät
elämää merkityksekkäänä, pitäisi olla kirkon ensisijaisena tavoitteena. Kokemus
kirkosta rinnalla kulkijana loisi taatusti turvaa ja vahvistaisi yksilötason
uskoa. Ylhäältäpäin sanelun aika on auttamattomasti ohitse, eikä kirkko voi
nojauta enää siihen. Senkin kirkon on hyväksyttävä, että monen yksittäisen
ihmisten usko ei ole ehkä ns. klassista kristinuskoa. Kansan ja kirkon usko
ovat aina eronneet, se on realismia. Muutoinkin kirkon, kuten koko kristillisen
tradition, on hyvä muistaa se, ettei koskaan ole ollutkaan yhtä ainoaa
uskontulkintaa. Jo alkukirkon aikana esiintyi monenlaisia eri tapoja elää
todeksi kristinuskoa, eli uskoa Jeesukseen Kristukseen, ristiinnaulittuun ja
ylösnousseeseen.
Onko
kirkon tehtävänä olla vastausautomaatti? Tämäkin on tärkeä kysymys. On toki
selvää, että tarvitsemme uskollemme jotkut raamit, mutta totuuden jatkuva
paukuttaminen pöytään työntää ihmisiä lähinnä kirkosta poispäin. Ihmisten
ymmärrys, kriittisyys ja koulutustaso ovat nousseet – helpot ja mustavalkoiset
totuudet eivät siten mene enää läpi. Kirkon pitäisi pikemmin tulla ihmisten
tasolle ihmettelemään uskon salaisuutta: ”Me tunnustamme, että meidän uskomme
pyhä salaisuus on suuri...” (1. Tim. 3:16). Liturgian luonnetta ja
sakramentteja pitäisi uskaltaa tuoda esille juuri sellaisina kuin ne ovat:
mysteereinä. Ehtoollisvirren sanojen soisi käyvän uskossamme toteen: ”Vaiti
kaikki palvokaamme, salaisuutta Kristuksen” (VK 228:1). Eivätkö oikeat
kysymykset, elämän ja uskon ristiriitaisuuden pohtiminen anna lopulta enemmän?
Voisiko joskus olla pikemminkin hiljaa, vaiti, kuin yrittää selittää aivan kaikkea
puhki?
Kristinuskon
tulisi vastata tänä aikana ns. 'aikuiseen uskoon'. Se on uskoa, jossa tarjotaan
matkakumppanuutta, rehellisyyttä, keskustelua ja pyhyyden kohtaamista. Tieteen
ja yhteiskunnan kehittymisen mukanaan tuomat oivallukset ja lisätiedot on
otettava todesta. Raamatun aikaista maailmankuvaa ei voi enää viljellä.
Moraaliteologiassa ei voida myöskään vedota Raamatun totuuksiin, koska
kontekstimme on aivan toinen kuin kirjoitusajankohtana. Kirkon dogmeja, kuten
uskontunnustuksia, on uskallettava katsella kriittisin lasein. Ne saavat
säilyttää arvonsa, mutta niillekin on annettava inhimillinen raami: ne ovat
tiettyjen kristittyjen, tietyssä ajassa ja paikassa muotoilemia formulaatioita
asiasta, jota ei voi lopulta edes sanoin kuvailla. Tällä tavoin ne ovat aina
epätäydellisiä, eivätkä koskaan tavoita koko totuutta. Nämä asiat pitäisi
uskaltaa tunnustaa kristinuskon ja kirkon piirissä avoimesti. Silloin ihmiset
voisivat kokea, että kerran pyhäkoulussa opetettu usko voisi luontevasti jatkua
yli nuoruuden aina aikuisuuteen. Ihmisiä tulisi kannustaa ”hengelliseen
murrosikään”, jossa saa kipuilla jumaluskonsa kanssa, kyseenalaistaa ja
väitellä. Tässä piilee kirkon mahdollisuus tavoittaa varsinkin nuoret aikuiset,
jotka ovat oppineet tiettyyn auktoriteettivastaisuuteen jo lapsuudessa. Kun
auktoriteetti, kirkko, lähestyy heitä heidän ehdoillaan ja heidät todesta
ottaen, niin todellinen vuoropuhelu on mahdollista. Aitona seurauksena tästä
voi olla kestävää uskoa, joka koetaan omakohtaisena eikä ulkoapäin ladotulta.
Näin kristinuskon jatkumo saisi happea, niin kirjaimellisesti kuin
kuvainnollisesti: sen jäsenillä olisi helpompi hengittää ja traditio saisi
liekkiinsä uutta voimaa.
On
selvää, että monikulttuurisuuden haasteet on otettava huomioon globalisoituneessa
maailmassa. Suomessakaan ei olla enää eristyneessä ”lintukodossa”, jossa muut
uskonnot näyttäytyvät kaukaisilta, ja hyvä näin. Kulttuurien ja uskontojen
väliset kohtaamiset nostavat pakostakin esiin kysymyksiä, joihin pitää olla
valmis vastaamaan. Kysymykset kunkin uskon ekslusiivisuudesta ovat vaikeita ja
herättävät tunteita, mutta ne tulee tunnistaa ja niistä tulee keskustella.
Keskustelu edistää parhaimmillaan myös oman tradition tuntemusta ja arvostusta.
Ympäristöön
liittyvät kysymykset ovat jatkuvasti laajemmin esillä maailmassamme. Olisi
perin outoa, jos kristinuskolla ei olisi tähän keskusteluun omaa panostansa
antaa. Varsinkin kun ajattelemme sitä, kuinka olennaisesti ihmisen ja
luomakunnan suhde näyttäytyy luomisen teologiassa.
Yksi syy
siihen, miksi kristinusko elää yhä vankasti, liittyy ihmisen rajallisuuteen.
Ihminen tietää – vähintäänkin alitajuisesti – kerran kuolevansa. Tämä
tietoisuus herättää kysymyksiä siitä, mitä kuolemanrajan tuolla puolen odottaa.
Näin ollen kysymykset iankaikkisuudesta ja pelastuksesta tulevat miltei
välttämättä jokaista ihmistä vastaan. Tässä asiassa kirkko onkin omimmillaan.
Osmo Tiililän ajatus, vaikkakin yksipuolinen ja kärjistetty, kertoo itsessään
paljon: ”Kirkko on olemassa sitä varten että täällä kuollaan.” Sanaa kuoleman
voittamisesta ja uuden maailman elämästä tarvitaan yhä edelleen. Usko toimii
toivon ja lohdun lähteen: koska Kristus on Jumalan omien esikoisena herätetty
kuolleista, herätetään kerran myös häneen uskovat.
Viime
aikoina Suomessa kirkko ja sen uskonarvot ovat nousseet esiin juuri kuoleman ja
kärsimyksen yhteydessä. Järjettömät kouluampumiset ovat shokeeranneet ja
herättäneet lukuisia kysymyksiä. Kirkko on kyennyt tarjoamaan tukea ja paikan
surun ja turvattomuuden kohtaamiselle. Yhteisöllisyys on kasvanut kriisin myötä
onnettomuuspaikkakunnilla. Kärsimyksen teologia ei ole ollut tässä surussa
pääosassa, mutta se on kulkenut eräällä tavalla sisäänrakennetusti mukana.
Lehtikirjoituksissa, saarnoissa ja hartauksissa on pohdittu kuolemaa ja
kärsimyksenongelmaa. Teologiasta nouseva lohtu surun keskellä eläville lähtee
ristinsanomasta, jossa Jumala suostui kärsimykseen puolestamme. Jumala tietää
pimeyden ja kivun, jossa hän kulkee rinnallamme: ”Vaikka minä kulkisin pimeässä
laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani” (Ps.
23:4). Vaikkemme tiedä tai ymmärrä, niin aina voimme silti toivoa. Kristillinen
sanoma on näissä tilanteissa vahva voima, joka ei osoita laantumisen merkkejä.
Pahuuden keskellä Jumalan hyvyys ja läheisyys voi merkillisellä tavalla
vahvistua: ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan” (VK 600:4).
Luulen,
että teologisella saralla esimerkiksi Raamatun rohkeammalla tulkinnalla olisi
annettavaa tämänpäivän ihmiselle. Tiettyä myyttejä on syytä avata ja päivittää.
Mutta se, että ne purettaisiin aivan kokonaan, on yltiöpäisen radikaalia.
Alkukertomuksista voisi puhua avoimemmin siinä valossa, että ne ovat kuvaavia ja
symbolisia, eivät aktuaalisia tapahtumia. Esimerkiksi syntiinlankeemuskertomus
avautuisi paremmin, kun selitettäisiin että siinä kuvataan jälkikäteen sitä
ihmisen kokemusta, että Jumala on kaukana ja aistien tavoittamissa. Miksi
ihminen kokee häpeää ja syyllisyyttä, miksi leivän hankkinen on niin
vaivalloista ja lapsen synnyttäminen äidille kivuliasta? – näihin ihmiselämää
askarruttaviin teemoihin on haettu kertomuksin vastauksia. Kriittinen
raamatuntutkimus voi valaista yhtä lailla Uuden testamentin maailmaa. Se, ettei
usko kaiken tapahtuneen juuri pilkulleen kuin Raamatussa on kuvattu, ei tee
ihmisestä huonompaa tai vähemmän uskovaa kristittyä. Tämä sanoma pitäisi
ehdottomasti kuulua modernin kirkon viestiin. Raamattu ei ole tärkeintä, vaan
se mistä siinä kerrotaan: elävästä uskontodellisuudesta. Pikkuisiin
yksityiskohtiin ei ole kannata takertua, uskon monimuotoisuuden kattoa on
avarrettava. Jotta kristinusko säilyisi yhä kristinuskona, niin olennaisinta on
säilyttää käsitys Jeesuksesta Kristuksesta. Se mitä hän oli ja on, on paljon
tärkeämpää kuin mitä hän yksityiskohdissaan teki. Uskomme pohja ei horju siitä,
miten Jeesus käveli vetten päällä tai monestako kalasta ja leivästä hän taikoi
eväät 5000 miehellä. Syvemmälle pitää mennä, jos tahdomme tavoitella pysyvää
uskoa.
Yhteenvetona
voidaan todeta, että teistisella jumalauskolla on vielä paikkansa modernissa
maailmassa. Armo, lunastus ja pyhitys ovat sanoja, jotka oikein ilmaistuna
sisältävät yhä ajankohtaisia merkityssisältöjä. Paljon parjattu kirkko tavoittaa
sanomallaan ihmisiä edelleen. Automaattisten vastausten ja moralisoinnin tie on
huono, kun taas yhteisen pohdinnan ja suvaitsevaisuuden tie on hyvä. Franciscus
Assisilaisen rukouksessaan mainitsema ajatus ”kadottaessaan löytää” voisi olla
kirkollekin hyväksi. Jos se uskaltaisi luopua turhasta kontrollin tarpeesta ja
kadottaa itseriittoisuutensa, niin silloin kenties jotain uutta löytyisi –
”antaessaan saa”. Nurinkurisesti voisi ajatella, että mitä vähemmän kirkko
tarjoaa kiveen hakattua teologiaansa ja tietävyyttään, niin sen enemmän ihmiset
kykenisivät siihen samaistumaan. Lämmön, rakkauden ja läsnäolon teologiaa
tarvitaan kipeimmin. Ja kaikkein kipeimmin tarvitaan sitä, että sanat ja
teologiat tulevat käytäntöön ja reaalisesti osaksi ihmisten arkea: ”älkäämme
rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa” (1. Joh 3:18). Mikäli
näin käy, niin tällainen kirkko ja kristinusko tulee takuuvarmasti pysymään
elävänä jatkossakin kävi sitten maailmassa myöten taikka vastaan.